Kirjoittamisen sietämätön keveys ja vaikeus

Kirjan uudelleen kirjoittaminen on hyvässä vauhdissa. Tällä hetkellä käyn lukuja läpi oikeastaan jo kolmatta kertaa. Ensimmäisen käsikirjoitusversion valmistuttua pidin parin viikon tauon reissailemalla ja sen jälkeen kävi ihan samoin kuin aina työpaikalle palatessa, aloittaminen tuntui tosi vaikealta. Kävi taas mielessä koko liuta näitä ajatuksia, ettei tästä tule mitään, ihan hölmöä jatkaa, en saa mistään kiinni. Ensimmäisen päivän eli maanantain sain tehtyä kaikkea muuta enkä avannut käsikirjoitusta ollenkaan. Sellainen on itseasiassa aika epätyypillistä minulle, vaikka sijaistekemistä onkin niin helppo keksiä. Puhdistelin vanhoja tavaroita ja huonekaluja, joita olen täältä varastoista löytänyt, pyykkäsin, siivosin, touhusin koirien kanssa, mitähän kaikkea. Tiistaina pystyin myös luistamaan, koska piti kirjoittaa blogia ja jatkokertomusta. Keskiviikkona sitten aloitin kirjan ensimmäisestä luvusta. Tuntui siltä, etten olisi halunnut lukea koko tekstiä, kun pelkäsin, että kaikki se mistä olin tykännyt tosi paljon siihen saakka, alkaisi kuulostaa tyhmältä. Varsinkin kun luin tekstiä ääneen, korostui se, jos jokin lause olikin ihan hölmö. Mutta luonnollisesti, siitä se sitten lähti. Tällä hetkellä tuntuu, että ei se uudelleen kirjoittaminen olekaan niin paha tällaisen fiktiivisen kirjan kanssa, koska tarina ja hahmot vievät kyllä uudestaan mukanaan. Saa nähdä onko sama tunne vielä neljännellä ja viidennellä kerralla.

Jo ensimmäisen luvun kanssa kävi niin, että jouduin muuttamaan monen pienen asian lisäksi isompiakin linjoja. Muutin henkilöhahmon kertomaan tarinaansa minä-muodossa, kun alun perin olin kirjoittanut kolmannessa persoonassa. Lisäksi tämän kyseisen hahmon yksinhuoltaja äiti muuttui isäksi. Nämä asiat taas muuttivat muita isohkoja juttuja kirjassa. Jopa siinä on edelleen mietittävää, mihin paikkaan eli maahan tarina sijoittuu vai sijoittuuko mihinkään oikeasti olemassa olevaan. Jos maa vaihtuu nykyisestä, täytyy vaihtaa esimerkiksi kaikki nimetkin. Eniten tähän saakka on ollut sellaista teknistä säätöä, mutta mielessä on edelleen muutama kohta, joihin joudun tekemään isoja muutoksia, kun en ole niihin ollenkaan tyytyväinen. Tuntuu tylsältä heittää pitkiä pätkiä tekstiä roskikseen, mutta eiköhän sitä sitten tule tilallekin, kun uskaltaa vain.

Se mikä on tietenkin tosi helpottavaa ja vie eteenpäin, on se, että epätoivoisten tunteiden lisäksi on tosi hyviä hetkiä. Jotkut kohdat kirjassa toimivat jo tosi hyvin ja aina kun yksi uusi palanen loksahtaa paikoilleen, nousee hymy huulille. Se on ollut koko ajan hauskaa, kun välillä hahmot tekevät tai sanovat jotain minkä tulevat tunnistamaan vain jotkut ihmiset tuttavapiirissäni. Tai sitten jokin juttu on minun ihan oma sisäpiirivitsini. Eli kun seassa on suoraan tai muunneltuna pieniä yksityiskohtia oikeista tapahtumista ja sanomisista. En tiedä onko se vain tosi outoa vai jopa hyvä merkki, mutta välillä kirjan tapahtumat saavat itsellenikin palan kurkkuun. Kirjahan ei ole ylipäätään mikään kaikkein riemukkain. Tarkoitus olisi kuitenkin, että se lopulta kertoisi toivosta ja tietenkin rakkaudesta. No, periaatteessa uskostakin, vaikkei niinkään uskonnollisessa muodossa.

Hullun mummon eli jatkokertomuksen suhteen olen myös ollut ristiriitaisissa tunteissa. Toisaalta olen vähän tykästynyt niihin hahmoihin ja siihen, että se on ollut niin kevyt tuohon kirjaan verrattuna. Toisaalta on sekä kivaa että kamalaa, että se pyörii tuossa koko ajan mukana eikä lopu koskaan. No ei vaan, ei siinä oikeasti ole enää kuin kolme osaa. Se vaan tulee nyt niin harvoin, että tuntuu, ettei siitä pääse millään eroon. Mutta sitten taas jotenkin tykkään siitä, että se on osa tätä koko projektia ja itse mummo on omissa kuvitelmissani ihan hulvaton tyyppi, vaikkei se kaikki ole paperille päässytkään. Se mikä erityisesti aiheuttaa niitä ristiriitaisia tunteita on se, että periaattessa tarinan loppu on ollut tiedossa alusta saakka. Hullun mummon tuli alun perin sisältyä tuohon kirjaan, mutta se ei sitten sopinutkaan konseptiin. Joka tapauksessa sen lopun tuli hieman viedä kirjan tapahtumia kohden. Kuten todettua, kirja ei ole kovin riemukas ja jatkotarina on taas ollut vähän hassu. Joten se loppu mietityttää aika lailla. Tällä hetkellä luulen, että se tulee muuttumaan melkoisesti alkuperäisestä ideasta.

Olen huomannut, että julkaiseminen on tavallaan aika kamalaa. Varsinkin tällainen julkaiseminen, että kukaan muu ei ole lukenut tekstiä etukäteen ja antanut korjausehdotuksia. Aina kun kirjoittaa näitä postauksia, täytyy jossain kohtaa tehdä se päätös, että antaa tekstin olla. Ainahan näitäkin voisi hioa paremmaksi ja paremmaksi, mutta ehkä se ei ole tärkeintä tässä tilanteessa. Julkaisemista ei ole vaikeuttanut se, että jotkut tekstit ovat olleet vakavampia. Olen ollut aina valmis kertomaan esimerkiksi niistä työhön liittyvistä asioista, joten edes se, että ne ovat nyt aivan julkisia ei tunnu pahalta. Se on enemmän se teksti kuin sisältö. Vaikka periaatteessa mietin, ettei sillä ole väliä mitä muut ihmiset ajattelevat kirjoitustyylistäni tai siitä, kun mukaan takuulla mahtuu joitain virheitä, niin jossain tuolla alitajunnassa se silti kolkuttelee. Ja on tässä varmaan sitäkin mitä on aina kun aloittaa uudessa työpaikassa. Onhan sitä alkuun epävarma ja ekat kuukaudet vievät enemmän voimia kuin se, kun osaa jo tehdä rutiinilla. Olen nyt antanut kirjaakin luettavaksi yksi luku kerrallaan muutamalle henkilölle. Siinä joutuu kyllä tosissaan toistelemaan itselleen, että kirja ei ole valmis, nämä kaverit tietävät sen, ei mitään hätää, älä pelkää, anna se nyt vaan rohkein mielin eteenpäin, että siitä tulisi joskus valmis.

Kaikesta huolimatta siinä julkaisemisessakin täytyy olla jotain, kun sitä nyt kerta tekee. Se on vähän aina jännittävää, kun ei tiedä miten postauksiin reagoidaan ja pieni jännitys tuntuu kivalta. Tietenkin sitä toivoo, että tekstit antaisivat lukijalle edes jotain. Olen kirjoittanut ainakin vapaudesta, rohkeudesta, kokeilunhalusta, itsestään välittämisestä, juuri tämän hetken elämisestä ja erilaisista päätöksistä, jotka ovat muuttaneet omaa elämääni parempaan suuntaan. Olen pitkälti koettanut pyöritellä näitä asioita vain itseni ympärillä, koska en halua koettaa olla elämäntapaopastaja. Enintään haluan opastaa siihen, että kaikki alkaisivat sillain ihan oikeasti kuunnella kehoaan ja mieltään ja koettaa tehdä niistä hyvä paikka olla. Mutta niin. Julkaisemisessa on hyvää tietenkin ihan se, että saa ylipäätään siitä kokemusta ja lisää rohkeutta siihen. Tietysti haluan kirjoittaa esimerkiksi mahdollisimman hyvää tekstiä ja koettaa sanoa jotain järkevääkin, koska se on ensinnäkin lukijoiden kunnioittamista ja siten taas kunnia-asia itselle. Mutta tietyllä tapaa tässä oppii myös sitä, ettei ota itseään ja tekemisiään niin vakavasti. Sitä oppi sosiaalityötä tehdessä ja nyt sitä oppii kirjoittamisen suhteen. Jotain siis siihen suuntaan, että perfektionismi ja jäykkyys tappavat luovuuden ja hauskuuden.

Tällaisilla ajatuksilla taas viikko eteenpäin. Ja tässä kohtaa kiitos, jos olet pysynyt mukana blogin alusta asti tai lukenut vaikka vain tämän artikkelin! Seuraavaksi alankin miettiä sitä kolmanneksi viimeistä jatkokertomuksen osaa…