Jonna oli
ryöstetty, häntä oli satutettu ja oli lähellä, ettei myös raiskattu
asunnottomien asuntolassa. Matias oli tönäissyt humalassa Maijan siten, että
tämä oli kaatunut Veikon päälle. Taaperon pää osui niin lujaa sohvapöytään,
että häneltä murtui kallo. Maija itse joutui tikattavaksi. Helmi oli jo
valmiiksi riidoissa Jonnan kanssa ja nyt hän oli hermostunut Maijaan, kun tämä
oli jäänyt pienten lasten kanssa raivohulluksi nimittämänsä Matiaksen luo. Kuin
salama kirkkaalta taivaalta, tyttäreni olivat yhtäkkiä rikki revittyjä ja
irrallaan. Eivätkä he edes vielä tienneet pahinta. Että heidän oma äitinsä oli
tähän kaikkeen syyllinen.
Päivä joka
seurasi sairaalassa vietettyä iltaa, alkoi myös huonoissa merkeissä. Sain ikäviä
uutisia omalta lääkäriltäni. Olin lääkärin soittaessa sen verran väsynyt ja sekavassa
mielentilassa, etten muista kovin tarkkaan mitä hän puhui. Tai sitten en muista
muuten vain. Minulla epäiltiin jonkinlaista etenevää dementiaa. Ajattelin
puhelun jälkeen, että mikä sairaus se sitten olikaan, sillä ei ollut
juuri merkitystä. Se oli vain oikein minulle. Minulla ei ollut
tällaisessa tilanteessa oikeutta surra omaa kohtaloani. Ja silti lääkärin
soitto pyrki uudelleen ja uudelleen mieleeni. Menettäisin hitaasti mutta varmasti muistini. Menettäisin
itseni ja perheeni siinä samalla. Eihän niin voinut tapahtua.
Kävelin levottomana
ympäri taloamme. Oli jälleen yö. Kodissamme jokainen pienikin yksityiskohta huokui
muistoja. Olimme mieheni kanssa ehtineet ostaa talon ennen Helmin syntymää. Olimme ehtineet
myös naimisiin, vaikka tiukoille se meni. Varmasti useimmat ihmiset olivat
katsoneet pahalla vatsani pyöristymistä, kun minä ja mieheni olimme juuri ja
juuri ehtineet kihloihin ennen kuin asia täytyi jo julkistaa. Helmi oli
yllätys, mutta onnellinen sellainen. Kuten kaikki kolme tytärtä. En koskaan
lakannut yllättymästä niistä tunteista mitä nuo pienet punaposkiset pullukat
minussa herättivät. Nyt minusta tuntui, että olin pettänyt heidät kaikki. Itsekkäät
ajatukseni olivat johtaneet niin kamaliin asioihin, että niitä oli vaikea edes
miettiä. Se sattui jokaisessa kohdassa kehoani.
Ajatukseni pyörivät
sen ympärillä, etten voisi koskaan antaa itselleni anteeksi. Olin käsittänyt,
että Veikon vamma ei lopulta ollut kovin vakava. Se paranisi itsestään.
Lapsille joskus sattui sellaista. Mutta se, miten vamma oli syntynyt, tuntui
käsittämättömältä. Jostain syystä näin ainoaksi syylliseksi itseni. Minun olisi
pitänyt olla auttamassa Maijaa. Näin pahasti ei olisi käynyt, jos hän ja Matias
olisivat päässeet terapiaansa. Minä kuitenkin kävin hyvillä mielin käsityökerhossa
sillä aikaa, kun tilanne Maijan ja Matiaksen välillä kiristyi entisestään.
Vieläkin parempi äiti olisi huomannut, ettei pariterapia pidemmän päälle
ratkaissut mitään. En tiedä miten, mutta jotenkin minun olisi pitänyt nähdä ja
kuulla enemmän. Olla Maijan tukena sellaisissa ratkaisuissa mihin hän ei ollut yksin pystynyt.
Minun ei
tietenkään missään nimessä olisi pitänyt antaa Jonnan lähteä. En ollut koskaan
nähnyt sellaista asuntolaa mistä hän oli petipaikan saanut, mutta mitä olin
oikein kuvitellut. Että se olisi täynnä Jonnan kaltaisia tavallisia nuoria,
joilla oli vain maailmanrauha mielessään. Itsekkyyttäni en ollut kuvitellut
oikeastaan yhtään mitään. Olin vain ajatellut, että ehkä Jonna viimein oppisi
jotain. Kaiken tämän keskellä olin miltei unohtanut Helmin. En kai ollut
koskaan ymmärtänyt häntä niin hyvin kuin hänen isänsä ja olin antanut
hänen lipua käsistäni. Mutta myös häntä sattui aivan samalla tavalla
kuin muita tyttäriäni. Ja koska en ymmärtänyt, hän oli nyt täysin ulkopuolella.
