Olisi ihan jännä
tietää millaisen kuvan minusta saa, jos lukee vain näitä tekstejä eikä ole koskaan
tavannut. Kun vaikka kuinka kirjoittaa joka sanan totta niin onhan se silti eri
asia. Mietin tuossa, että olen kirjoittanut paljon rauhoittumisesta, pysähtymisestä, joogasta ja teenjuonnista. Pelkästään näiden perusteella mielikuva on takuulla hieman erilainen kuin todellisuus. En ole
varsinaisesti kovin tyyni ja seesteinen persoona enkä sellaiseksi varmasti
muutukaan. En edes halua muuttua. Tykkään tuntea kummankin ääripään
tunteita voimakkaasti. En tietenkään koko aikaa, se kävisi raskaaksi, mutta
välillä. En ole sellainen ihminen, joka koettaa olla koko ajan positiivinen,
välillä jopa päinvastoin. Voi olla, että on ihan oikeastikin ihmisiä, jotka
ovat päässeet negatiivisista tunteista kokonaan, mutta minulle se on vaan osa tätä ihanan kamalaa elämää, että niitä tulee ja että niihin saa hetkeksi jäädäkin.
Ensinnäkin välillä on ihanaa olla
kiukkuinen. Haukkua omassa päässään tai enintään läheisten kuullen kaikki
mahdolliset idiootit mitä sillä hetkellä tulee mieleen. Yleensä ne ovat täysin vieraita ihmisiä, jotka ovat vaikka metrossa käyttäytyneet epäystävällisesti tai lausuneet sosiaalisessa mediassa jotain ilkeää. Tai kiehua yhdessä
kavereiden kanssa siitä, kun maailmassa on kaikki pielessä. Kukaan ihminen,
eläin tai edes esine ei vahingoitu, kun kiukustun, joten se ei ole niinkään
vaarallista. Eikä niitä pahimpia raivoja kovin usein tule. Sanallinen
kiukuttelu on puhdistavaa, mutta se vasta onkin, kun aina välillä
nykytanssitunnilla saa reuhtoa menemään ihan hulluna. Kun opettaja oikein
käskee riehumaan. Jostain kumman syystä sellaista ei kehtaa tehdä edes yksin
kotona. Vaikka se voisi olla ihan hyvä vaihtoehto hiljaiselle meditoinnille mikä tuntuu
liian haastavalta. Jotkut ovat sitä mieltä, että
ärsyyntyminen on vain turhaa oman mielen myrkyttämistä, mutta minusta se tuo
voimaa olla taas leppoisa itselleen ja kiva muille.
”Everyone
here can just drown in their own shit. I don't wanna hear another word about
it. And I'm supposed to live my life with these? Parempi kännissä ku osa niiden
koneen.”
Se on ehkä
astetta oudompaa, mutta tykkään myös välillä olla surumielinen ja jopa
ahdistunut. Yleensä näitä kausia, jotka eivät ole sen vakavampia kuin että
saattavat kestää pari päivää tai viikon, tulee talvella. Niitä ei varmaan
ympärillä olevat edes huomaa ja niistä pääsee päättämällä, että nyt haluan taas
olla iloinen. Joten ei ole kyse masennuksesta vaan jonkinlaisesta tahtotilasta olla vähän
alamaissa. Silloin voi surra kaikkea ja ei mitään yhtä aikaa. Kuuntelen toki ympäri vuoden räppiä, mutta kun on tarve ahdistua, oikein
paneudun niihin biiseihin, joissa on haikeat taustat ja sanat, joissa surraan
ihmiskohtaloita tässä kovassa maailmassa. Musiikin lisäksi esimerkiksi Aku
Louhimiehen 8-pallo ja Vuosaari -tyyliset leffat toimivat hyvin. Henkilökohtaisessa
elämässä jotkut päättyneet tai muuten epämääräiset miesjututkin ovat kultaa, kun haetaan alakuloista mielialaa. Vaikkeivat ne olisi edes itseä vakavasti kiinnostaneet, voi olla tosi surullinen siitä, ettei homma toiminut. Voi oikein riutua siinä, kun ei tietenkään
koskaan ikinä löydä sitä oikeaa. Kun kaikki miehet on sellaisia ja tällaisia ja
mistään ei tule mitään. Muita tapoja ahdistua
on, että alkaa ajatella, ettei yhtään tiedä mitä elämässään tekisi tai jos ei muuta keksi, kuolemaa. Mutta sen kanssa en ole vielä niin sinut, että
voisin nauttia sen tuomasta ahdistuksesta. Se on sen verran liikaa, että sitten
pitää jo palata niihin miehiin tai päättää taas olevansa iloinen.
”Se tuntuu hyvältä, se mikä tappaa sut. Tuntuu hyvältä
se, mikä sattuu eniten. Tuntuu hyvältä se, mikä lyö sut maahan. Tuntuu hyvältä,
se tuntuu hyvältä niin. Se tuntuu hyvältä.”
Myös iloisiin,
onnellisiin ja huumaaviin tunteisiin haluaa välillä oikein upota. Arjessa
sellaiset tulevat ja menevät mikä ei ole sen huonompi, mutta välillä niihin
haluaa pysähtyä ja oikein huomata olevansa hyvällä mielellä. Voi vaikka nauttia
jostain kauniista näkymästä ja hengittää syvään sisään siten, että tunne
tuntuu tosi konkreettisesti tallettuvan mieleen tai sydämeen tai jonnekin tuonne. Se näkymä voi olla jokin oikea
nähtävyys tai sitten vaan joku pieni yksityiskohta kaupungilla. Joku sellainen
minkä voi löytää ainoastaan katselemalla tietoisesti ympärilleen ja hieman
boksin ulkopuolelle. Sellainen mikä hukkuu kaikkeen muuhun silloin kun kiirehtii eteenpäin. Tätä kannattaa kokeilla!
”No other thing that's as precious to. No other! There's no other! Than a heart that feel and a heart that's true. Somethin' that you've got to know this girl.”
Parasta on myös pieni kahjoilu, sekoilu ja villiintyminen.
Kavereiden kanssa pelkkä juttelukin menee välillä niin överiksi, ettei sen
keskeltä tunnistaisi niitä ihan tavallisia, asiallisia kaduntallaajia, joita
kai yleensä olemme. Voi myös vaikka bailata tanssilattialla aivan täysiä, ei
niin hillityillä muuveilla, niin pitkään kuin ikinä voimat antaa periksi. Voi
saunan jälkeen juoksennella lähiössä talon ympäri ilman rihmankiertämää tai
käydä samalla konseptilla kuutamouinnilla keskellä kaupunkia. Mitä se hauska sitten ikinä onkaan, niissä hetkissä voi ihan tarkoituksella ajatella, että
vitsit kun elämä on siistiä. Ympärillä olevista läheisistä voi ottaa
voimaa keskittymällä hetkeksi siihen, että ovatpa ne tosiaan ihania. Ja
siitäkin saa iloa, kun välillä näkee vieraiden ihmisten tekevän tai sanovan jotain
hauskaa. Ei siis pilkkamielessä vaan jos ne jutut ovat tarkoituksellakin
hassuja. Monta kertaa olen sellaisissa tilanteissa todennut itselleni, että
hitsi kun ihmiset ovat vaan kaikesta huolimatta ihan mahtavia!
”Take my hand and reload. This is free
love. That's what we are made of. Yes we are.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti