Täydellinen (työ)päivä

Nämä pimenevät illat ja viileäksi muuttunut tuuli jotenkin oikein korostavat sitä, että taas ollaan muutoksen kynnyksellä. Juuri nytkin tuulee oikein kunnolla ja se tuntuu muistuttelevan siitä, että kesämökille ei kannata enää kovin kauaksi aikaa jäädä. Itse kun en etenkään talvesta välitä niin tämä elokuussa alkava muutos on aina aika haikeaa aikaa. Nyt olen alkanut katsella uuden asunnon lisäksi uutta työpaikkaa. Ensisijaisesti haluaisin jotain mikä ei olisi sosiaalityötä ollenkaan. Erilaisia asiantuntijan, suunnittelijan tai projektityöntekijän paikkoja on kuitenkin niin vähän ja hakijoita paljon, että valmistaudun henkisesti siihen, että palaan vielä perushommiin. Jos näin käy, jatkan aktiivisesti  muiden töiden etsimistä tai mietin vielä jonkin uuden alan opiskelua. Jatkan blogia tuonne syyskuun loppuun saakka, jolloin olettaisin viimeistään palaavani kaupunkiin. Fiilistelen kuitenkin jo tässä kohtaa millaista nykyinen työnteko on ollut entiseen verrattuna. Varmaan pian taas olen aikataulujen vanki, joten täytyy muistaa tallettaa visusti mieleen mennyt kevät, kesä ja alkusyksy.

Muistelen ensin yhtä ihan tavallista maanantaipäivää alkuvuodesta. Herätyskello soi seitsemältä. Tiedän, että monet heräävät jo paljon aikaisemmin, mutta minulle tuokin on paha, koska en saa unta riittävän ajoissa. Torkutan muutamaan otteeseen, kunnes on pakko nousta ylös. Töissä täytyy olla viimeistään yhdeksältä, mutta mitä aikaisemmin sen parempi tai kellokortti alkaa huutaa miinusta. Aamurutiineihin menee vajaa tunti. Kunhan nyt pukeudun, peseydyn, meikkaan kevyesti, annan koirille ruokaa ja käytän ne pikaisesti ulkona. Sitten bussipysäkille ja ruuhkassa puolisen tuntia töihin, vaikken kauhean kaukana keskustasta tuolloin asunutkaan. Bussissa vietetty aika on melko mukavaa, jos saa istumapaikan ja kaikista parhaimmassa tapauksessa ikkunan puolelta, jolloin ei tarvitse kytätä vierustoverin kyydistä jäämistä. Kun laittaa lempparimusan soimaan, voi vielä hetkeksi sulkea ulkopuolisen maailman pois. Bussissa seisominen taas on aamuangstissa aika tuskaa. Iltapäivisin se ei haittaa ollenkaan, kun on jo koko työpaikan istunut. Aamulla ihmiset tönivät, tuuppivat ja rähjäävät ”väistä” sen sijaan, että ystävällisesti pyytäisivät ja odottaisivat että tilaa on ylipäätään mahdollista antaa. Aamu alkaa noissa tapauksessa paljon heikommin.

Töissä helpottaa, kun saa ensimmäisen teekupin eteensä ja syö samalla hedelmän. Työpäivä etenee tietysti milloin mitenkin, mutta onneksi työkaverit ovat tukena tarvittaessa ja ilona ihan muuten vaan. Töiden jälkeen tuntuu siltä, ettei jaksaisi lähteä nykytanssitunnille ja omatunto soimaa, kun koirat joutuvat olemaan tavallista pidemmän päivän keskenään. Kun tanssitunti sitten alkaa, unohtuvat kaikki muut huolet. Sarjoissa on sen verran muistettavaa, ettei sitä oikein muuta pysty ajatella. Tunnin jälkeen on älyttömän hyvä fiilis. Tätä rakastan. Kuten myös kotona odottavia kavereita. Ulos koirien kanssa, ruokaa sekä itselle että niille, ulos vielä pidemmän kaavan mukaan, kotitöitä, suihkuun ja viimein katsomaan yksin jakso hyvää sarjaa tai lukemaan muutama luku romaania. Siinä se. Ihan perus päivä, ei erityistä valittamista. Mutta toisaalta ennen vapaa-ajan alkamista ei erityistä hurraamistakaan. Ahdistaa vähän mennä nukkumaan, koska aamulla pitää herätä seuraavaan samanlaiseen päivään. Ja sitä seuraavaan ja sitä seuraavaan.

Sitten oli eilinen. Heräsin kahdeksantunnin yöunien jälkeen kymmeneltä. Jostain syystä tuntuu, ettei voisi paljastaa heränneensä kymmeneltä. Sehän on kauhean myöhään. Siitä huolimatta, että nukuin ihan yhtä kauan kuin aina ennenkin. Ero on vain siinä, että koska sain mennä nukkumaan silloin, kun minua oikeasti väsytti ja nukuin hyvin, olen nyt virkeä. Ovet auki ulos asti, kuten ne saavat olla koko päivän. Omat peseytymiset, koirille aamupalaa, itselle se sama teekuppi ja hedelmä. Ja sen jälkeen joogaa. Vähän se hidastempoisuus ja helppous tökkii, mutta sitä ei voi kieltää, etteikö se tekisi hyvää. Eilen joogasin ensimmäisen kerran ulkona, kun se on joillain joogavideoilla näyttänyt niin kivalta. Muuten hyvä, mutta huomio keskittyi ehkä liikaa kaiken maailman ötököihin, joita paikalle ilmestyi. Varsinkin nyt, kun saa pelätä noita seonneita ampiaisia.

Joogan jälkeen aloin kirjoittaa. Kirjoitin pari tuntia, katsoin yhden jakson sarjaa, kirjoitin pari tuntia, tein ruokaa ja pyykkäsin, kirjoitin ja lueskelin vielä tietokirjallisuutta, jonka olisi tarkoitus auttaa romaanin kanssa. Sen jälkeen lämmitin pesuvettä sekä itselleni että tiskeille ja touhuilin siihen saakka, kunnes tuli fiilis, että voisin kirjoittaa vielä vähän eteenpäin. Se oli jo ihan keskellä yötä, mutta silloin se inspiraatio yleensä iskee eikä nukkumaan vaan kerkeä tai halua mennä. Sekään ei eilisessä tai tässä päivässä varsinaisesti haittaa, että ei tarvitse vetää farkkuja jalkaan ja meikata. Ja että osan työpäivästä voi tehdä vaikka sängyssä makoillen, jos siltä tuntuu. Eilinen oli kaikkinensa täydellinen työpäivä. Sain paljon aikaiseksi, olin tekeleisiini tyytyväinen ja menin mielihyvin myös nukkumaan. Tällaista on ollut paljon viime kuukausina.

Tuo vertailu on toki siltä osin epäreilu, että helmikuu ja elokuu ovat ihan eri asioita ja se vaan korostuisi, jos täällä mökillä olisi talven yli. En myöskään usko, että edes haluaisin tehdä kaikenlaista työtä näin vapaasti. Kun teen työtä mikä on lähinnä suorite, ”Töissä nyt pitää käydä ja jostain täytyy saada palkkaa”, haluan että minulla on täysin erikseen työaika ja vapaa-aika. Muuten ajattelisin koko ajan sitä sarjaa katsoessani tai pyykkejä hoitaessani, että vielä pitää tehdä sitä ja tätä ja sitten vielä sitä ja tuota. Kirjoitustyötä tehdessä ideat tulevat ja menevät jatkuvasti eikä niistä voi pitää viikonloppuvapaata, mutta se ei oikeastaan rasita vaan tuntuu päinvastoin hauskalta, kun oivaltaa alitajunnassaan jotain. Ideat voi kirjoittaa muistikirjaan odottamaan ja jatkaa sitä mitä oli muuten  sillä hetkellä tekemässä.

Tylsänä realistina ja rationalistina koetan pitää itseni maan pinnalla sen suhteen, että eihän tällainen mitenkään voisi jatkua. Tavoitteena oli alun perin se, että vien kuitenkin jotain mukanani tavalliseen työelämään. Otan iisimmin ja koetan esimerkiksi saada mahdollisuuden etätöihin. Yksi konkreettinen asia, jota olen koettanut opetella, on se, että jos jotain ei välttämättä tarvitse tehdä tänään niin voin jättää sen huomiseen. Se on niin hauskaa, miten erilaisia me ihmiset ollaan. Voisin nimetä muutaman, jotka saattaisivat tavoitella ihan päinvastaista. Joka tapauksessa tänään taidan jättää väliin ajelun tuonne keskustaan asioita hoitamaan ja kirjoittaa senkin edestä. Vain sen takia, että jälkimmäinen huvittaa tällä hetkellä enemmän.