Unelmia ja kirjoitushommia

Tee on loppu ja olen parin päivän ajan korvannut sitä kahvilla. Ei hyvä idea ollenkaan. Minulle enimmäisannos kahvia on kuppi päivässä, siinäkin mahdollisimman paljon maitoa. Muuten tulee levottomuus ja vähintään sisäinen tärinä. Se ei ensinnäkään tunnu kivalta ja haittaa mitä vain työskentelyä. Nyt olen näissä kahviövereissäni miettinyt, voisiko joku viimein keksiä käsitteen, joka yhdistäisi realismin ja unelmoinnin. Mielellään niin, että käsite kuulostaisi edelleen positiiviselta ja kivalta. Käytän kyllä sanoja unelmointi ja haaveilu paremman puutteessa, mutta minulle niissä on pieni vivahde liiallista taivaanrannan maalaamista. Ne ovat jotenkin liian pehmeitä ja höttöisiä. Ne kuulostavat sanoina siltä, että niiden ei tarvitse käydä toteen. Ne käyvät tai eivät käy. Itse tykkään unelmoida vain sellaisista asioista, jotka ovat käytännössä mahdollisia ja jotka todennäköisesti tulevat toteutumaan jossain vaiheessa elämää. Kuulostaa ehkä super tylsältä.

Kun minulle syntyi ajatus siitä, että haluaisin ihan oikeasti kirjoittaa tämän kirjan, aloin saman tien miettiä, olisiko se mahdollista ja miten se olisi mahdollista. Jatkoin ajattelua vain, koska tajusin, että jollain keinolla, jossain kohtaa se olisi. En kauheasti pidä edes siitä, jos kaveriporukassa mietitään, että sitä, tätä ja tuota olisi kiva tehdä, mutta mihinkään ei oikeasti tartuta. Siis niin kuin koskaan. En tarkoita, että kaikki asiat pitäisi tehdä tässä heti nyt, mutta jos jostain asiasta tietää, ettei se tule tapahtumaan, en siitä myöskään unelmoi. Ihan kaikki ei mielestäni ole mahdollista. Tai on vähintään tosi epätodennäköistä.

En unelmoi edes siitä, että kirjani julkaistaisiin. Jos niin tapahtuisi, se olisi varmaan parasta ikinä, mutta julkaisuprosentit ovat niin pieniä, etten aio jättää kaikkea sen varaan. Onko sitten ero todelliseen haaveksijaan ja ehkä samalla intohimojen ihmiseen se, ettei se haittaisi minua aivan järjettömästi. En ahdistu siitä, ettei kaikki ole mahdollista. On loputtomasti myös asioita, joita voi tehdä ja vaikka juuri nyt elän olosuhteiden pakosta rauhallisempaa vaihetta, yleensä menen ja tulen ja koen jatkuvasti jotain. Mieluummin teen kuin haaveksin siitä, että voisin tehdä. Jos tämä kuulostaa jotenkin sekavalta, oudolta tai liian typerältä niin kyselkää vielä mitä oikeasti koetan sanoa. Ainakin voin sitten syyttää kaikesta kahvia.

Viime viikolla päästin itseni stressaantumaan. Jatkotarinassa oli alun perin hahmoteltuna vain ne kaksi ensimmäistä osaa. Loput ovat ainoastaan heittoja päässäni ja muistikirjassa. Nyt olen koettanut kirjoittaa kahta seuraavaa osaa yhtä aikaa, koska olen ensi viikon reissussa enkä uskalla ottaa riskiä, että kamppailisin tarinan kanssa siellä. Samasta syystä olen hahmotellut muutamaakin blogipostausta etukäteen ja koettanut saada romaanin ensimmäistä käsikirjoitusta valmiiksi. Nyt ja tässä huomaan, että saan ihan hyvin tämän kaiken tehtyä ja se viime viikon stressi tuntuu niin turhalta. Hyvä ettei nouse uusi stressi siitä, että annan edelleen itseni mennä noin kierroksille. Siitähän piti päästä pois. Piti oppia ajattelemaan, että yksi asia kerrallaan. Olen kuitenkin aina hoitanut kaiken ajoissa, yleensä etuajassa. Se ei vaan paljoa vaadi, että tulee tunne kiireestä.

Kirjankin suhteen olen tosiasiassa reilusti edellä siitä aikataulusta, jota olin hahmotellut. Koetin kerrankin olla itselleni armollinen, mutta tietysti kirjoitan siinä tahdissa, kun tekstiä tulee. Ja sitä on tullut mahdottoman hyvin. Se on hyvä asia, mutta on toisaalta aiheuttanut sen, että kun alun perin minun piti kirjoittaa viikossa se ja se sivumäärä, niin siinä vaiheessa, kun huomasin, että tekstiä tuli enemmän, nostin tavoitesivumäärää. Ensin aloin ahnehtia, että saisin käsikirjoituksen valmiiksi viikkoa suunniteltua aikaisemmin, sitten kahta viikkoa. Ja nyt se tulee olemaan valmis kuukautta suunniteltua aikaisemmin. Huomaa taas, että ei sitä ihan niin vain karvoistaan pääse.

Ensi viikon pidän siis lomaa ja lähetän postauksenkin pienen lentomatkan päästä. Minulla on sellainen tunne, että kovin työ alkaa reissun jälkeen. En nimittäin ole kovin kärsivällinen tekemään uudelleen kirjoittamista mitä pitäisi harrastaa seuraavat kuukaudet. En ole koskaan kirjoittanut näin laajaa fiktiivistä teosta, joten voin verrata tilannetta lähinnä gradun tekemiseen. Viilaaminen oli pelkästään tylsää, vaikka kyseessä oli lyhyempi teksti ja sisälsi pelkkää asiaa. Gradusta piti saada kuitenkin vain hyvällä äidinkielellä kirjoitettu asiallinen kokonaisuus. En ollut sen tekemisestä kovinkaan kiinnostunut, suoritin vain sen mikä oli pakko. No se tietty laskee motivaatiota aika olennaisesti. 

Nyt tekstistä pitäisi saada ulkoisten seikkojen lisäksi mielenkiintoista ja mukaansatempaavaa. Olisi mahtavaa, jos joku muukin pitäisi kirjasta kuin minä itse. Kielen pitäisi olla asiallisen lisäksi kiehtovaa ja kaikista yksityiskohdista pitäisi saada kasaan looginen kokonaisuus. Esimerkkinä tulee mieleen se, että kaikkien hahmojen tulee vanhentua samassa tahdissa ja kuten jatkokertomuksenkin kanssa huomasi, jos vaihtaa kesken kaiken jonkun nimen, se olisi ihan hyvä vaihtaa jokaiseen kohtaan. Kirjassa on dialogeja melko vähän, mutta ne ovat tosi merkittävässä osassa. Ja ne tuntuvat tosi vaikeilta. Erityisesti yhden hahmon tulisi sanoa kaikille muille ihan juuri ne oikeat sanat. Sehän on itsellekin välillä vaikeaa. Mutta: "Hiljaa hyvä tulee ja hitaasti kiirutta piretään". Yksi kappale, yksi luku kerrallaan. I can do it. Ensin kuitenkin aion leipoa tulevana lauantaina retrohengessä uunijäätelöä sekä sille, että sisareni pääsee peruskoulusta että kirjan ensimmäisen version valmistumiselle. Wohoo!