Kuinkas sitten kävikään

Aina viimeistään tammikuun paikkeilla alkaa hiipiä mieleen yksi asia, festarit lähestyvät. Parhaat festarit täytyy ajoissa kirjoittaa kalenteriin, jotta kesäviikonloppuisin tietää mitä fiilistellä. On sitten niillä festareilla tai ei. Festareilla käymisen aloitin kahdeksannen luokan jälkeen ja parhaat festarivuodet olivatkin opiskeluaikoina. Silloin kesään buukattiin useampi reissu ja kaikilla telttailtiin pitkän kaavan mukaan. Nykyään festareilla tulee käytyä enemmän päiväseltään tai ainakin niin, että majoitus on seinien sisällä. Telttailuakin kokeiltiin muutamina viime vuosina, mutta se ei tunnu enää samalta. Ehkä senkin vuoksi, että väki alueella alkaa olla vähintään kymmenen vuotta nuorempaa. Tänään kirjoitan lyhyesti opiskeluajoistani ja koetan täten ottaa vähän isomman harppauksen sitä kohden, miten olen päätynyt tänne mökille.

Yläasteesta on kaikki olennainen mainittu muutamassa lauseessa muutama postaus sitten. Seuraavaksi lukioon. Asuin lukioajan samalla paikkakunnalla kuin asun nyt, eli melko pienessä kaupungissa. Silloin asuin toki keskustan tuntumassa, nyt täällä metsien keskellä. Olin lukioajan melko yksin kaikkien yhteiskunnallisesti tiedostavien pohdintojeni kanssa. Liityin nuorisopuolueeseen ja ihmisoikeusjärjestöön, mutta ehkä silloisen ujouden tai ihan käytännön asioiden kuten välimatkojen vuoksi, en osallistunut toimintaan aktiivisesti. Lähinnä jaoin poliittista propagandaa lukion seinille ja kavereiden kouraan, pidin äidinkielen tunnilla Nato-vastaisen puheen ja kirjoitin esseet aina mahdollisuuden tullen jostain ihmisoikeuksiin liittyvästä asiasta.

Muistan, että ketään tämä toimintani ei oikeastaan kiinnostanut ja opettajien reaktiot olivat hieman negatiivisen puolella. Olin se hiljainen ja suhteellisen kiltti opiskelija, joten mitään konflikteja opettajien kanssa ei syntynyt, mutta näkihän sen, että yhteiskunnallisia asioita olisi saanut käydä läpi vain oppikirjojen mukaisesti. Ainoastaan yksi sijaisena toiminut opettaja kannusti jatkamaan omaa ajattelua. Hän pisti meitä oikeasti miettimään asioita eikä vain lukemaan niitä ulkoa. Eikä hän kiusaantunut mielipiteistä vaan uskalsi keskustella niistä. Olin lukioajat mukana myös nuorisovaltuustossa, mutta toiminta painottui siihen, että kerran vuodessa paikkakunnalle saatiin bändi esiintymään.

Lukion jälkeen pidin suunnitellusti välivuoden kouluavustajana. Se vuosi muutti lopulta aika paljon. Minulla oli ollut pitkään suunnitelmissa hakea opiskelemaan erityisopettajaksi. Olisin halunnut toimia kehitysvammaisten luokanopettajana. Huomasin kuitenkin, että koulu ei ympäristönä ollut yhtään minua varten. Tai ainakaan sellainen koulu, jossa suurin osa opettajista oli aika perinteisiä menetelmissään ja asenteissaan. Vaikka itse erityisluokassa, jossa kävin välillä auttamassa, oli mielestäni hyvä meininki, koulussa työskentely ajoi minua sieltä pois.

En pitänyt esimerkiksi siitä, että monet opettajat kohtelivat luokan niin sanottuja villejä poikia epäoikeudenmukaisesti. Kun minun mielestäni he olisivat tarvinneet nimenomaan kannustavaa huomiota, heitä lähinnä tylytettiin aika huolella. Ja siis puhun jo ekaluokkalaisista. Yhdessä ekaluokassa oli poika, jolla oli vahvoja keskittymisvaikeuksia. Minusta poika oli äärimmäisen suloinen ja pystyi tekemään tehtäviä eteenpäin, kun sain olla enemmän juuri hänen apunaan. Välillä hän eksyi selittämään minulle jotain ihan omia juttujaan tai alkoi suhata pyyhekumilla rallia pitkin pulpettia. Ne olivat juuri sellaisia asioita, joista opettaja hermostui. Minä annoin hetken suhata ja sitten laskettiin kaikessa rauhassa seuraava lasku. En pitänyt myöskään siitä, että kun lapsella meni joku asia pieleen, opettajanhuoneessa pohdittiin, että sillä on varmaan kotona sitä ja tätä ongelmaa. Saattoi tietysti olla, tai sitten ei. Tähän kohtaan pieni korjausliike, ettei tästä jää väärää kuvaa. Arvostan opettajia tosi paljon ja tiedän varsin hyvin julkisen puolen työntekijänä, että työ on raskasta ja resurssit pienet. Moni asia on varmasti myös muuttunut uuden opettajasukupolven ja uudenlaisen koulutuksen myötä. Itse vain päätin vaihtaa haastavan ammatin toiseen haastavaan ammattiin.

Pääsin sisään yliopistoon ensimmäisellä yrittämällä, joten aloitin opiskelut seuraavana syksynä. Opiskelin yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa pääaineenani sosiaalityö. Olen kuullut monelta sosiaalityöhön hakeneelta, että valinta tuli lopulta aika puskista. Moni ei ollut tiennyt sellaista ainetta yliopistossa olevankaan. Niin kävi minullekin. Yliopistojen tarjontaa täytyi lähteä selailemaan uudelleen ja sitten se oli siinä, mahdollisuus pelastaa ainakin pikkuriikkinen osa maailmasta.

Yliopistossa ja isossa kaupungissa olisi tietysti ollut vaikka kuinka paljon mahdollisuuksia osallistua ja vaikuttaa järjestöissä tai puolueessa. Ehkä sitten olin tottunut ja päätynyt siihen, että vaikutan enemmän taustahahmona ja autan ihmisiä käytännön tasolla tulevan ammattini kautta. Otin Keniasta kummipojan ja jatkoin muutamankin järjestön taloudellista tukemista, mutta muuten opiskelut veivät todella ison osan kaikesta ajastani. Suoritin yliopiston vuotta tavoiteaikaa edellä, koska en oikein tuntenut kuuluvani sinnekään. Jossain määrin olin ilmeisesti opiskeluista kiinnostunut, koska suoritin opintopisteitä runsaasti enemmän kuin olisi tarvinnut. Itse sosiaalityö ei ollut oppiaineena kovin kiinnostava, mutta mielenkiinto heräsi tiedotusoppia, mediakulttuuria, naistutkimusta ja kansainvälistä politiikkaa kohtaan.

Yliopistovuosissa saattaisi olla mielenkiintoista se, että aloitin tuolloin kirjani kirjoittamisen. Siitä tylsimmästäkin luentosarjasta, tilastotiede ja SPSS, oli siis paljonkin iloa. Tuolloin aloin hahmotella kirjaa novellikokoelmaksi. Henkilöhahmot kertoivat tarinoitaan irrallisina toisistaan, kuitenkin saman teeman ympärillä. Tällä suunnitelmalla kirjoitin kirjaa pitkin vuosia, eli niitä muutamia onnettomia sivuja mitä yliopiston ja tämän kevään välissä sain aikaiseksi. Vasta aivan hiljan tajusin, miten nuo tarinat tulevatkin liittymään toisiinsa. Luulen että tästä oivalluksen hetkestä aloin vakavasti prosessoida sitä, että haluan kirjoittaa kirjan kokonaisuudessaan. Kokemuksesta jo tiesin, että en tule sitä koskaan tekemään, ellen jätä hetkeksi sosiaalityön roolia sivummalle, astu ulos virastotalosta ja toteuta vähän haaveita.