Vannomatta paras

En nyt aivan voi sanoa, että kirjoitan tätä postausta Pariisista. Saavuimme tänne eilen, mutta koska reissu on lyhyt ja haluamme ottaa siitä sisareni kanssa kaiken irti, kirjoitin tämän suurimmaksi osaksi etukäteen. Enkä varmaan olisi näihin asioihin juuri nyt halunnutkaan palata. Olen onneni kukkuloilla tässä kaupungissa, sekä kuvainnollisesti että kirjaimellisesti. Teksti johdattelee siihen, kuinka astuin työelämään. Se taas johti minut melkoiseen henkiseen ja samalla fyysiseenkin väsymykseen alle kolmekymppisenä. Ei kuvia ilman kirjaimia, ei mieltä ilman ruumista, ei pahaa ilman hyvää. Kaikella on paikkansa ja ääripäissä eläminen tuntuu välillä jopa elämän suolalta. Jos alkaakin mennä liian hyvin, täytyy kehittää jokin pieni kriisi vastapainoksi. Tänään päästään vähän alkuun, ensi viikolla haluan todennäköisesti kirjoittaa matkareportaasia ja sitten mennään itse asiaan.  Nyt kuitenkin mitä iloisimmat terveiseni vähän surkuhupaisan tekstin kera Montmartren kaupunginosasta, läheltä sekä Sacré-Coeurin kirkkoa että Moulin Rougen kabareeta.

Olen maininnutkin aikaisemmin, että Tampere oli minulle lapsena kaupunki, josta haaveilin. Opiskeluaikoina se antoi minulle varmasti kaikkensa. Olin tyytyväinen elämääni ja olisin saattanut asettua sinne pidemmäksikin aikaa. Mutta niin, kuinkas sitten kävikään. Aloin hakea sosiaalityöntekijän töitä jo alkuvuodesta, kun tiesin saavani paperit keväällä. Sosiaalityöntekijän paikkoja on melkeinpä aina isoissa kaupungeissa auki. Jo aloittaessani yliopistossa, oli annettu asetus, jonka mukaan sosiaalityöntekijältä vaadittiin tietty ammattipätevyys. Nyttemmin ehtoja on edelleen tiukennettu. Kun olin lukenut sosiaalityötä pääaineenani, pätevyysehto täyttyi mitä selvimmin. Tällä alalla työtilanne on ollut melko päinvastainen kuin monilla muilla. Pelkoa siitä, ettei muodollisesti pätevänä sosiaalityöntekijänä saisi töitä, ei oikeastaan ole ollut.

Aloin etsiä töitä ensin Tampereelta ja sen lähiympäristöstä. Hätäisenä nuorena ihmisenä en oikein osannut arvostaa sitä, että en saanut ainuttakaan haastattelukutsua, vaikka olin valmistumassa aivan pian. Sen olisin ymmärtänyt, jos minut olisi haastateltu ja sen jälkeen jätetty valitsematta, koska työkokemukseni oli tuolloin aika olematonta. Lähetin myös pariinkymmeneen paikkaan avoimen hakemuksen ja sain ainoastaan yhdestä sähköpostivastauksen, että heillä ei ollut paikkoja vapaana, mutta kiittivät hakemuksesta ja laittoivat sen talteen. Muuta en ollut odottanutkaan, mutta pidin asiallisena, että hakemukseen vastattiin.

Olen juuri viime viikolla kirjoittanut, että koen olevani aika pitkälle järki-ihminen. Silti olen antanut tunteideni viedä muutamissa aika isoissakin asioissa. Tässä kohtaa elämääni loukkaannuin tietenkin Tampereelle työnantajineen verisesti. En todellakaan suostuisi jäämään työttömäksi valmistumiseni jälkeen. En suostuisi jäämään tällaiseen inhottavaan paikkaan. En ollut koskaan halunnut muuttaa Etelä-Suomeen enkä missään nimessä mennä töihin lastensuojeluun. Ja kuitenkin sieltä löysin itseni muutaman kuukauden päästä. Olen aikoinaan ollut ihan varma monesta muustakin asiasta. En koskaan käytä mustia vaatteita tai leikkaa otsatukkaa. En koskaan ala juoda kahvia tai punaviiniä. En koskaan enää joogaa. Enpä.

Muuttoni etelään alkoi lupaavasti. Minulla ei ollut ensimmäistä työpäivääni edeltävänä päivänä tietoakaan omasta asunnosta. Etelä-Suomessa ei myöskään asunut sellaisia tuttavia, joiden luokse olisin noin vain voinut mennä. Soitin tuona sunnuntaina ensimmäiseen väliaikaismajoitusta tarjoavaan firmaan, jonka netistä löysin. He lupasivat minulle huoneen, mutta varoittivat, etten kuulostanut ihan heidän asiakkaaltaan. He pyysivät huoneista yleensä kuukauden vuokran, mutta lupasivat minulle, että sain maksaa viikon kerrallaan, jos löytäisinkin oman asunnon hieman nopeammin. En oikein ymmärtänyt mistä me puhuimme. Ei kai se majoitus nyt niin paha voinut olla.

Oli ja ei ollut. Huone oli omakotitalossa ja jaoin keittiön sekä suihkun turkkilaisen miehen kanssa. En nähnyt häntä paljoakaan, mutta hän vaikutti mukavalta ja yhteiselo sujui. Kolmannessa huoneessa asui kuitenkin jotain mielenkiintoista. En koskaan nähnyt tuota asukkia enkä kuullut hänen liikkuvan yhteisissä tiloissa. Oletin, että hänellä oli oma keittiö ja ehkä suihkukin. Tai sitten hän ei vain käyttänyt sellaisia. Ihan mahdollista. Asuin talossa lopulta kuukauden ennen kuin löysin muuta. Tuon kuukauden aikana yöt olivat suurimmaksi osaksi huutoa joko bileiden tai riitojen merkeissä. Meitä erottava seinä oli kuin pahvia, joten kuulin tuon henkilön elämästä aivan liikaa. Koirani eivät tietenkään voineet tulla soluun. Ne olivat hoidossa äidilläni. Pidin arvokkaimpia tavaroitani autossa ja kun lähdin viikonlopuiksi paikkaa karkuun, keräsin mukaani melkein kaiken. Pyöräni säilytin huoneessani. Kaikki tämä siitä huolimatta, että olen edelleen sinisilmäinen sen suhteen, että minulle voitaisiin tehdä jotain ikävää, kuten ryöstää.

No, sen lisäksi, että minulla oli edes joku katto pään päällä, oli hyvä puoli se, että lähialueet tulivat hyvin nopeaan tutkituiksi. Koetin iltaisin töiden jälkeen olla mahdollisimman paljon pois asunnolta. Ajelin ja pyöräilin paljon. Muutaman kerran saatoin miettiä, että mitä hittoa tässä oikein tapahtui. Sain lopulta uuden vuokra-asuntoni parin päivän varoitusajalla. Koska sähköt oli katkaistu, ne laitettiin uudelleen päälle vasta myöhemmin. Minua ei haitannut yhtään, vaikka söin ensimmäiset illat pelkkiä riisikakkuja ja istuin tyhjässä kämpässäni kynttilän valossa.

Kaiken tämän hässäkän keskellä minun piti perehtyä työhön lastensuojelun sosiaalityöntekijänä. Työhön, johon ei ollut voinut valmistautua istumalla yliopiston luentosaleissa. Työhön, jota ei voinut tehdä huonosti, vaikka oma elämä oli vielä aivan auki. Vaikka oli yksin uudessa, isossa kaupungissa ja oli nukkunut edellisestä yöstä vain kaksi viimeistä tuntia naapurin sammuttua. Työhön, jolle annoin tulevina vuosina lähestulkoon kaikkeni. Ainakin liikaa. Ja siitä sitten jatkamme viimeistään parin viikon päästä. Nyt lähdemme siskoni kanssa mättämään kokonsa puolesta ei niin ranskalaisen aamupalan ja jatkamme kohti Notre Damea. À suivre…