Kun mietin
mitä tehdä, palasin aina samaan pisteeseen. En voinut tehdä enää mitään. Liikaa
oli jo tapahtunut. Minusta alkoi tuntua, etten voisi enää jäädä tänne. Koko
maailmaan. Olin aiheuttanut tyttärieni elämään liikaa surua ja murhetta. Ensin
olin tappanut heidän isänsä. Minähän se olin ratissa ollut, vaikka
vastaantuleva auto oli ajanut suoraan meitä päin. Oli mennyt aikaa ennen kuin
annoin syyllisyyden tunteen mennä. Melkein kauemmin kuin mieheni kuoleman murehtimiseen. Nyt sekin syyllisyys tuli takaisin. Olin jälleen
satuttanut meitä kaikkia. Olin kuin epäonni ihmisen kehossa ja aiheutin vain
pahaa. Mitä kaikkea vielä saisin aikaan, kun höperöityisin ihan oikeasti vuosi
vuodelta. Vai olisiko se kuukausi kuukaudelta. En tosiaan ollut kuunnellut sitä
lääkäriä.
Löysin
pitkästä aikaa itsestäni hassun hulluttelijan lisäksi todella synkän
puolen. En ollut voinut kuvitella, että saisin koskaan päähäni tehdä
itsemurhaa. Nyt vain tuntui, ettei minun kuuluisi enää elää. Kaikki tapahtui niin nopeasti. Ensin maailman raskain asia oli istua Pentin luona
kahvikuppi kädessä ja kuunnella hänen jorinoitaan. Seuraavaksi kuulin Jonnan
kertovan nyyhkytyksen lomassa, miten hänen koskemattomuuttaan oli loukattu.
Samaan aikaan tiesin, että sairaalassa minua odotti uusi onnettomuus.
Maailman raskain asia olinkin minä itse. Olin viettänyt tuntikausia aikaa
Maijan ja Jonnan kanssa. Ehtinyt ainoastaan miettiä, että minun pitäisi ottaa myös
Helmiin yhteyttä. Mutta nyt olin ehtinyt jo niin pitkälle, että suunnittelin, miten lähtisin. Tiesin paikan,
jossa ei tarvitsisi ottaa kuin yksi askel ja olisin poissa. Vielä minun täytyisi keksiä, miten selittäisin asian tyttärilleni. Mistä kaikki oli alkanut
ja miksi. Koettaisin selittää, miten loputtoman pahoillani olin.
Mutta kun
olin jo aivan varma, en yhtäkkiä enää ollutkaan. En tiedä oliko se talo, kaikki ne muistot, mieheni vai kuitenkin jokin minussa, joka totesi hyvin
topakasti, että olin typerys. Tyttärenihän tarvitsivat minua. Mikään paperin
pala ei riittäisi kertomaan heille mitä olin tehnyt viimeiset kuukaudet. Olisi täysin
mahdollista, että tytöt ryöpyttäisivät minua syytöksillä ymmärtäessään, että
olin ensinnäkin valehdellut heille ja toisekseen aiheuttanut viime aikaiset
tapahtumat. Saattaisi olla, että he eivät haluaisi enää koskaan nähdä minua.
Saattaisin menettää muistini kaikessa rauhassa jonkin hoitokodin kolkossa huoneessa.
Siitäkin huolimatta tai juuri sen vuoksi minun piti kuitenkin olla olemassa.
Minun pitäisi olla olemassa, jotta tytöillä olisi joko syntipukki tai parhain
mahdollinen tuki ja turva.
Jonnaa
tarvitsisi paljon tukea, jotta hän voisi jättää kokemuksensa taakseen ja
löytäisi edes hetkeksi etsimänsä rauhan. Tarkoitti se sitten omaa asuntoa ja palaamista
töihin sairasloman jälkeen tai uutta enemmän ja vähemmän hengellistä matkaa
Aasiaan. Maija oli tehnyt eropäätöksen, mutta se tarkoittaisi vielä pitkäksi aikaa tuskaa
ja murhetta. Helmi tuli saada takaisin. Olin vasta nyt tajunnut, että omalla
tavallaan hän oli meistä herkin. Se purkautui milloin mitenkin, mutta me
tarvitsimme häntä ja hän meitä yhtä lailla. Tällaisia olivat ajatukset, jotka
voittivat halun paeta. Ne syntyivät rakkaudesta ja siitä siteestä, jota ei voinut noin vain katkaista. Sen sijaan, että olisin
astunut ulos ovesta ja lyönyt sen viimeisen kerran kiinni, astuin takaisin
elämään. Elämään joka meillä oli ollut ja oli edelleen. Elämään, jonka peruspilareita
oli neljä, minä ja tyttäreni. Päätin siis järjestää tapaamisen, joka oli jäänyt
välistä sinä kamalana iltana.
LOPPU
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti