Olen ollut suuren osan elämästäni yksin.
Tarkoitan, että ilman parisuhdetta. Aviomieheni kuoli
auto-onnettomuudessa, kun tytöt olivat lapsia. Olin itsekin siinä autossa, mutta
selvisin oikeastaan ruhjeilla. Jokin tavallista pysyvämpi aivotärähdys siinä
taisi tulla, mutta se oli vitsi, jota ei voinut ääneen kertoa. Olin joskus
kokeillut ja se oli johtanut melkoisen suureen kiusaantumiseen kuulijoiden
osalta. Vuosien saatossa olin tietenkin saanut käsiteltyä kaiken tapahtuneen,
mutta vaikeaa se oli ollut. Jouduin hoitamaan oman suruni lisäksi kolmen lapsen
surua ja ihmetystä. Ja siihen päälle kaikki käytännön asiat. Itsepäisenä koetin
jaksaa yksin kaikki nuo vuodet. Ehkä sekin kostautui nyt vanhemmalla iällä.
Uskon, että jos mieheni ei olisi
menehtynyt, olisimme olleet loppuun saakka yhdessä. Meillä ei ollut mitään
suurta satumaista rakkaustarinaa, mutta hyvä liitto siitä huolimatta. Tytöt
olivat meille molemmille tärkeitä ja olen varma, että mieheni on tälläkin
hetkellä tyytyväinen siihen, miten olen heidät kasvattanut. Tosin tämä
viimeisin tempaukseni menisi häneltä yli ymmärryksen. Hän ei ollut mikään
hulivili vaan aika vakava mies.
Kun tytöt olivat teini-ikäisiä, minulla
oli hieman pidempi suhde erään miehen kanssa. Se kariutui, kun hän huomasi,
että uusperheen arki ei ollutkaan pelkkää meidän välistä intohimoa. Hänellä itsellään ei ollut lapsia laisinkaan. En tiedä olisiko se
auttanut tottumiseen, jos tytöt olisivat olleet pienempiä vai tehnyt siitä vielä hankalampaa. Lopulta
hän totesi, että se oli liian vähän mitä minusta jäi tyttöjen jälkeen
annettavaksi. Mies katosi elämästämme kaikessa hiljaisuudessa. Vei ensin pois varakalsarinsa, sitten hammasharjansa ja lopulta katosi kokonaan. Vaikka
tilanteeseen ei sen kummempaa draamaa liittynytkään, päätin että uutta miestä
ei noin vain tulisi. En halunnut sekoittaa tyttöjen elämää enää enempää.
Tytöt olivatkin jo aikuisia, kun
seurustelin seuraavan kerran. Sen suhteen päätin itse. Minusta alkoi tuntua,
että olin ottanut tuon miehen sen takia, että halusin edes jonkun rinnalleni,
kun koti oli tyhjentynyt. Olimme reilusti keski-ikäisiä, mutta minulle ei siitäkään
huolimatta riittänyt, että mies oli vain ihan kiva. Ystäväni olivat tästä eri
mieltä. Heistä aikuisilla ihmisillä ei tarvinnut eikä enää voinutkaan olla
suurta tunteenpaloa. Se riitti, että oli ihan kiva olla toisen kanssa. Minä alan
olla sitä mieltä vasta nyt. Ainakin ehkä. Ne perhoset vatsanpohjassa taitavat
olla sen verran vanhoja, etteivät ne paljoa jaksa kutitella. Tuolloin kaipasin
vielä jotain enemmän.
Tänään olin sitten lähtenyt pitkästä
aikaa treffeille. Olin laittautunut aika kivan näköiseksi ja lopulta alkanut
odottaakin vaikka mitä. Pentin ovikelloa soittaessani olin melkein joutunut
tyynnyttelemään itseäni, etten ihan alkaisi punastella. Lopulta totesin, ettei
siihen ollut mitään tarvetta. Perhoset eivät hievahtaneetkaan.
Olin tavannut Pentin aina välillä
seurakunnan vanhusten tapahtumissa ja lopulta hän oli kehdannut kysyä minua
kahville. Olin ajatellut, että Penttihän oli tosiaan ihan kiva ja mitä
harmiakaan suostumisesta voisi olla. Nyt tajusin kuitenkin nimenomaan
harmikseni, että Pentti oli todella tylsä ja jotenkin outo myös. Hän puhui lähinnä
seurakunnasta ja sairauksistaan. Tosi omaperäistä. Koetin saada häntä kertomaa
taustoistaan, mutta hän vaikeni kuin muuri. Kirjahyllyssä oli kuvia, joiden
perusteella saatoin olettaa, että hänellä oli ollut vaimo ja oli varmasti
edelleen lapsia. Minua hieman epäilytti se, ettei hän voinut puhua edes heistä.
Sen olisin vielä ymmärtänyt, ettei hän heti halunnut kertoa menettämästään
vaimosta. En jaksanut kovin kauaa kuunnella Pentin selostusta esimerkiksi uudesta,
nuoresta pastorista, jonka ammattitaitoon hän ei luottanut. Enhän ollut edes
varsinaisesti seurakuntaihmisiä. Kävin tapaamisissa silloin tällöin seuran
vuoksi. Hymähtelin Pentin jutuille ja koetin samalla etsiä asunnosta asioita,
jotka kertoisivat hänen persoonastaan kaikkien niiden vaivojen ja murheiden
takana.
Kaikista paras kohta oli, kun Pentti alkoi
kysellä minun voinnistani. Kertoi, että oli retkellä hieman ihmetellyt mitä
minä touhusin siellä bussin perällä, mutta oli myöhemmin ymmärtänyt,
että se johtui alkoholista. Hän uskaltautui paljastamaan, että jotkut
retkeläisistä olivat huolestuneet voinnistani. Että olinko vallan alkanut juoda
ja johtuivatko hetkittäiset muistinmenetykseni siitä. Pentti oli kuulemma
vakuutellut muille, ettei se pitänyt paikkaansa. Oli sanonut, että minulle oli
vain käynyt jotain ikävää perheen sisällä ja olin ehkä siksi halunnut ottaa
vähän enemmän. Mielessäni alkoi kiehua. Vai että olivat ne minuakin vanhemmat
seniilit sitten oikein huolestuneet. Ja Pentti oli ajatellut
pelastavansa minun maineeni. Ihan kuin se nyt sitten olisi kauhean tärkeää ja
jotenkin hänen asiansa. Katseestani olisi varmasti voinut lukea kuinka paljon
minun teki mieli alkaa karjua, ettei minun käytöksessäni tai muistissani ollut
mitään vikaa. Että halusin elää täyttä elämää, vaikka olinkin vanhenemaan päin.
Pentti ei ilmeisesti osannut lukea sanattomia viestejä ja päätin, etten loukkaisi
miestä tämän omassa kodissa. Annoin
hänen jatkaa selostustaan ja päädyin laskemaan, kuinka monta kukkaa mahtui
seinätapetin yhteen pystyriviin. Se rauhoitti hieman ja sain kysyttyä Pentin
seuraavasta leikkauksesta. Siitä hän alkoi kertoa kumman riemuissaan siihen
nähden, miten kamalia kipuja hänellä koko ajan oli. Voitteko kuvitella!?
Yölläkin joutui heräämään monta kertaa siihen, että alaselän aluetta särki niin
kovin. Hierojan olisi kotiinsa tarvinnut.
Kuin ihmeen tapahtuessa, puhelimeni
alkoi soida. Olin helpottunut, koska tajusin heti, että se olisi pakotieni ulos
tilanteesta. Mitä tahansa puhelimessa kuulisinkin, voisin väittää sen oleva
niin kiireistä, että minun täytyisi mennä. Kuten tavallista, puhelin oli
jossain niin syvällä laukkuni uumenissa, että sen etsimiseen meni aikaa.
Pentti mahtoi ihmetellä soittoääntä. Piti minua entistä nolompana, kun
minulla ei ollut vakioasetusten pimputusta. Seurakunnan retkelläkin yhden
puhelimen soidessa joka toinen osallistuja oli alkanut kaivaa omaansa, kun
soittoääni oli sama. Saattaisi olla, että joutuisin etsimään jatkossa hieman
fiksumpia porukoita.
Ehdin miettiä, oliko soittaja Maija,
joka tarkistaisi miten minulla ja avustajalla oli mennyt. Se oli kieltämättä
kurjaa, että olin aiheuttanut hänelle ylimääräistä stressiä asian suhteen. Vai
oliko se Helmi, joka oli juuri kuullut, että olin perunut tämän iltaisen tapaamisen
heidän kanssaan. Saattaisi ihmetellä omaan suorasukaiseen tapaansa sitä, että
tapailin vieläkin miehiä. Hän oli lapsena ollut eniten uusia isähahmoja
vastaan. Oliko se kuitenkin Jonna, joka oli kyllästynyt asuntolaelämään tai
tuhlannut jälleen kaikki rahansa. Nyt minun ainakin täytyisi lainata hänelle,
kun hän oli niin rumasti joutunut lähtemään luotani. Soittaja oli avustajani.
Mikä mahtoi olla niin tärkeää, kun hän tiesi mihin olin mennyt.
- Haloo!?
- Hei…En oikein tiedä miten tämän
sanoisi…Soitin sinun tyttärellesi Maijalle siitä tämän iltaisesta. Hän ei
vastannut puhelimeen, joten etsin tämän teidän Helmin numeron. Hän oli juuri
autossa ja ilmeisen kiireessä. Pyysi, tai oikeastaan komensi, että soittaisin
sinulle ja käskisin tulemaan sairaalalle saman tien. En tiedä enempää…Olen
pahoillani.
Samalla sekunnilla en osannut sanoa
mitään ja seuraavalla painoin jo punaista luuria. Lähdin kävelemään
sanaakaan sanomatta ovelle päin ja näpyttelin tärisevin sormin taksin numeron. Sen
jälkeen koettaisin saada Helmin kiinni selvittääkseni mitä oli tapahtunut. En
ehtinyt valita numeroa loppuun, kun ruudulla alkoi välkkyä Jonnan nimi. Jonna Jou
Joogi, kuten hän oli itse nimensä muuttanut. Olisiko hän kuullut asiasta…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti