Sovussa kasvamisesta ja elämisestä

Olin pari viikonloppua sitten yläasteen luokkakokouksessa. Se oli toinen kerta, kun tapasimme toisiamme koulun päättymisen jälkeen. Kävin yläasteen sisäoppilaitoksessa, jossa suoritettiin peruskoulun lisäksi kotitalous- ja kuluttajapalvelujen perustutkinto. Koulutunteja ja -päiviä oli reippaasti enemmän kuin muissa kouluissa, mutta toisaalta ammatilliset aineet olivat meistä mieluisia juuri siksi, ettei koulunkäynti ollut pelkkää pänttäämistä. Luokkakokouksessa puhuttiin siitä, että monelta on kysytty, miten me jouduimme tuohon kouluun. Oma motivaatio oli kuitenkin hakuvaiheessa tärkeässä osassa. Perimmäisiä syitä motivaatioon oli varmaan monia, esimerkiksi halu kokeilla jotain erilaista, päästä jo pois kotoa ja itsenäistyä hieman.

Tarkoitukseni on ollut kirjoittaa siitä, miten olen tullut tähän pisteeseen. Miksi aloin opiskella ja tehdä töitä juuri sillä alalla millä aloin. Mikä sai jättämään työni ja miksi kirjoitan juuri sellaista kirjaa kuin kirjoitan. Tässä edetään nyt melko pienin askelin, mutta kyllä nämä vielä selviävät. Voisi hyvin ajatella, että yläasteelta se kaikki lähti, nimittäin kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin. Silloin alkoi jo vähän mietityttää epätasa-arvoisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden kysymykset. Muutamat ylikansalliset yritykset menivät boikottiin, ainakin nimellisesti. Aika monta kertaa sitä silti söi sellaisen suklaapatukan mitä ei olisi pitänyt. Teiniaikoihin kuuluivat palestiinahuivit, kaikki kiva sälä mitä löytyi Reilun kaupan liikkeistä ja ensimmäinen Solidaarisuuskalenteri. Che Guevara oli tosi cool ja Rage Against the Machine lempibändejä. Yläaste oli ihanan naiivia ja vilpitöntä aikaa, jolloin tehtiin suunnitelmia siitä, miten yhtenä kauniina päivänä pelastettaisiin maailma.

Luokkakokouksen keskusteluista nousi mieleen aihe sovussa elämisestä ja sen merkityksestä. Jos äkkiseltään miettii tilannetta, jossa parisataa teini-ikäistä laitetaan asumaan samalle tontille muutamaan eri asuntolaan ja että ilta-aikaan heitä on valvomassa vain muutama aikuinen, voisi ajatella, että katastrofin aineet ovat kasassa. Ja ovathan ne osittain, teinien elämässä mennään kai aina kriisistä ja säädöstä toiseen. Draamaa mahtui noihin vuosiin sekä sosiaalisissa suhteissa että mitä ihmeellisimmissä kepposissa ja rajojen venyttelyissä, joita asuntolanvalvojat ja opettajat saivat kestää. Ja sitten kuitenkin, kyllä me siellä pärjättiin. Ristiriitoja sovittiin ja jos jotain ei voinutkaan sopia, tehtiin käytännön järjestelyjä siten, että elämä jatkui. Välillä ongelmatilanteista selvittiin keskenään, välillä tarvittiin aikuisia apuun. Suurin osa kävi kyseisen koulun alusta loppuun ja se antoi takuulla vähän erilaisia eväitä elämään kuin tavallinen yläaste. Sen lisäksi, että koulussa oli selvät aikuisten asettamat säännöt ja rajat, meidän piti ottaa itse vastuuta sekä arjen sujumisen että kasvumme suhteen.

Täällä mökilläkin meitä on ollut nyt alkuun vähän enemmän. Yksi veljistäni on lähdössä ulkomaille töihin eikä tämän takia vuokrannut armeijan jälkeen omaa asuntoa. Hän on siis majoittunut tuossa toisessa huoneessa. Lisäksi kehitysvammainen pikkuveljeni viettää täällä osan viikosta, koska ei käy joka päivä töissä ja viihtyy täällä parhaiten. Tajusin vasta hiljattain, että loppujen lopuksi olen asunut ihan yksin melko vähän siihen nähden, mitä olen kuvitellut. On ollut useampia tilanteita, joissa kaveri tai joku sisaruksista on tarvinnut majapaikkaa pidemmäksikin aikaa ja sen olen mieluusti tarjonnut. Itse olen muutamissa muutoskohdissa ollut ilman asuntoa ja olen päässyt vastaavasti kavereiden luokse. Viimeisin Helsingin asunto oli alunperinkin kimppakämppä. Itselleni on varmaan tuo yläastekin aiheuttanut sen, että vaikka sanon tarvitsevani paljon omaa tilaa, en sitten kuitenkaan ihan niin paljoa tarvitse.

Hauskaa tai hölmöä tai ihan mitä vaan on, että kaikki tämä nousi mieleen tuohon meidän lahdelle kotiutuneista joutsenista. Ensin niitä oli siinä pariskunta. Sitten yksi yö kuului hetken aikaa kauhea meteli, kun joutsenet huusivat ja kulkivat lahdella edestakaisin. Aamulla huomasin, että lahdelle oli ilmestynyt kolmas, yksinäinen joutsen. Sen ensimmäisen kahakan jälkeen ne ovat pärjänneet porukassa. Ja vielä kun käyttää hyväkseen näitä aasinsiltoja, niin myös kirjani tarkoitus on jatkaa tätä samaa teemaa. Sitä miten tarvitsemme toisiamme, olemme sitten ketä ja millaisia tahansa. Ja että lopulta emme myöskään eroa toisistamme niin merkittävästi, ettemmekö voisi seistä toistemme tukena. Vakavaa ja viihdyttävää samassa paketissa, eikös elämä sitä ole.