En tietenkään voinut olla ainakaan normaalia hullumpi muiden kuin perheeni edessä. Muutenhan olisin joutunut oikeasti tutkimuksiin ja saanut ties minkä diagnoosin. Ystäväni olivat aina sanoneet minua vähän pimahtaneeksi, mutta tietenkin eri tavalla. Minussa oli vieläkin se villi puoli, jonka monet tuntuivat jättävän nuoruuteen. Tietenkin käyttäydyin pääosin hillitysti ja asiallisesti, kuten vanhemman rouvan arvolle sopi, mutta välillä halusin hullutella. Hauska miten monta merkitystä tuon käsitteen alle mahtuikaan. Hullu saattoi olla negatiivisessa ja positiivisessakin merkityksessä. Minä ilmeisesti koetin ammentaa siitä kaiken mahdollisen.
Olin pelännyt vanhuutta nuoruudestani saakka. Oikeastaan olin jossain vaiheessa pelännyt jo keski-ikää, koska se oli tie vanhuuteen. Pelkäsin vanhuudessa juuri sitä, että sairastuisin. Tuntisin jatkuvaa fyysistä kipua enkä pystyisi nauttimaan eläkevuosista harrastamalla ja matkustelemalla. Pelkäsin myös kuolemaa. Taisin pelätä sitä edelleen. Halusin uskoa, että kuoleman jälkeen olisi olemassa kaikille jotain hyvää. Minulle se oli aika sama, heräisinkö uudelleen henkiin jossain toisessa muodossa vai pääsisinkö pilven reunalle katselemaan, miten tyttärieni elämä jatkuisi. Mutta vaikka halusin ja koetin uskoa parhaani mukaan, epäilykset kalvoivat mieltäni. Mitä jos edessä ei olisikana yhtään mitään. Siitä huolimatta, että en olisi kyseisestä lopputuloksesta enää millään tapaa tietoinen, se oli ahdistava ajatus.
Pelossa eläminen on joka tapauksessa sekä tyhmää että tylsää. Olin jo nuorena kiertänyt pelkoa alkamalla suunnitella vanhuuttani. Olimme tyttökavereiden kanssa puhuneet, että muuttaisimme miestemme kuoltua samaan vanhainkotiin ja alkaisimme hoitajien kauhukolmikoksi. Emme suostuisi nukkumaan silloin kun käsky kävisi vaan järjestäisimme oleskelutiloissa tanssit. Vaatisimme kunnollista kauneudenhoitoa, hyvää ruokaa ja viiniä päivittäin. Kiusoittelisimme ronskisti mieshoitajia. Ottaisimme kaiken ilon irti siitä, kun olisimme tarpeeksi vanhoja passattavaksi, mutta liian nuoria luovuttamaan.
Suunnitelma oli ehtinyt kariutua jo moneen kertaan. Toinen ystävättäristäni oli kuollut sydänkohtaukseen muutama vuosi sitten. Hänen miehensä taas oli edelleen elossa. Toinen ystävistäni oli valinnut juuri sen muodollisesti pätevän mummon roolin. Hän pysytteli kotona ja leipoi pakkaset täyteen lapsenlapsiaan varten. Kävin toisinaan hänen luonaan kylässä, mutta jos aloitinkin puhumisen nuoruusvuosien suunnitelmista, hän hiljensi minut samantien. Ei hänellä riittänyt enää huumori moiseen. Hän puhui siitä, kuinka työskenteli jatkuvasti puutarhansa parissa ja jatkoi kertomalla kaikista kivuista ja säryistä, joita hänellä oli. Tiesin, että saisin hänet hermostumaan, jos ehdottaisin puutarhassa kumartelun ja kipujen yhteyttä. Yksi suosituimmista puheenaiheista oli tietenkin se, kuka oli kuollut sitten viime näkemän. En tiedä tunsiko ystävänikään kaikkia niitä ihmisiä, mutta jostain syystä hänen täytyi olla kaikista kuolleista vanhuksista perillä.
Oikeastaan ainoa mitä nuoruuden ideoistani oli jäljellä, oli pistää vauhtia vanhuksille järjestettyyn retkeen. Olin osallistunut niille aina välillä, koska monet kohteista olivat oikeasti mielenkiintoisia ja kaipasin seuraa. Porukassa oli mukavaa myös se, että jos vertasi moniin muihin osallistujiin, minä olin oikeastaan aika junnu. Nyt olin varannut päiväretken maakunnan pääkaupunkiin. Tarkoituksena oli käydä museossa ja kesäteatterissa. Valmistauduin matkaan huolella. Laittauduin hieman enemmän kuin tavallisesti ja ostin pienen pullon viskiä. En juonut juuri koskaan ja se kyllä näkyi. Otin vain yhden huikan ja minusta tuntui kuin olisin nuortunut parikymmentä vuotta. Mieli ja askel kevenivät kummasti.
Bussia odotellessa aloin jutella eräällä tutulle leskirouvalle. Hän oli vähän hiljaisemman puoleinen, mutta sain houkuteltua hänet takapenkkiin kanssani. Otin vielä toisen ja samalla viimeisen huikan viskiä. Koetin tarjota myös matkakumppanilleni, mutta hän puisti vain kauhuissaan päätään. Matkanvetäjä tuli jo alkumatkasta kysymään emmekö haluaisi istua edessä. Takana saattoi tulla matkapahoinvointia. Vastasin kummankin puolesta, että meillä meni ihan hienosti. Kysyin voisiko komea nuori mies pyytää kuskilta musiikkia vähän lujemmalle ja mielellään iskelmiä eikä puheradiota. Hän punastui ja totesi, että monet halusivat varmasti matkustaa rauhassa. Kun hän kääntyi, kuiskasin melko kuuluvaan ääneen vierustoverilleni, että miehen takamus oli aika kivan näköinen. Siinä vaiheessa moni pää bussin etuosasta kääntyi. Miten ne edes kuulivat sinne saakka. Muutamilla oli huvittunut ilme, mutta suurin osa taisi järkyttyä. Hyvä. Vaikka viskin vaikutus alkoi kadota, uskaltauduin vielä laulamaan kuuluvasti yhden vanhan kappaleen mukana ja huutamaan muutaman uuden sutkautuksen matkanvetäjälle. Vaikka mielessä kävi kaipaus ystäviäni kohtaan, reissu alkoi todella tuntua joltain. Miksei vanhanakin saisi revitellä.
Hupi päättyi kuitenkin ennen kuin olimme edes perillä. Juuri kun olin kaivamassa laukustani kortteja uhkapeliä varten, vierustoverini oksensi bussin käytävälle. Matkanvetäjä alkoi lähestyä meitä uhkaavan näköisenä ja samaan aikaan puhelimeni pärähti soimaan. Toisaalta onneksi, toisaalta epäonneksi, kuten myöhemmin ajattelin. Soittaja oli Maija. "Hei äiti! Miten voit?" "Ihan hyvin! Olen ollut täällä eläkeläisten päiväretkellä. Saatan kyllä saada porttikiellon tämän jälkeen, kun pistin vähän ranttaliksi. Nämä muut mummelit on niin tylsiä." "Öööh, ai. No kiva, jos on ollut mukavaa. Minähän puhuin sinulle, että en ole pitänyt siitä lääkäristä, joka sinulla on. Että en tiedä onko hän muistanut tutkia kaikki tarvittavat asiat. Niin varasin sinulle sellaisen yksityisen lääkärin. Se olisi ensi viikolla tiistaina ja minä tulisin sinne mukaan." "Maija. Ei sinun tosiaan olisi tarvinnut. Minä käyn omalla lääkärilläni säännöllisesti eikä mitään sairauksia ole ilmentynyt. Ehkä sinä voisit vaan perua sen ajan." "Äiti, se ei nyt käy. Me mennään sinne tiistaina. Tulen sitten hakemaan. Sen pitäisi olla oikein hyvä geriatri. Pidä nyt hauskaa siellä reissussa ja koeta tuota…käyttäytyä."
Maija sulki puhelimen ja retken johtaja sai mitä halusikin. Nimittäin minut hiljaiseksi. Minun täytyi alkaa miettiä, miten selviäisin tuosta lääkärikäynnistä. Maija ei saisi alkaa epäillä mitään, mutta ei saisi uusi lääkärikään. Muuten joko keksimäni tarina tulisi loppuunsa heti onnistuneen alun jälkeen tai oma tarinani olisi lopussa sitä myöten, että joutuisin hoitokotiin. Sinne minne olin nuorena niin kovin suunnitellut meneväni. Mutta en yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti