Niin. Se oli alkuperäinen idea
tälle postaukselle. Lähti vähän käsistä. Kuten myös postauksen pituus ja kuvien
määrä, auts. Toivottavasti saatte tämän kaiken auki...
Aloitteleva kirjailija muuttaa pieneen sievään mökkiin maalle.
Kirjailijan on tarkoitus viimeistellä pitkäaikaista projektia, joka on
raameiltaan valmis, mutta hienosäätöä vailla. Maaseudulla hän uskoo
ammentavansa inspiraatiota luonnon rauhasta ja yksinäisyydestä. Ensimmäinen
ilta näyttää dramaattisen kauniilta. Taivas on sekoitus paksuja, uhkaavan
näköisiä pilviä ja huikaisevan kaunista auringonlaskua. Kirjailija sytyttää
takkatulen, keittää teetä, kuuntelee hiljaisuutta ja käy pitkän matkan
uuvuttamana yöpuulle päättäen aloittaa varsinaisen työn vasta seuraavana
päivänä.
Yöllä syntyy kuitenkin valtaisa
myrsky. Kirjailija herää siihen, että tuuli repii mökin koko katon irti ja sade
alkaa hakata lattiaa. Ensimmäistä lukua lukuun ottamatta kaikki kirjailijan
valmiiksi kirjoittamat sivut lähtevät lentoon tuulen mukana. Kirjailija kerää
kauhuissaan tärkeimmät tavaransa pihavarastoon ja viettää siellä aamuyön
viimeiset tunnit ymmärtämättä mitä on juuri tapahtunut ja mitä hän voisi seuraavaksi
tehdä.
Kirjailija havahtuu linnunlauluun.
Aurinko paistaa harvojen lautojen raoista ja myrsky tuntuu vain pahalta unelta. Varaston maalattia ja
viileä ilma ovat kuitenkin tehneet tehtävänsä. Jokaista kohtaa ruumiissa särkee.
Kirjailija astuu ulos ja toteaa, että yön tapahtumat eivät olleet kuvitelmaa.
Mökissä ei todella ole enää kattoa. Kirjailija saa keitettyä pannullisen teetä
ja tuntee suurta epätoivoa kadonneen kirjan vuoksi. Hänen on pakko lähteä
tapaamaan kyläläisiä. Kirjailijan on saatava edes jotain suojaa mökin päälle ja
koetettava selvittää ovatko kirjan sivut päätyneet jonnekin vai hävinneet ikuisiksi ajoiksi.
Kyläläiset suhtautuva kirjailijaan
ensin epäillen. Mutta kun hän sattuu vahingossa pelastamaan ikivanhan,
itsemurhaa yrittävän entisen saksofonin soittajan, hän alkaa saada kyläläiset
puolelleen. He ovat sitä mieltä, että muusikko hakee vain huomiota toistuvilla
itsemurhayrityksillään eikä oikeasti halua vielä mennä. Kirjailija ei ole
aivan varma uskooko kyläläisten näkemystä. Miehen katseessa on jotain mikä
saa hänet epäilemään.
Pikkuhiljaa selviää, että kirjan
sivut ovat leijailleet kyläläisten pihamaille. Yksi luku lapsiperheen
hiekkalaatikolle, toinen leskeksi jääneen rouvan upeaan kukkapenkkiin, kolmas
leskirouvaa vikittelevän vanhan herran kukkapenkkiin, jossa hän koettaa
epätoivoisesti kasvattaa punaista ruusupensasta rouvaa varten. Kirjailija tapaa kyläläisen
toisensa jälkeen kulkemalla kirjan lukujen järjestyksessä ovelta ovelle.
Saadakseen aina seuraavan luvun takaisin, hänen on luettava se ääneen,
vaikka koettaa ensin estellä, ettei pysty paljastamaan yhtä ainutta sanaa
keskeneräisestä työstä. Joka päivä hän tapaa uuden perheen tai yksinelävän ja
joka kerta hänen perässään kulkee suurempi joukko kyläläisiä, jotka haluavat
kuulla jatkoa kertomukselle. Jokaisesta talosta hän saa tarinansa lisäksi mukaansa
jonkin uuden tarvikkeen uutta kattoa varten. Viimeinen talo on entisen saksofonin
soittajan. Vanhus ei ota muita kyläläisiä sisälle ja suostuu palauttamaan
kirjan viimeiset sivut vain jos kirjailija ensin auttaa häntä. Vaihtoehtoiset
loput:
A) Kirjailija auttaa vanhusta rauhaisassa
armomurhassa, kun saa tietää miksi vanhus on siihen päätynyt. Vanhus on asiasta
varma ja aidosti kiitollinen. Hän luopuu kirjan viimeisestä luvusta ja lupaa,
että kirjailija saa hänen talonsa tuhoutuneen mökin tilalle. Kyläläiset ovat
ensin kauhuissaan tapahtuneesta ja painostavat kirjailijaa jättämään kylän.
Tämä päättää kuitenkin ottaa kirjansa viimeisestä luvusta niin monta kopiota,
että voi sujauttaa yhden jokaisen kyläläisen postiluukusta. Kun kyläläiset ovat
lukeneet, miten kirja päättyy, he viimein ymmärtävät vanhuksen valinnan ja
toivottavat kirjailijan tervetulleeksi kyläyhteisöön. Kirjailija päättää
kuitenkin palata kaupunkiin, koska kokee maaseudun antaneen aivan tarpeeksi
jännitystä. Hän hyvästelee uudet ystävänsä kaihoisin mielin.
B) Kirjailija ei suostu auttamaan
vanhusta eikä saa kirjansa sivuja. Hän toteaa, että sillä ei ole väliä, koska
loppujen lopuksi koko kirja oli huono idea. Hän päättää kirjoittaa uuden
tapaamistaan kyläläisistä, mutta pelkää menettäneensä saksofonistin ystävyyden.
Kyläläiset ovat pettyneitä, etteivät saa kuulla tarinaa loppuun, mutta koska
kirjailija on toistamiseen pelastanut vanhuksen, he kerääntyvät rakentamaan
tälle uutta kattoa. Illan hämärtyessä pidetään juhlat, joihin lopulta vanhuskin
saapuu paikalle. Kaikki ovat tästä mielissään. Vanhus kertoo kirjailijalle
lukeneensa alkuperäisen kirjan viimeisen luvun, jota on pitänyt hallussaan. Hän
on sen kautta ymmärtänyt, että hänellä on vielä paikkansa kyläyhteisössä.
Kirjailija ja vanhus eivät mainitse muille kyläläisille kirjan sivuista vaan
heittävät ne yhteistuumin nuotioon. Kirja on tehnyt tehtävänsä ja uusi (aika) saa
koittaa.
Nainen kulkee pienen kaupungin
kadulla mietteissään. Hän on joutunut aloittamaan kaiken alusta. Hän on
jättänyt kotinsa ja läheisensä satojen kilometrien päähän. Hän ei halunnut
vaarantaa ketään lähellään. Naisen on tarkoitus muuttaa keskelle tuntematonta,
kauas sivistyksestä, kauas pelosta ja uhasta. Sitä ennen hänen täytyy hoitaa
vielä yksi asia.
Nainen ei tiedä, että häntä
tarkkaillaan. Kahvilassa istunut mies on lähestulkoon varma, että on
tunnistanut naisen, vaikkeivat he ole kohdanneet vuosiin. Kun he vielä tekivät
yhteistyötä, hän oli vasta nuori poika. Miehellä itsellään ei ole erityisiä
kaunoja naista vastaan. Hän on kasvettuaan ymmärtänyt, että nainen halusi vain
auttaa häntä ja muita laitoksessa olleita. Mutta mies tietää, että naista
etsitään. Kaikki eivät ole olleet yhtä tyytyväisiä. Vaikka mies ei haluaisi aiheuttaa
ongelmia, kun hänen oma elämänsä on juuri asettumassa aloilleen, hän tuntee
lojaaliutta sitä henkilöä kohtaan, joka naista etsii. He olivat nuorempina tehneet
verivalan. Hänen on kerrottava mistä naisen löytää. Siitä huolimatta, että
tietää sen tarkoittavan naisen loppua.
Mies seuraa naista autollaan niin
pitkälle kuin uskaltaa. Viimeinen tie on jo niin pieni ja kiemurainen, ettei
hän voi mennä perään tai nainen alkaa epäillä ja saattaa karata. Naisen
olinpaikkaa ei kuitenkaan liene vaikea löytää, koska näin syrjässä ei ole enää
paljoa asutusta. Mies ajaa takaisin kylään ja soittaa naista etsivälle
henkilölle. Nainen on tässä vaiheessa täysin tietämätön asiasta, mutta
myöhemmin hän todella toivoo, että olisi ollut tarkkaavaisempi. Huomattuaan
joutuneensa ajojahdin kohteeksi, nainen alkaa tapahtuma tapahtumalta ymmärtää,
ettei voi luottaa enää kehenkään. Lopulta hän kuitenkin uskaltaa ottaa vastaan
apua yllättävältä taholta, mutta ymmärtää samalla, ettei mikään ollut kuten hän
luuli. Mikä on ollut totta ja mikä ei? Kaikki vai ei mikään? Onko hän lopulta
ulkopuolisen uhan vai oman itsensä uhri? Missä on kirja, jonka kannessa on
mustia, harmaita ja keltaisia palloja? Missä ovat ne elintärkeät muistiinpanot?
Kuka ajaa juuri nyt häntä kohden ajovalot kiiluen ja autoaan kiihdyttäen? Vai
ajaako hän sittenkin autoa itse koettaen törmätä edessään seisovaan hahmoon?
Toisessa nurkkauksessa on seitsemän lauhkeaa, mutta toinen toistaan
ovelampaa lammasta. Ne eivät ole Viisas, Ujo, Nuhanenä, Unelias, Vilkas,
Lystikäs ja Jörö. Tai no ovat ne oikeasti, mutta lampaiden mielestä se on
ihmisen kamalan huonoa huumorintajua. Siksi ne kutsuvat toisiaan koodinimillä,
joita ei voi vielä tässä vaiheessa paljastaa. Vastakkaisesta kulmasta löytyy
kolme ärhäkkää ja kekseliästä koiraa. Nämä kaksi laumaa on pakotettu asumaan
samassa pihapiirissä. Heillä on sama ihminen, joka on kuitenkin autuaan
tietämätön siitä, mitä eläinten keskuudessa tapahtuu hänen kääntäessään
selkänsä. Kun omistaja luulee lampaiden määkivän ruuan perään, ne tosiasiassa
arvostelevat koirien älykkyysosamäärää ja pilkkaavat niiden ei niin
virtaviivaista ruumiin rakennetta. Kun koirat haukkuvat, ihminen käskee niiden
olemaan hiljempaa luullen niiden komentavan järven toisella puolella asuvaa lajitoveriaan.
Tosiasiassa ne uhittelevat pistävänsä lampaat pataan heti sopivan tilaisuuden
tullen. Koettavat saada lampaat ymmärtämään, että ovat niiden yläpuolella,
komentamassa miten niiden reviirillä tulee elää. Lampaat nauravat. Eiväthän nuo
tappijalat ole paimenkoiraa nähneetkään.
Ilmassa lentelevät linnut eivät vain huolettomasti laulele vaan yllyttävät riitapukareita toimintaan. Ne
seuraavat lampaiden ja koirien kiistaa päivä toisensa perään kuin
saippuasarjaa. Aina kun mahdollista, lampaat tekevät jonkin ilkeän kepposen
koirille. Koirat kostavat tietenkin mahdollisimman pian. Toisen lauman on
lähdettävä. Vain siitä kaikki ovat yhtä mieltä. Pihassa vieraileva kissa on
kerta toisensa jälkeen tullut päivittelemään, miten typeriä jotkut
sivistymättömät elikot voivatkaan olla. Nykyään se ei enää erehdy koirien
tielle vaan seuraa ja päivittelee tilannetta pihan yksinäisestä puusta käsin. Maan
tasalla muurahaiset kihisevät kiukusta, kun niille ei anneta työrauhaa ja
niiden tulee kerta toisensa jälkeen sopia uusista kulkureiteistä, kun pihalla
juoksentelevat jättiläiset tuhoavat edelliset. Muurahaisten hautausmaa on jo
niin iso, että he pitävät vain kerran viikossa muistotilaisuuden niille
kymmenille uusille uhreille, joita lampaat ja koirat ovat aiheuttaneet. Ja
jatkavat töitään.
Puun alla elävä viisas etana on
keksinyt ratkaisun, jolla yhteiselo saataisiin toimimaan. Sitä se ei ole vielä
keksinyt, miten ehtisi kertoa ajatuksestaan, kun ei koskaan ehdi ennen
yöpuulle paneutumista koirien aitaukselle, saatikka lampaiden laitumelle saakka. Etana on
kokeillut kulkea sähkölinjaa pitkin pitkän ruohon sijaan, mutta siellä se
huomasi olevansa liian helppo saalis linnuille. Se on koettanut tarrata ihmisen
saappaaseen, jotta saisi kuljetuksen suuntaan jos toiseen, mutta ihminen on
joka kerta kiljaisten heittänyt etanan takaisin alkupisteeseen. Nyt etanalla on
uusi suunnitelma, jolla se voisi saada lampaat ja koirat kuuntelemaan. Tilanne
alkaa olla jo melkoisen kuuma, joten etanan on tosiaan pistettävä vauhtia.
Kaksi nuorta naista muuttaa
kämppäkavereiksi omakotitaloon. Talo on jo melkoisesti elämää nähnyt, viimeisiä
hetkiään vetelevä nariseva, humiseva vanhus. Täydellinen lähtökohta. Talossa on
asunut aikaisemmin jollain tapaa hieman erilaista porukkaa. Kukaan naapureista ei
tiedä kuka varsinainen vuokralainen oli, kun talossa liikkui milloin ketäkin. Pääosin hämärän aikaan. Naapurit eivät puhuneet entisistä asukkaista
kovinkaan paljoa, mutta olivat selvästi mielissään, että he olivat lähteneet. Tätäkin ennen talo oli kuulunut venäjänkieliselle Olgalle. Tästä elokuva saa
mysteerinsä. Mitä tapahtui Olgalle, joka katosi vähin äänin ja jätti jälkeensä
vain laatikollisen romaaneja? Oliko taloon muuttaneella hämäräperäisellä porukalla
jotain tekemistä Olgan häviämisen kanssa? Kämppisten allekirjoittaessa vuokrasopimusta,
vuokranantaja sanoi, että taloa saa pintaremontoida mielensä mukaan. Ainoaksi
kielletyksi asiaksi hän mainitsi saatananpalvonnan. Miksi?
Talossa alkoi pian tapahtua.
Koiranpentu tuijotteli iltaisin yläkerran peiliin. Se ei kuitenkaan katsellut itseään vaan
taakseen peilin kautta. Kerran koirat tuijottivat yhdessä portaikon kattoon ja
haukkuivat haukkumistaan. Mitään syytä tälle ei keksitty. Kämppikset siivosivat
pihaa melkoisesti, mutta aina jostain ilmestyi uutta tavaraa jo siivottuihin
kohtiin, tennispallo, nukenpää ja köydenpätkä omenapuuhun. Kumpikin kämppiksistä
näki muutaman kerran unen ja valveen rajamailla outoja hahmoja huoneessaan.
Kerran toinen luuli toisen tulleen kotiin, kun ovi kävi ja yläkerrassa päivää
viettäneet koirat alkoivat ilakoida siihen tahtiin kuin omistajansa saapuessa. Hän
hämmästyi todella, kun toinen saapui vasta paljon myöhemmin. Kerran kämppikset
ja toisen heistä sisko olivat katsomassa elokuvaa olohuoneessa. Seinällä oli kaksi taulua vanhoista filmiprojektoreista. Yhtäkkiä kaikki alkoivat kuulla
samanlaisen nakutuksen mikä tuollaisista laitteista oikeastikin kuuluu. He
menivät lähemmäs tauluja ja ääni tuli suoraan toisesta niistä.
Kaikki, jotka ovat katsoneet
kauhuelokuvia voivat helposti kuvitella jatkotapahtumat mielessään. Ensin kämppikset
ovat innoissaan uudesta kodista, laittelevat tavaroita paikoilleen ja vain
hieman ihmettelevät edellä mainittuja tapahtumia. Käännekohta voi tulla
kämppisten järjestämissä tupareissa tai silloin kun toinen heistä on
ensimmäisen kerran yksin talossa. Teinikauhussa heidät olisi todennäköisesti
tullut murhaamaan Olgankin murhanneet, jännitystä elämäänsä halunneet nuoret. Jos
mentäisiin astetta pidemmälle, tuo joukkio suorittaisi jonkinlaisia rituaaleja
koettaen päästää pahan valloilleen. Voisi olla, että Olgan haamu puuttuisi
tässä vaiheessa peliin ja tekisi joukkiosta entisiä jatkaen omaa elämäänsä talossa.
Olga voisi myös ehtiä pelastaa kämppikset, jotta joku olisi pitämässä talosta
huolta ja he voisivat elää Olgan kanssa kaikessa sovussa. Tai sitten joukkion jo murhaamat kämppikset jatkaisivat henkinä Olgan rinnalla.
Yhteen vuorokauteen, yhteen
elämään voi mahtua niin paljon. Aamulla herää aivan normaalisti väsyneenä ja
kärttyisenä. Seuraavana aamuna menee nukkumaan samaan aikaan kuin heräsi
edellisenä ja tuntee eläneensä kokonaisen elämän vain kahdessakymmenessä
neljässä tunnissa. Ensin syntymä. Kuten jo todettu, väsyneenä ja kärttyisenä.
Tekisi mieli huutaa, mutta kun ei tehnyt niin syntyessään, ei tee nytkään.
Tarve pestä pimeyden tunteina kasvanut tunkkainen, likainen olo pois. Kun
silmät alkavat avautua, maailma tuntuu taas mielenkiintoiselta. Päivästä
toiseen. Jokaisen syntyvän kohdalla. Jokaisen heräävän kohdalla. Sitten tulee kauhea
nälkä. Aamupäivä, ensimmäiset vuodet. Kiirettä. Sinkoilua sinne tänne. Uusia
asioita, jotka pian ovat vanhoja. Kaikenlaista mitä pitää kokeilla ja oppia.
Siis hoitaa ja järjestää. Koska niin vain täytyy tehdä. Onnistumisia ja
epäonnistumisia. Tuskaa ja tyytyväisyyttä. Tämä meni näin. Tämä ei
sinnepäinkään. Sitten tulee taas armoton nälkä. Ellei heti saa. Ellei ole vielä
aika. Ärsytys. Kiukku. Siitä saattaa saada joku toinenkin osakseen. Tekee mieli
huutaa. Toinen huutaakin. Toinen ei huuda. Eivät aikuiset ihmiset tee niin. Vauva
tekee niin. Ruuan jälkeen väsyttää. Pienenä saa mennä nukkumaan. Aikuisena ei.
Vähän isompana on pakko mennä nukkumaan, vaikkei halua. Kun kaikki muutkin
samassa huoneessa menevät. Samassa huoneessa kaikki aikuiset haluaisivat ottaa
torkut. Mutta ei. Se ei käy. Iltaa kohden virkistytään. On aika tavata tärkeitä
ihmisiä. Skeittirampilla tai kotona. Ostoskeskuksessa tai jumpassa. On omaa
aikaa. Ei haluaisi sen loppuvan kesken. Kotitöitä ei voi välttää kukaan. Ei
vuorokauttaan elävä. Ei elämäänsä elävä. On tylsä mennä nukkumaan. Oma aika
loppuu aina kesken. Mutta eihän ole pakko nukkua. Kukaan ei voi enää pakottaa.
Yöllä kaikki on kirkkaampaa. Sen kertovat jo tähdet ja kuu. Ja niiden
loisteessa sädehtivät silmät. Kun lähtee kaupungille voi tuntea yhtä aikaa sekä
kihelmöivää, ihanaa ja puristavaa, inhottavaa jännitystä. Pimeässä voi kohdata
kenet vain. Seuraan tuppautuu alkoholisti. Juttelee pitkät pätkät ja olet
samalla sekä kiinnostunut että kiusaantunut. Toisaalta ei tarvitse enää pelätä.
Harvemmin varjot hyökkäävät kahden ihmisen kimppuun. Ne joista äiti varoitti. Äiti joka kehotti nuoruuttaan elävän tulemaan ajoissa sisälle ja menemään nukkumaan. Ei vaan voinut
enää pakottaa. Yöllä toinen pääsee baariin ja toinen ei. Salaa yöhön karannut, elämänsä teini-ikää viettävä ei. Aikuinen, joka elää vain yhtä vuorokauttaan kyllä. Tänä yönä ei
kuitenkaan. On kivempi kulkea satunnaisten ihmisten seassa. Tuntea jos joku
kävelee aivan vierestä ja tuntea katu jalkojen alla. Kuulla noin kymmenen
minuuttia sitten rakastuneen parin kihertäminen. Nähdä kissan karkaavan
parvekkeelta. Haistaa…No grilliruoka. Maistaa yö ja siirtyä seuraavaan vaiheeseen.
Ehkä hieman rauhallisempaan. Nuoruus alkaa olla ohi ja villeimmät vuodet
takana. Ja sitä toista heistä lähinnä vain väsyttää. Vaikka hän koetti väittää, että
jaksaisi läpi yön. Ovat samassa pisteessä molemmat. Kummankin on herättävä
aamulla töihin. Mutta sillä aikaa, kun he kävelevät koteihinsa, aika kuluu
jälleen. Niin väsyneitä. Niin onnellisia kaikesta mitä saaneet kokea. Kaikesta
mitä saaneet nähdä, kuulla, haistaa, maistaa ja tuntea. Toisaalta valmiina
näkemään mitä seuraava päivä tuo tullessaan, toisaalta vain kauhean väsyneitä.
Toinen tietää, että päivä tuo tullessaan uuden työpäivän. Se on aikuisuutta. Se
toinen, aamulla syntynyt, on seuraavana aamuna vanhuuden viemä. Kuollut. Nyt kumpikin
jo sängyssään. Viimeisillä voimillaan pakottavat hymyn huulilleen. Siltä tuntuu
elää.
No huh huh. Ainakin tämän kokeilun perusteella taide-elokuvat syntyvät
yöaikaan. Enkä yhtään osaa selittää mistä se tuli. Vähän hurjaa on se, että
eniten totuuden siementä piili kauhuleffassa. Kaikki ne asiat ennen
murhakohtausta tapahtuivat nimittäin ihan oikeasti. Talossa elävä henki, ehkä
Olga, oli ilmeisen lempeä sillä meille ei oikeasti käynyt mitenkään, saimme
vain hieman säikkyä. Sitä en tiedä miten mahtaa olla vuokraemäntämme kohdalla,
koska hän on kuitenkin laittanut hengen kodin matalaksi tässä kesän aikana.
Mutta joka tapauksessa huomasitte varmaan, että näissä kaikissa olisi vielä
paljon tilaa mielikuvitukselle. Antakaa siis omanne lentää! Jännittävää
viikkoa…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti