Hullu mummo VIII

Päivän ainoa tavoite oli ollut, että saisin kirjoitettua loppuun artikkelin, jonka deadline lähestyi itsepintaisesti. Mieheni Eero oli luvannut viedä Oton koulun jälkeen elokuviin ja herkuttelemaan, jotta saisin koko talon ja kaiken sen hiljaisuuden itselleni. Myös mieheni oli tutkija ja siitä oli vähintään se ilo, että ymmärsimme, kun toinen kamppaili aina riittämättömän ajan kanssa. Itse tutkimus oli hyvällä mallilla. Tutkimusryhmäni oli tehnyt ylipitkää päivää useamman kuukauden ajan ja nyt olimme jo lähellä, että voisimme kertoa maailmalle mullistavia uutisia. Tai no ainakin tiedemaailmalle. Eivät ne oikein vielä tavallista kansalaista koskettaneet. Sitten se työ vasta alkaisikin, kun saisimme nykyisen projektin päätökseen. Kaikki pakollinen kirjoittaminen oli kuitenkin jäänyt viime tippaan.

Olin istunut koneen ääreen saman tien, kun olin saanut vietyä Oton kouluun. Kun kirjoitin, tein sen aina etätyönä, koska työpaikalla häiriöitä oli liikaa. Vaikka olisin kirjoittanut oveeni kissan kokoisilla kirjaimilla, ettei minulta saanut tulla kysymään tai pyytämään yhtään mitään, aina joku tuli. Silloin katkesi ajatus ja toiseksi en kovin helpolla viitsinyt käännyttää apua tarvitsevia opiskelijoita pois tai kieltäytyä lounaskutsusta. Olin aina ollut hieman hiljaisempi ja viihtynyt lapsesta saakka omissa oloissana. Pyrin silti siihen, että minua pidettäisiin töissä helposti lähestyttävänä ja edes jotenkuten mukavana. Jos ei muuta niin se auttoi yhteisen tieteen tekemisessä. Enkä minä tietenkään kokoaikaa olisi halunnut yksin olla. Olin lapsena ja nuorena oppinut, että jos leikeistä tai shoppailemaan lähtemisistä kieltäytyi riittävän monta kertaa, ei tullut enää ollenkaan kutsutuksi.

Siskot olivat ainoita, jotka olivat jaksaneet pyytää aina vaan. Etenkin Maija oli se, joka yritti pitää porukkaa kasassa, mutta parhaimmillaan me kaikki kolme viihdyimme yhdessä. Nyt olin taas riidoissa Jonnan kanssa. Se tapahtui kuin itsestään aika ajoin. Olimme liian erilaisia ja Jonnan toilailut saivat minut hermostumaan. Se oli kyllä totta, että hermostuin välillä turhan helposti ja silloin saatoin päästää suustani mitä sattui. Monet riidat sisarusten ja mieheni kanssa olivat alkaneet siitä, että olin suodattamatta sanonut jotain ikävää. Minun oli myös vaikea pyytää anteeksi, vaikka olisin tuntenut katumusta ja soimannut itseäni inhottavista sanoista. Riitojen kohdalla toivoin aina, että ne kuivuisivat itsestään kokoon. Että läheiseni ajattelisivat minun vain olevan tällainen mäntti ja unohtavan koko asian päivien kuluessa. Aikuisellakin ihmisellä saattoi olla vielä paljon opittavaa. Minulla se oli suun avaaminen silloin kun sitä tarvittiin ja sulkeminen näissä toisissa tilanteissa.

Maija oli ollut jo pitkään huolissaan äidistä ja vaikka ensin vähättelin äidin tilannetta, ymmärsin pian, että Maijan täytyi olla oikeassa. Hän se eniten äitiä tapasi. Äiti oli minullekin tosi rakas. Jotain vain tapahtui isän kuollessa. Olin ollut isän tyttö. Hän oli ainoa, joka antoi minun olla täysin oma itseni. Hän ymmärsi sitä, että olin rauhallisempi ja halusin tutkiskella asioita. Kun äiti oli siitä huolissaan, isä vakuutteli hänelle, että minulla oli kaikki hyvin. Saattoi jopa sanoa, että minusta tulisi isona jotain suurta. Isän pikkututkijasta. En oikein osaa sitä selittää, mutta isän kuoleman jälkeen jokin osa minusta jäi täysin yksin ja jostain syystä erkanin koko perheestä. Aikuisena olen ymmärtänyt, että minun olisi vain pitänyt puhua asiasta muiden kanssa. Ehkä vieläkään ei ollut liian myöhäistä, mutta tuntui vaikealta aloittaa. Erityisesti tällä hetkellä, kun äiti oli sairastunut ja Jonna huiteli ties missä.

Kun Maija oli alkanut soitella äidin voinnista ja kun pikkuhiljaa olin alkanut uskoa sen olevan totta, minuun oli iskenyt paniikin omainen tunne. Se oli tullut ensimmäisen kerran isän kuollessa ja toisen kerran nyt. Sekä synnyinperheeni että oma perheeni olivat asioita, jotka herättivät minussa suuria tunteita, kuten kaikissa muissakin ihmisissä. Rakkautta, iloa, pelkoa ja tuskaa. Muut asiat pystyin aina järkeilemään. Luonnontieteet olivat minulle oikea valinta, koska niihin ei tarvinnut liittyä tunteita. Asiat olivat, kuten olivat ja sillä hyvä. Tietyt asiat olivat vain piilossa, mutta löydettävissä ja niiden merkitys ratkaistavissa. Tunteet tekevät kuitenkin ihmisestä ihmisen ja eläimestä eläimen. Miestäni lukuun ottamatta kukaan maailmassa ei tainnut tietää, että saatoin tuntea niin vahvasti. Ulkokuoreni oli kai hieman kova. Mutta kuten tutkimuksemmekin oli osoittanut, minkä tahansa elävän sisuksista saattoi löytyä yllättäviä ja kiinnostavia puolia. Tosin paniikkiani en pitänyt lainkaan kiinnostavana. Se vain sumensi ajattelun lisäksi kaikki muut tunteet. Pelkäsin vain niin, että menettäisin nyt myös äitini. Pelkäsin myös, että sen myötä voisin menettää siskonikin. Jos erkaantuisin heistä edelleen, kuten isän kuoleman kohdalla oli käynyt.

Nämä kaikki ajatukset ja varmaan miljoona muuta olivat pyörineet päässäni aamusta saakka. Artikkelin kirjoittamisesta ei siis tullut mitään. Kun huomasin, etten pystynyt keskittymään, lähdin lajittelemaan pyykkejä ja laittamaan ensimmäisen koneellisen pyörimään. Keitin teetä ja yritin aloittaa alusta. Ei onnistunut. Päätin, että voisin vaihtaa vielä liinavaatteet. Lopulta olin keittänyt jo melko monta kuppia teetä, imuroinut auton, järjestellyt työpöydän, laittanut pyykit kuivumaan ja uudet pyörimään, tehnyt kauppalistan ja käynyt pienellä kävelylenkillä. Tekstiä oli syntynyt kolmen sivun verran eikä se ollut lähelläkään valmista artikkelia. Eero ja Otto tulisivat pian ja minua hävettäisi tunnustaa miehelleni, etten ollut saanut juuri mitään aikaiseksi. Mieheni olisi saanut paljon enemmän, jos se olisin ollut minä, joka olisi viettänyt iltapäivän Oton kanssa.

Päätin, että käyttäisin vaikka väkisin loppuillan kirjoittamiseen. Pahoittelisin Otolle, etten ehtisi tänään auttaa häntä läksyissä mikä oli yleensä meidän yhteinen juttumme. Lupaisin miehelleni jonkin vastapalveluksen, jos hän hoitaisi Oton iltatoimetkin. Avasin jälleen kerran läppärin kannen ja etsin oikean kohdan muistiinpanoistani. Puhelimeni alkoi soida. Se oli Maija. Ajattelin etten vastaisi vaan soittaisin hänelle huomenna takaisin. Puhelu koski varmaan äidin avustajaa. Hän oli onnistunut potkimaan kaksi edellistä ulos ja nyt sama oli käynyt todennäköisesti kolmannenkin kanssa. Asian ehtisi hoitaa myöhemminkin. Jatkoin työni parissa ja sain kirjoitettua muutaman lauseen. Minun täytyisi järjestää jonkinlainen illanvietto tutkimusryhmälleni. Se ei ollut ihan kaikkein mieleistä itselleni, mutta muut olivat sen ansainneet. Puhelin ilmoitti, että olin saanut viestin. Samalla hetkellä, kun meinasin jättää sen huomioimatta, katseeni kääntyi refleksinomaisesti puhelimen näyttöä kohden. Se oli Maijalta. Ja viestin luettuani paniikki iski jälleen.