Mä lähden maalle, jos vain lupaat kyydin kaupunkiin

Aikamoisen biisin löysin, kun yhdistin Googlessa maaseudun ja kaupungin. Juicen ja Mikko Alatalon duo. En tullut kuunnelleeksi kuin ensimmäisen säkeistön, mutta kiitos kuitenkin otsikosta. Luin juuri läpi ihan ensimmäisen postaukseni, kun tuli mieleen, että olenko jo kirjoittanut kaikesta mitä silloin lupasin. Suunnilleen joo. Olen kirjoittanut jo melko alkuvaiheilla siitä, millaista mökillä asuminen on erilaisten käytännön asioiden kannalta. Ajattelin, että voisin vielä verrata elämää ja ilmiöitä maalla ja kaupungissa. Postaukseen sisältyy nyt siis yleistyksiä, toivottavasti kukaan ei niistä hermostu. Ei asiat tietenkään ihan näin yksioikoisia ja stereotyyppisiä ole.

Maalla ei lukita ovia. Tai jos kotiovi lukitaankin, avain jää oven pieleen niin näkyvään paikkaan, että se oikein korostaa talon olevan tyhjillään. Myöskään autoja ei lukita, vaikka niihin jäisi sisälle otettavaa, navigaattori nyt vähintään. Vaikka olen ollut tästä periaatteessa tietoinen, yllätyin silti vähän, kun kävin hakemassa auton huollosta ja pihaan tullessani huomasin, että siinähän se odottaa lukitsematta. Sen jälkeen pösö onkin ollut monta kuukautta lukitsematta mökkitien varressa. Take it or leave it. Ainoa mistä en ole päässyt yli on se, että avain jätetään kotioveen myös yöllä. Liikaa kauhuleffoja tai jotain, mutta ei pysty.

Ainakin täälläpäin ollaan tosi hitaita. Sen huomaa esimerkiksi siinä, että kassahenkilökunta suoriutuu tehtävästään puolta hitaammin kuin kaupungissa. Lisäksi saatetaan jäädä rupattelemaan tutun mummon kanssa. Ja sehän on ihan mahtavaa! Ensinnäkin sen mummon kannalta ja toiseksi syke pysyy sopivan matalana, kun ei paahda täysillä. Sitähän tässä on itsekin tultu harjoittelemaan. Mutta vaikeaa se välillä on. En varsinaisesti hermostu, kun maalaiset ovat tiellä ja tukkeena missä kuljenkin tai bensatankilla edellä oleva jää lukemaan kuittia ennen kuin siirtää oman autonsa pois. Mutta vähän tulee sellainen olo kuin alkaisi sormi ja jalka naputtaa. Vauhtia nyt!

Rauhallisuus, mutta samalla myös itsekkyys näkyy liikenteessä. Olen sitä mieltä, että kehä kolmosen sisäpuolella on Suomen parhaat kuskit. Vauhti on kovempi ja niitä sekopäitäkin löytyy, mutta siellä osataan antaa tilaa, jos toinen vaihtaa kaistaa ja autojen suuresta määrästä huolimatta liikenne sujuu. Ei tarvitse tulla edes tänne asti, kun se alkaa tökkiä. Enkä haluaisi olla tilanteessa, jossa kerralla monta maalaiskuskia laitettaisiin Helsingin hulinaan. Tilaa ei tosiaankaan anneta ja ajaminen on tosi epäloogista. Välillä vilkutetaan, välillä ei. Välillä ajetaan vähän lujempaa, sitten taas hitaampaa. Varsinkin ohitustilanteissa on parasta, kun toinen auto alkaa kiihdyttää ollessani sen vierellä tai kiihdyttää ohituksen jälkeen niin että onkin yhtäkkiä takapuskurissa kiinni. Risteyksissä olen jäänyt monta kertaa odottamaan, kun auto on tullut vielä suhteellisen reippaasti kauempaa, mutta itse risteystilanne on niiiin hidas, että olisin ehtinyt mennä kymmeneen kertaan ennen sitä.

Täällä tiedetään ja ymmärretään, että eläimet ovat osa elämää. Kaupungeissa tulee välillä sellainen olo, että vaikka toisaalta lemmikkejä on paljon, niitä ei kuitenkaan saisi olla. Tai ainakaan ne eivät missään nimessä saisi näkyä ja kuulua. Joka ikisestä paikasta löytyy aina se yksi tai muutamakin, joiden verenpaine nousee ensimmäisestä koiran haukahduksesta. Tulee valituksia tai vähintään sellaisia muka ystävällisiä, takakireitä huomautuksia. Koirankakkakeskustelut ovat johtaneet parhaimmillaan siihen, että lähiössä joka ikisen pihan kulmassa on lemmikkien pissaamisen kieltävä merkki. Välillä miettii, että miten koiran ulkoilutus on ylipäätään mahdollista, kun sille ei voi selittää, että meidän pitää ensin kävellä kilometri ja vasta sitten saat toimia. Myös se ahdistaa jossain määrin, kun näkee liiankin usein vanhempia, jotka pienenkin, rauhallisesti käyttäytyvät koiran nähdessään käskevät lastensa kulkea vähintään kymmenen metriä kauempaa. Ymmärrän, että on ihmisiä, jotka oikeasti pelkäävät koiria enkä tosiaan halua lisätä kenenkään pelkoa. Tällaiset asiat vaan tuppaavat periytymään. Minusta on pelottavaa, että ihminen erkaantuu luonnosta ja eläimistä, kun kuitenkin tarvitsemme toisiamme. Maalla koirat haukkuvat ja saavat muutenkin toimia koiramaisesti. Toki kukaan missään ei jaksa kuunnella, jos naapurista kuuluu mökää tunnista toiseen. En todellakaan minä itsekään, mutta se on ihan ok, jos koirani vaihtavat muutaman sanan naapurirannan uroksen kanssa.

Maalla on tietenkin hiljaisempaa. Kun mökille tulee pienen tauon jälkeen, on melkein maagista kuinka illan tullen mistään ei kuulu mitään. Siis ei kerta kaikkiaan mitään. Ja tietenkin tähän samaan sarjaan kuuluu se, että on tähtien loistetta lukuun ottamatta täysin pimeää. Pidemmän päälle täällä olisi liiankin hiljaista. Varsinkin, kun viettää paljon aikaa itsekseen kavereiden ja ylipäätään kaiken menon ja meiningin ollessa satojen kilometrien päässä. Tykkään kyllä ihan älyttömästi käydä tuon lähimmän kylän kesätorilla lettukahvilla ja samoin läheisellä näkötornilla. Toisessa kylässä on elokuvateatteri, jota voisi hyödyntää talviaikaan. Ja siinä ne sitten olivatkin. Ei ole iltaelämää (pienen kylän yökerhot ei vaan oikein nappaa), ei ole kiinnostavia kulttuurimenoja, ei keikkoja, ei vaan oikeasti mitään. Ratsastamaan toki pääsee, mutta tanssitunneille ei. Hiljaista on myös sen suhteen, että löytäisi mieluista työtä. Sosiaalityöntekijän paikkoja aina välillä aukeaa, mutta kun…Tylsää on se, että asuntoja täällä taas riittäisi ja jopa yksin pystyisi ostamaan mukavan omakotitalon. Etelässä kun olen huvikseni kysynyt, paljonko saisin asuntolainaa, vastaus on tarkoittanut käytännössä kulahtanutta kerrostaloyksiötä Vuosaaressa, ilman parveketta ja tietenkin ilman saunaa.

Se on myös minusta ihan totta, ettei maalla kauppaan lähtiessä tarvitse näyttäytyä. Toki täällä asuu ihmisiä, jotka tykkäävät ostaa muodikkaita vaatteita eivätkä lähde kauppaan ilman kunnon meikkiä, mutta se ei oikein näy, kun suurin osa ottaa rennommin. Ihmiset pukeutuvat pääosin mukavasti ja käytännöllisesti. Välillä tuntuu, että jos laittaa jotain vähän persoonallisempaa, värikkäämpää tai kesällä vaan pienempää vaatetta päälle, saa katseita. En ole ollenkaan kaikista kovin laittautuja, mutta silti lähden kaupungissa hyvin harvoin verkkareissa ulos. Voisi lähteä, mutta jotenkin ei kuitenkaan. Ehkä jälleen sen takia, että unelmien mies voi tulla vastaan koiralenkillä tai lähikaupassa. Yeah right. No täällä se ei ainakaan ole tulossa. Olen jo haudannut haaveeni siitä, että jossain läheisistä maataloista löytyisi komea, varakas perijä vahvoine, työtä nähneine käsineen. Vielä kun täällä muutamat isommat talot ovat meille kaukaista sukua.

Maalla kaikki tuntevat kaikki. Nyt tämä ilmiö ei ole oikeastaan tullut vastaan, kun kesäaikaan mökkiläisiä on muutenkin paljon ja asioin oikeastaan neljässä eri taajamassa niin en ole käyttämässä vain yhtä pientä ruokakauppaa. Mutta esimerkkinä se, kun perheeni muutti tähän samaan kylään ollessani ylä-asteella eli kun asuin viikot koululla. Kun tulin ensimmäisen kerran viikonloppulomille ja kävin ruokakaupassa, myyjä kysyi, olenko Sanna, sen ja sen tytär. En tykännyt siitä silloin enkä tykkää edelleenkään. Kukaan ei tarkoita sillä pahaa enkä ole itse kohdannut sitä, että vieraiden ihmisten asioista oikein erityisesti juoruiltaisiin tai niitä päiviteltäisiin. Mutta pidän siitä, että kaupungissa olen vain pienen pieni osa sitä kaikkea ja ketään ei kiinnosta.

Ruokakaupoista on vielä pakko mainita se yksityiskohta, että täällä niissä ei ole koskaan kaikkea mitä haluaisi ostaa. Se on ehkä ainoita asioita, jotka ihan oikeasti ärsyttävät, koska en yhtään tykkää käydä ruokakaupassa ja täällä joutuu usein käymään vähintään kahdessa ennen kuin on jotenkuten kaikki mitä tarvitsee. Enkä siis lähes koskaan hae mitään tosi erikoista. Mutta voi olla, että tuore basilika tai jopa porkkanat ovat vain loppuneet kesken päivän. Ja näin käy Keskon ja S-ryhmän keskisuurissa ruokakaupoissa. Pienimpien kauppojen kohdalla sentäs tietää tarkalleen mitä siellä on eikä muuta odotakaan. Valikoima on ollut lähestulkoon sama siitä saakka, kun olin pieni, samoin kuin myyjät <3

Se, kuinka suvaitsevaisia tai päinvastoin maalla ollaan, on edelleen minulle pieni arvoitus. Toisaalta kun tännepäin oltiin perustamassa vastaanottokeskusta, se ensin kumottiin kaupunginvaltuustossa. Kiehuin tietenkin kiukusta, kun satuin tästä kuulemaan. Nyt kun vastaanottokeskus kuitenkin on, eivät turvapaikanhakijat tunnu häiritsevän ketään katukuvassa. En tietenkään nyt yhtään tiedä mitä ihmiset heistä puhuvat, mutta on sekin edes jotain, että kulkevat tuolla ihan kuten muutkin eikä heitä mielestäni mitenkään tuijotella tai väistellä. Miehet ovat myös päässeet mukaan jalkapalloseuran edustuksen harjoituksiin mikä on varmaan aika tervetullutta vaihtelua vastaanottokeskuksen seinien tuijottelulle. Täällä urheiluseuroja pidetään paljon isompana juttuna kuin mitä voisi esimerkiksi  niiden menestyksen perusteella ajatella, joten sinänsä kiva. Onneksi vastaanottokeskus tuli. Se saattaa tehdä hyvää. Kun kävin täälläpäin koulua, jostain muualta maailmasta muuttaneita oli vain kourallinen. Sinänsä en ihmettele, että erilaisuutta  jännitetään, vaikka toivoisinkin, että ihmisten sydämistä löytyisi välittämistä siitä huolimatta, että tietoa ei aina ole. 

Oman veljeni kautta olen miettinyt sitä, miten kehitysvammaisiin suhtaudutaan täällä ja kaupungissa. Oma kehitysvammainen veljeni on välillä, riehakkaalla tuulella ollessaan, melko äänekäs ja kerää katseita. Niin keräisi varmasti kaupungissakin ja todennäköisesti itsekin katsahtaisin, jos tällaisen vieraan kulkijan kohtaisin. Toisaalta kehitysvammaiset kuitenkin näkyvät tuolla kylillä ja yksi veljeni työkaveri on jalkapallojoukkueen huoltaja. En tiedä hukkuvatko kehitysvammaiset kaupungissa vain siihen samaan massaan kuin kaikki muutkin. Vai voiko olla, etteivät he kulje kaupungilla niin paljoa. Ettei heitä tuoda sinne. Se olisi tietenkin tosi kurjaa. 

Vaikka suuntaan piakkoin takaisin kaupunkiin, hyviä ja huonoja puolia löytyy tasapuolisesti molemmista paikoista. Olen asunut lapsuuteni pienillä paikkakunnilla, joten minulla ei ehkä ole niin suurta siltaa maaseudun ja kaupungin välillä kuin vaikka kaupunkilaisella, joka ei ole tottunut edes kesämökkielämään. Tai maalaisella, joka on pistäytynyt pääkaupungissa kerran elämässään eikä ole kokenut tarvetta mennä uudelleen. Itse suorastaan tarvitsen kumpaakin.