Jos elämästäni tehtäisiin elokuva

Niin. Se oli alkuperäinen idea tälle postaukselle. Lähti vähän käsistä. Kuten myös postauksen pituus ja kuvien määrä, auts. Toivottavasti saatte tämän kaiken auki...

Aloitteleva kirjailija muuttaa pieneen sievään mökkiin maalle. Kirjailijan on tarkoitus viimeistellä pitkäaikaista projektia, joka on raameiltaan valmis, mutta hienosäätöä vailla. Maaseudulla hän uskoo ammentavansa inspiraatiota luonnon rauhasta ja yksinäisyydestä. Ensimmäinen ilta näyttää dramaattisen kauniilta. Taivas on sekoitus paksuja, uhkaavan näköisiä pilviä ja huikaisevan kaunista auringonlaskua. Kirjailija sytyttää takkatulen, keittää teetä, kuuntelee hiljaisuutta ja käy pitkän matkan uuvuttamana yöpuulle päättäen aloittaa varsinaisen työn vasta seuraavana päivänä.

Yöllä syntyy kuitenkin valtaisa myrsky. Kirjailija herää siihen, että tuuli repii mökin koko katon irti ja sade alkaa hakata lattiaa. Ensimmäistä lukua lukuun ottamatta kaikki kirjailijan valmiiksi kirjoittamat sivut lähtevät lentoon tuulen mukana. Kirjailija kerää kauhuissaan tärkeimmät tavaransa pihavarastoon ja viettää siellä aamuyön viimeiset tunnit ymmärtämättä mitä on juuri tapahtunut ja mitä hän voisi seuraavaksi tehdä.

Kirjailija havahtuu linnunlauluun. Aurinko paistaa harvojen lautojen raoista ja myrsky tuntuu vain pahalta unelta. Varaston maalattia ja viileä ilma ovat kuitenkin tehneet tehtävänsä. Jokaista kohtaa ruumiissa särkee. Kirjailija astuu ulos ja toteaa, että yön tapahtumat eivät olleet kuvitelmaa. Mökissä ei todella ole enää kattoa. Kirjailija saa keitettyä pannullisen teetä ja tuntee suurta epätoivoa kadonneen kirjan vuoksi. Hänen on pakko lähteä tapaamaan kyläläisiä. Kirjailijan on saatava edes jotain suojaa mökin päälle ja koetettava selvittää ovatko kirjan sivut päätyneet jonnekin vai hävinneet ikuisiksi ajoiksi.

Kyläläiset suhtautuva kirjailijaan ensin epäillen. Mutta kun hän sattuu vahingossa pelastamaan ikivanhan, itsemurhaa yrittävän entisen saksofonin soittajan, hän alkaa saada kyläläiset puolelleen. He ovat sitä mieltä, että muusikko hakee vain huomiota toistuvilla itsemurhayrityksillään eikä oikeasti halua vielä mennä. Kirjailija ei ole aivan varma uskooko kyläläisten näkemystä. Miehen katseessa on jotain mikä saa hänet epäilemään.

Pikkuhiljaa selviää, että kirjan sivut ovat leijailleet kyläläisten pihamaille. Yksi luku lapsiperheen hiekkalaatikolle, toinen leskeksi jääneen rouvan upeaan kukkapenkkiin, kolmas leskirouvaa vikittelevän vanhan herran kukkapenkkiin, jossa hän koettaa epätoivoisesti kasvattaa punaista ruusupensasta rouvaa varten. Kirjailija tapaa kyläläisen toisensa jälkeen kulkemalla kirjan lukujen järjestyksessä ovelta ovelle. Saadakseen aina seuraavan luvun takaisin, hänen on luettava se ääneen, vaikka koettaa ensin estellä, ettei pysty paljastamaan yhtä ainutta sanaa keskeneräisestä työstä. Joka päivä hän tapaa uuden perheen tai yksinelävän ja joka kerta hänen perässään kulkee suurempi joukko kyläläisiä, jotka haluavat kuulla jatkoa kertomukselle. Jokaisesta talosta hän saa tarinansa lisäksi mukaansa jonkin uuden tarvikkeen uutta kattoa varten. Viimeinen talo on entisen saksofonin soittajan. Vanhus ei ota muita kyläläisiä sisälle ja suostuu palauttamaan kirjan viimeiset sivut vain jos kirjailija ensin auttaa häntä. Vaihtoehtoiset loput:

A) Kirjailija auttaa vanhusta rauhaisassa armomurhassa, kun saa tietää miksi vanhus on siihen päätynyt. Vanhus on asiasta varma ja aidosti kiitollinen. Hän luopuu kirjan viimeisestä luvusta ja lupaa, että kirjailija saa hänen talonsa tuhoutuneen mökin tilalle. Kyläläiset ovat ensin kauhuissaan tapahtuneesta ja painostavat kirjailijaa jättämään kylän. Tämä päättää kuitenkin ottaa kirjansa viimeisestä luvusta niin monta kopiota, että voi sujauttaa yhden jokaisen kyläläisen postiluukusta. Kun kyläläiset ovat lukeneet, miten kirja päättyy, he viimein ymmärtävät vanhuksen valinnan ja toivottavat kirjailijan tervetulleeksi kyläyhteisöön. Kirjailija päättää kuitenkin palata kaupunkiin, koska kokee maaseudun antaneen aivan tarpeeksi jännitystä. Hän hyvästelee uudet ystävänsä kaihoisin mielin.

B) Kirjailija ei suostu auttamaan vanhusta eikä saa kirjansa sivuja. Hän toteaa, että sillä ei ole väliä, koska loppujen lopuksi koko kirja oli huono idea. Hän päättää kirjoittaa uuden tapaamistaan kyläläisistä, mutta pelkää menettäneensä saksofonistin ystävyyden. Kyläläiset ovat pettyneitä, etteivät saa kuulla tarinaa loppuun, mutta koska kirjailija on toistamiseen pelastanut vanhuksen, he kerääntyvät rakentamaan tälle uutta kattoa. Illan hämärtyessä pidetään juhlat, joihin lopulta vanhuskin saapuu paikalle. Kaikki ovat tästä mielissään. Vanhus kertoo kirjailijalle lukeneensa alkuperäisen kirjan viimeisen luvun, jota on pitänyt hallussaan. Hän on sen kautta ymmärtänyt, että hänellä on vielä paikkansa kyläyhteisössä. Kirjailija ja vanhus eivät mainitse muille kyläläisille kirjan sivuista vaan heittävät ne yhteistuumin nuotioon. Kirja on tehnyt tehtävänsä ja uusi (aika) saa koittaa.

Nainen kulkee pienen kaupungin kadulla mietteissään. Hän on joutunut aloittamaan kaiken alusta. Hän on jättänyt kotinsa ja läheisensä satojen kilometrien päähän. Hän ei halunnut vaarantaa ketään lähellään. Naisen on tarkoitus muuttaa keskelle tuntematonta, kauas sivistyksestä, kauas pelosta ja uhasta. Sitä ennen hänen täytyy hoitaa vielä yksi asia.

Nainen ei tiedä, että häntä tarkkaillaan. Kahvilassa istunut mies on lähestulkoon varma, että on tunnistanut naisen, vaikkeivat he ole kohdanneet vuosiin. Kun he vielä tekivät yhteistyötä, hän oli vasta nuori poika. Miehellä itsellään ei ole erityisiä kaunoja naista vastaan. Hän on kasvettuaan ymmärtänyt, että nainen halusi vain auttaa häntä ja muita laitoksessa olleita. Mutta mies tietää, että naista etsitään. Kaikki eivät ole olleet yhtä tyytyväisiä. Vaikka mies ei haluaisi aiheuttaa ongelmia, kun hänen oma elämänsä on juuri asettumassa aloilleen, hän tuntee lojaaliutta sitä henkilöä kohtaan, joka naista etsii. He olivat nuorempina tehneet verivalan. Hänen on kerrottava mistä naisen löytää. Siitä huolimatta, että tietää sen tarkoittavan naisen loppua.

Mies seuraa naista autollaan niin pitkälle kuin uskaltaa. Viimeinen tie on jo niin pieni ja kiemurainen, ettei hän voi mennä perään tai nainen alkaa epäillä ja saattaa karata. Naisen olinpaikkaa ei kuitenkaan liene vaikea löytää, koska näin syrjässä ei ole enää paljoa asutusta. Mies ajaa takaisin kylään ja soittaa naista etsivälle henkilölle. Nainen on tässä vaiheessa täysin tietämätön asiasta, mutta myöhemmin hän todella toivoo, että olisi ollut tarkkaavaisempi. Huomattuaan joutuneensa ajojahdin kohteeksi, nainen alkaa tapahtuma tapahtumalta ymmärtää, ettei voi luottaa enää kehenkään. Lopulta hän kuitenkin uskaltaa ottaa vastaan apua yllättävältä taholta, mutta ymmärtää samalla, ettei mikään ollut kuten hän luuli. Mikä on ollut totta ja mikä ei? Kaikki vai ei mikään? Onko hän lopulta ulkopuolisen uhan vai oman itsensä uhri? Missä on kirja, jonka kannessa on mustia, harmaita ja keltaisia palloja? Missä ovat ne elintärkeät muistiinpanot? Kuka ajaa juuri nyt häntä kohden ajovalot kiiluen ja autoaan kiihdyttäen? Vai ajaako hän sittenkin autoa itse koettaen törmätä edessään seisovaan hahmoon?

Toisessa nurkkauksessa on seitsemän lauhkeaa, mutta toinen toistaan ovelampaa lammasta. Ne eivät ole Viisas, Ujo, Nuhanenä, Unelias, Vilkas, Lystikäs ja Jörö. Tai no ovat ne oikeasti, mutta lampaiden mielestä se on ihmisen kamalan huonoa huumorintajua. Siksi ne kutsuvat toisiaan koodinimillä, joita ei voi vielä tässä vaiheessa paljastaa. Vastakkaisesta kulmasta löytyy kolme ärhäkkää ja kekseliästä koiraa. Nämä kaksi laumaa on pakotettu asumaan samassa pihapiirissä. Heillä on sama ihminen, joka on kuitenkin autuaan tietämätön siitä, mitä eläinten keskuudessa tapahtuu hänen kääntäessään selkänsä. Kun omistaja luulee lampaiden määkivän ruuan perään, ne tosiasiassa arvostelevat koirien älykkyysosamäärää ja pilkkaavat niiden ei niin virtaviivaista ruumiin rakennetta. Kun koirat haukkuvat, ihminen käskee niiden olemaan hiljempaa luullen niiden komentavan järven toisella puolella asuvaa lajitoveriaan. Tosiasiassa ne uhittelevat pistävänsä lampaat pataan heti sopivan tilaisuuden tullen. Koettavat saada lampaat ymmärtämään, että ovat niiden yläpuolella, komentamassa miten niiden reviirillä tulee elää. Lampaat nauravat. Eiväthän nuo tappijalat ole paimenkoiraa nähneetkään.

Ilmassa lentelevät linnut eivät vain huolettomasti laulele vaan yllyttävät riitapukareita toimintaan. Ne seuraavat lampaiden ja koirien kiistaa päivä toisensa perään kuin saippuasarjaa. Aina kun mahdollista, lampaat tekevät jonkin ilkeän kepposen koirille. Koirat kostavat tietenkin mahdollisimman pian. Toisen lauman on lähdettävä. Vain siitä kaikki ovat yhtä mieltä. Pihassa vieraileva kissa on kerta toisensa jälkeen tullut päivittelemään, miten typeriä jotkut sivistymättömät elikot voivatkaan olla. Nykyään se ei enää erehdy koirien tielle vaan seuraa ja päivittelee tilannetta pihan yksinäisestä puusta käsin. Maan tasalla muurahaiset kihisevät kiukusta, kun niille ei anneta työrauhaa ja niiden tulee kerta toisensa jälkeen sopia uusista kulkureiteistä, kun pihalla juoksentelevat jättiläiset tuhoavat edelliset. Muurahaisten hautausmaa on jo niin iso, että he pitävät vain kerran viikossa muistotilaisuuden niille kymmenille uusille uhreille, joita lampaat ja koirat ovat aiheuttaneet. Ja jatkavat töitään.

Puun alla elävä viisas etana on keksinyt ratkaisun, jolla yhteiselo saataisiin toimimaan. Sitä se ei ole vielä keksinyt, miten ehtisi kertoa ajatuksestaan, kun ei koskaan ehdi ennen yöpuulle paneutumista koirien aitaukselle, saatikka lampaiden laitumelle saakka. Etana on kokeillut kulkea sähkölinjaa pitkin pitkän ruohon sijaan, mutta siellä se huomasi olevansa liian helppo saalis linnuille. Se on koettanut tarrata ihmisen saappaaseen, jotta saisi kuljetuksen suuntaan jos toiseen, mutta ihminen on joka kerta kiljaisten heittänyt etanan takaisin alkupisteeseen. Nyt etanalla on uusi suunnitelma, jolla se voisi saada lampaat ja koirat kuuntelemaan. Tilanne alkaa olla jo melkoisen kuuma, joten etanan on tosiaan pistettävä vauhtia.

Kaksi nuorta naista muuttaa kämppäkavereiksi omakotitaloon. Talo on jo melkoisesti elämää nähnyt, viimeisiä hetkiään vetelevä nariseva, humiseva vanhus. Täydellinen lähtökohta. Talossa on asunut aikaisemmin jollain tapaa hieman erilaista porukkaa. Kukaan naapureista ei tiedä kuka varsinainen vuokralainen oli, kun talossa liikkui milloin ketäkin. Pääosin hämärän aikaan. Naapurit eivät puhuneet entisistä asukkaista kovinkaan paljoa, mutta olivat selvästi mielissään, että he olivat lähteneet. Tätäkin ennen talo oli kuulunut venäjänkieliselle Olgalle. Tästä elokuva saa mysteerinsä. Mitä tapahtui Olgalle, joka katosi vähin äänin ja jätti jälkeensä vain laatikollisen romaaneja? Oliko taloon muuttaneella hämäräperäisellä porukalla jotain tekemistä Olgan häviämisen kanssa? Kämppisten allekirjoittaessa vuokrasopimusta, vuokranantaja sanoi, että taloa saa pintaremontoida mielensä mukaan. Ainoaksi kielletyksi asiaksi hän mainitsi saatananpalvonnan. Miksi?

Talossa alkoi pian tapahtua. Koiranpentu tuijotteli iltaisin yläkerran peiliin. Se ei kuitenkaan katsellut itseään vaan taakseen peilin kautta. Kerran koirat tuijottivat yhdessä portaikon kattoon ja haukkuivat haukkumistaan. Mitään syytä tälle ei keksitty. Kämppikset siivosivat pihaa melkoisesti, mutta aina jostain ilmestyi uutta tavaraa jo siivottuihin kohtiin, tennispallo, nukenpää ja köydenpätkä omenapuuhun. Kumpikin kämppiksistä näki muutaman kerran unen ja valveen rajamailla outoja hahmoja huoneessaan. Kerran toinen luuli toisen tulleen kotiin, kun ovi kävi ja yläkerrassa päivää viettäneet koirat alkoivat ilakoida siihen tahtiin kuin omistajansa saapuessa. Hän hämmästyi todella, kun toinen saapui vasta paljon myöhemmin. Kerran kämppikset ja toisen heistä sisko olivat katsomassa elokuvaa olohuoneessa. Seinällä oli kaksi taulua vanhoista filmiprojektoreista. Yhtäkkiä kaikki alkoivat kuulla samanlaisen nakutuksen mikä tuollaisista laitteista oikeastikin kuuluu. He menivät lähemmäs tauluja ja ääni tuli suoraan toisesta niistä.

Kaikki, jotka ovat katsoneet kauhuelokuvia voivat helposti kuvitella jatkotapahtumat mielessään. Ensin kämppikset ovat innoissaan uudesta kodista, laittelevat tavaroita paikoilleen ja vain hieman ihmettelevät edellä mainittuja tapahtumia. Käännekohta voi tulla kämppisten järjestämissä tupareissa tai silloin kun toinen heistä on ensimmäisen kerran yksin talossa. Teinikauhussa heidät olisi todennäköisesti tullut murhaamaan Olgankin murhanneet, jännitystä elämäänsä halunneet nuoret. Jos mentäisiin astetta pidemmälle, tuo joukkio suorittaisi jonkinlaisia rituaaleja koettaen päästää pahan valloilleen. Voisi olla, että Olgan haamu puuttuisi tässä vaiheessa peliin ja tekisi joukkiosta entisiä jatkaen omaa elämäänsä talossa. Olga voisi myös ehtiä pelastaa kämppikset, jotta joku olisi pitämässä talosta huolta ja he voisivat elää Olgan kanssa kaikessa sovussa. Tai sitten joukkion jo murhaamat kämppikset jatkaisivat henkinä Olgan rinnalla.

Yhteen vuorokauteen, yhteen elämään voi mahtua niin paljon. Aamulla herää aivan normaalisti väsyneenä ja kärttyisenä. Seuraavana aamuna menee nukkumaan samaan aikaan kuin heräsi edellisenä ja tuntee eläneensä kokonaisen elämän vain kahdessakymmenessä neljässä tunnissa. Ensin syntymä. Kuten jo todettu, väsyneenä ja kärttyisenä. Tekisi mieli huutaa, mutta kun ei tehnyt niin syntyessään, ei tee nytkään. Tarve pestä pimeyden tunteina kasvanut tunkkainen, likainen olo pois. Kun silmät alkavat avautua, maailma tuntuu taas mielenkiintoiselta. Päivästä toiseen. Jokaisen syntyvän kohdalla. Jokaisen heräävän kohdalla. Sitten tulee kauhea nälkä. Aamupäivä, ensimmäiset vuodet. Kiirettä. Sinkoilua sinne tänne. Uusia asioita, jotka pian ovat vanhoja. Kaikenlaista mitä pitää kokeilla ja oppia. Siis hoitaa ja järjestää. Koska niin vain täytyy tehdä. Onnistumisia ja epäonnistumisia. Tuskaa ja tyytyväisyyttä. Tämä meni näin. Tämä ei sinnepäinkään. Sitten tulee taas armoton nälkä. Ellei heti saa. Ellei ole vielä aika. Ärsytys. Kiukku. Siitä saattaa saada joku toinenkin osakseen. Tekee mieli huutaa. Toinen huutaakin. Toinen ei huuda. Eivät aikuiset ihmiset tee niin. Vauva tekee niin. Ruuan jälkeen väsyttää. Pienenä saa mennä nukkumaan. Aikuisena ei. Vähän isompana on pakko mennä nukkumaan, vaikkei halua. Kun kaikki muutkin samassa huoneessa menevät. Samassa huoneessa kaikki aikuiset haluaisivat ottaa torkut. Mutta ei. Se ei käy. Iltaa kohden virkistytään. On aika tavata tärkeitä ihmisiä. Skeittirampilla tai kotona. Ostoskeskuksessa tai jumpassa. On omaa aikaa. Ei haluaisi sen loppuvan kesken. Kotitöitä ei voi välttää kukaan. Ei vuorokauttaan elävä. Ei elämäänsä elävä. On tylsä mennä nukkumaan. Oma aika loppuu aina kesken. Mutta eihän ole pakko nukkua. Kukaan ei voi enää pakottaa. Yöllä kaikki on kirkkaampaa. Sen kertovat jo tähdet ja kuu. Ja niiden loisteessa sädehtivät silmät. Kun lähtee kaupungille voi tuntea yhtä aikaa sekä kihelmöivää, ihanaa ja puristavaa, inhottavaa jännitystä. Pimeässä voi kohdata kenet vain. Seuraan tuppautuu alkoholisti. Juttelee pitkät pätkät ja olet samalla sekä kiinnostunut että kiusaantunut. Toisaalta ei tarvitse enää pelätä. Harvemmin varjot hyökkäävät kahden ihmisen kimppuun. Ne joista äiti varoitti. Äiti joka kehotti nuoruuttaan elävän tulemaan ajoissa sisälle ja menemään nukkumaan. Ei vaan voinut enää pakottaa. Yöllä toinen pääsee baariin ja toinen ei. Salaa yöhön karannut, elämänsä teini-ikää viettävä ei. Aikuinen, joka elää vain yhtä vuorokauttaan kyllä. Tänä yönä ei kuitenkaan. On kivempi kulkea satunnaisten ihmisten seassa. Tuntea jos joku kävelee aivan vierestä ja tuntea katu jalkojen alla. Kuulla noin kymmenen minuuttia sitten rakastuneen parin kihertäminen. Nähdä kissan karkaavan parvekkeelta. Haistaa…No grilliruoka. Maistaa yö ja siirtyä seuraavaan vaiheeseen. Ehkä hieman rauhallisempaan. Nuoruus alkaa olla ohi ja villeimmät vuodet takana. Ja sitä toista heistä lähinnä vain väsyttää. Vaikka hän koetti väittää, että jaksaisi läpi yön. Ovat samassa pisteessä molemmat. Kummankin on herättävä aamulla töihin. Mutta sillä aikaa, kun he kävelevät koteihinsa, aika kuluu jälleen. Niin väsyneitä. Niin onnellisia kaikesta mitä saaneet kokea. Kaikesta mitä saaneet nähdä, kuulla, haistaa, maistaa ja tuntea. Toisaalta valmiina näkemään mitä seuraava päivä tuo tullessaan, toisaalta vain kauhean väsyneitä. Toinen tietää, että päivä tuo tullessaan uuden työpäivän. Se on aikuisuutta. Se toinen, aamulla syntynyt, on seuraavana aamuna vanhuuden viemä. Kuollut. Nyt kumpikin jo sängyssään. Viimeisillä voimillaan pakottavat hymyn huulilleen. Siltä tuntuu elää.

No huh huh. Ainakin tämän kokeilun perusteella taide-elokuvat syntyvät yöaikaan. Enkä yhtään osaa selittää mistä se tuli. Vähän hurjaa on se, että eniten totuuden siementä piili kauhuleffassa. Kaikki ne asiat ennen murhakohtausta tapahtuivat nimittäin ihan oikeasti. Talossa elävä henki, ehkä Olga, oli ilmeisen lempeä sillä meille ei oikeasti käynyt mitenkään, saimme vain hieman säikkyä. Sitä en tiedä miten mahtaa olla vuokraemäntämme kohdalla, koska hän on kuitenkin laittanut hengen kodin matalaksi tässä kesän aikana. Mutta joka tapauksessa huomasitte varmaan, että näissä kaikissa olisi vielä paljon tilaa mielikuvitukselle. Antakaa siis omanne lentää! Jännittävää viikkoa…

Mä lähden maalle, jos vain lupaat kyydin kaupunkiin

Aikamoisen biisin löysin, kun yhdistin Googlessa maaseudun ja kaupungin. Juicen ja Mikko Alatalon duo. En tullut kuunnelleeksi kuin ensimmäisen säkeistön, mutta kiitos kuitenkin otsikosta. Luin juuri läpi ihan ensimmäisen postaukseni, kun tuli mieleen, että olenko jo kirjoittanut kaikesta mitä silloin lupasin. Suunnilleen joo. Olen kirjoittanut jo melko alkuvaiheilla siitä, millaista mökillä asuminen on erilaisten käytännön asioiden kannalta. Ajattelin, että voisin vielä verrata elämää ja ilmiöitä maalla ja kaupungissa. Postaukseen sisältyy nyt siis yleistyksiä, toivottavasti kukaan ei niistä hermostu. Ei asiat tietenkään ihan näin yksioikoisia ja stereotyyppisiä ole.

Maalla ei lukita ovia. Tai jos kotiovi lukitaankin, avain jää oven pieleen niin näkyvään paikkaan, että se oikein korostaa talon olevan tyhjillään. Myöskään autoja ei lukita, vaikka niihin jäisi sisälle otettavaa, navigaattori nyt vähintään. Vaikka olen ollut tästä periaatteessa tietoinen, yllätyin silti vähän, kun kävin hakemassa auton huollosta ja pihaan tullessani huomasin, että siinähän se odottaa lukitsematta. Sen jälkeen pösö onkin ollut monta kuukautta lukitsematta mökkitien varressa. Take it or leave it. Ainoa mistä en ole päässyt yli on se, että avain jätetään kotioveen myös yöllä. Liikaa kauhuleffoja tai jotain, mutta ei pysty.

Ainakin täälläpäin ollaan tosi hitaita. Sen huomaa esimerkiksi siinä, että kassahenkilökunta suoriutuu tehtävästään puolta hitaammin kuin kaupungissa. Lisäksi saatetaan jäädä rupattelemaan tutun mummon kanssa. Ja sehän on ihan mahtavaa! Ensinnäkin sen mummon kannalta ja toiseksi syke pysyy sopivan matalana, kun ei paahda täysillä. Sitähän tässä on itsekin tultu harjoittelemaan. Mutta vaikeaa se välillä on. En varsinaisesti hermostu, kun maalaiset ovat tiellä ja tukkeena missä kuljenkin tai bensatankilla edellä oleva jää lukemaan kuittia ennen kuin siirtää oman autonsa pois. Mutta vähän tulee sellainen olo kuin alkaisi sormi ja jalka naputtaa. Vauhtia nyt!

Rauhallisuus, mutta samalla myös itsekkyys näkyy liikenteessä. Olen sitä mieltä, että kehä kolmosen sisäpuolella on Suomen parhaat kuskit. Vauhti on kovempi ja niitä sekopäitäkin löytyy, mutta siellä osataan antaa tilaa, jos toinen vaihtaa kaistaa ja autojen suuresta määrästä huolimatta liikenne sujuu. Ei tarvitse tulla edes tänne asti, kun se alkaa tökkiä. Enkä haluaisi olla tilanteessa, jossa kerralla monta maalaiskuskia laitettaisiin Helsingin hulinaan. Tilaa ei tosiaankaan anneta ja ajaminen on tosi epäloogista. Välillä vilkutetaan, välillä ei. Välillä ajetaan vähän lujempaa, sitten taas hitaampaa. Varsinkin ohitustilanteissa on parasta, kun toinen auto alkaa kiihdyttää ollessani sen vierellä tai kiihdyttää ohituksen jälkeen niin että onkin yhtäkkiä takapuskurissa kiinni. Risteyksissä olen jäänyt monta kertaa odottamaan, kun auto on tullut vielä suhteellisen reippaasti kauempaa, mutta itse risteystilanne on niiiin hidas, että olisin ehtinyt mennä kymmeneen kertaan ennen sitä.

Täällä tiedetään ja ymmärretään, että eläimet ovat osa elämää. Kaupungeissa tulee välillä sellainen olo, että vaikka toisaalta lemmikkejä on paljon, niitä ei kuitenkaan saisi olla. Tai ainakaan ne eivät missään nimessä saisi näkyä ja kuulua. Joka ikisestä paikasta löytyy aina se yksi tai muutamakin, joiden verenpaine nousee ensimmäisestä koiran haukahduksesta. Tulee valituksia tai vähintään sellaisia muka ystävällisiä, takakireitä huomautuksia. Koirankakkakeskustelut ovat johtaneet parhaimmillaan siihen, että lähiössä joka ikisen pihan kulmassa on lemmikkien pissaamisen kieltävä merkki. Välillä miettii, että miten koiran ulkoilutus on ylipäätään mahdollista, kun sille ei voi selittää, että meidän pitää ensin kävellä kilometri ja vasta sitten saat toimia. Myös se ahdistaa jossain määrin, kun näkee liiankin usein vanhempia, jotka pienenkin, rauhallisesti käyttäytyvät koiran nähdessään käskevät lastensa kulkea vähintään kymmenen metriä kauempaa. Ymmärrän, että on ihmisiä, jotka oikeasti pelkäävät koiria enkä tosiaan halua lisätä kenenkään pelkoa. Tällaiset asiat vaan tuppaavat periytymään. Minusta on pelottavaa, että ihminen erkaantuu luonnosta ja eläimistä, kun kuitenkin tarvitsemme toisiamme. Maalla koirat haukkuvat ja saavat muutenkin toimia koiramaisesti. Toki kukaan missään ei jaksa kuunnella, jos naapurista kuuluu mökää tunnista toiseen. En todellakaan minä itsekään, mutta se on ihan ok, jos koirani vaihtavat muutaman sanan naapurirannan uroksen kanssa.

Maalla on tietenkin hiljaisempaa. Kun mökille tulee pienen tauon jälkeen, on melkein maagista kuinka illan tullen mistään ei kuulu mitään. Siis ei kerta kaikkiaan mitään. Ja tietenkin tähän samaan sarjaan kuuluu se, että on tähtien loistetta lukuun ottamatta täysin pimeää. Pidemmän päälle täällä olisi liiankin hiljaista. Varsinkin, kun viettää paljon aikaa itsekseen kavereiden ja ylipäätään kaiken menon ja meiningin ollessa satojen kilometrien päässä. Tykkään kyllä ihan älyttömästi käydä tuon lähimmän kylän kesätorilla lettukahvilla ja samoin läheisellä näkötornilla. Toisessa kylässä on elokuvateatteri, jota voisi hyödyntää talviaikaan. Ja siinä ne sitten olivatkin. Ei ole iltaelämää (pienen kylän yökerhot ei vaan oikein nappaa), ei ole kiinnostavia kulttuurimenoja, ei keikkoja, ei vaan oikeasti mitään. Ratsastamaan toki pääsee, mutta tanssitunneille ei. Hiljaista on myös sen suhteen, että löytäisi mieluista työtä. Sosiaalityöntekijän paikkoja aina välillä aukeaa, mutta kun…Tylsää on se, että asuntoja täällä taas riittäisi ja jopa yksin pystyisi ostamaan mukavan omakotitalon. Etelässä kun olen huvikseni kysynyt, paljonko saisin asuntolainaa, vastaus on tarkoittanut käytännössä kulahtanutta kerrostaloyksiötä Vuosaaressa, ilman parveketta ja tietenkin ilman saunaa.

Se on myös minusta ihan totta, ettei maalla kauppaan lähtiessä tarvitse näyttäytyä. Toki täällä asuu ihmisiä, jotka tykkäävät ostaa muodikkaita vaatteita eivätkä lähde kauppaan ilman kunnon meikkiä, mutta se ei oikein näy, kun suurin osa ottaa rennommin. Ihmiset pukeutuvat pääosin mukavasti ja käytännöllisesti. Välillä tuntuu, että jos laittaa jotain vähän persoonallisempaa, värikkäämpää tai kesällä vaan pienempää vaatetta päälle, saa katseita. En ole ollenkaan kaikista kovin laittautuja, mutta silti lähden kaupungissa hyvin harvoin verkkareissa ulos. Voisi lähteä, mutta jotenkin ei kuitenkaan. Ehkä jälleen sen takia, että unelmien mies voi tulla vastaan koiralenkillä tai lähikaupassa. Yeah right. No täällä se ei ainakaan ole tulossa. Olen jo haudannut haaveeni siitä, että jossain läheisistä maataloista löytyisi komea, varakas perijä vahvoine, työtä nähneine käsineen. Vielä kun täällä muutamat isommat talot ovat meille kaukaista sukua.

Maalla kaikki tuntevat kaikki. Nyt tämä ilmiö ei ole oikeastaan tullut vastaan, kun kesäaikaan mökkiläisiä on muutenkin paljon ja asioin oikeastaan neljässä eri taajamassa niin en ole käyttämässä vain yhtä pientä ruokakauppaa. Mutta esimerkkinä se, kun perheeni muutti tähän samaan kylään ollessani ylä-asteella eli kun asuin viikot koululla. Kun tulin ensimmäisen kerran viikonloppulomille ja kävin ruokakaupassa, myyjä kysyi, olenko Sanna, sen ja sen tytär. En tykännyt siitä silloin enkä tykkää edelleenkään. Kukaan ei tarkoita sillä pahaa enkä ole itse kohdannut sitä, että vieraiden ihmisten asioista oikein erityisesti juoruiltaisiin tai niitä päiviteltäisiin. Mutta pidän siitä, että kaupungissa olen vain pienen pieni osa sitä kaikkea ja ketään ei kiinnosta.

Ruokakaupoista on vielä pakko mainita se yksityiskohta, että täällä niissä ei ole koskaan kaikkea mitä haluaisi ostaa. Se on ehkä ainoita asioita, jotka ihan oikeasti ärsyttävät, koska en yhtään tykkää käydä ruokakaupassa ja täällä joutuu usein käymään vähintään kahdessa ennen kuin on jotenkuten kaikki mitä tarvitsee. Enkä siis lähes koskaan hae mitään tosi erikoista. Mutta voi olla, että tuore basilika tai jopa porkkanat ovat vain loppuneet kesken päivän. Ja näin käy Keskon ja S-ryhmän keskisuurissa ruokakaupoissa. Pienimpien kauppojen kohdalla sentäs tietää tarkalleen mitä siellä on eikä muuta odotakaan. Valikoima on ollut lähestulkoon sama siitä saakka, kun olin pieni, samoin kuin myyjät <3

Se, kuinka suvaitsevaisia tai päinvastoin maalla ollaan, on edelleen minulle pieni arvoitus. Toisaalta kun tännepäin oltiin perustamassa vastaanottokeskusta, se ensin kumottiin kaupunginvaltuustossa. Kiehuin tietenkin kiukusta, kun satuin tästä kuulemaan. Nyt kun vastaanottokeskus kuitenkin on, eivät turvapaikanhakijat tunnu häiritsevän ketään katukuvassa. En tietenkään nyt yhtään tiedä mitä ihmiset heistä puhuvat, mutta on sekin edes jotain, että kulkevat tuolla ihan kuten muutkin eikä heitä mielestäni mitenkään tuijotella tai väistellä. Miehet ovat myös päässeet mukaan jalkapalloseuran edustuksen harjoituksiin mikä on varmaan aika tervetullutta vaihtelua vastaanottokeskuksen seinien tuijottelulle. Täällä urheiluseuroja pidetään paljon isompana juttuna kuin mitä voisi esimerkiksi  niiden menestyksen perusteella ajatella, joten sinänsä kiva. Onneksi vastaanottokeskus tuli. Se saattaa tehdä hyvää. Kun kävin täälläpäin koulua, jostain muualta maailmasta muuttaneita oli vain kourallinen. Sinänsä en ihmettele, että erilaisuutta  jännitetään, vaikka toivoisinkin, että ihmisten sydämistä löytyisi välittämistä siitä huolimatta, että tietoa ei aina ole. 

Oman veljeni kautta olen miettinyt sitä, miten kehitysvammaisiin suhtaudutaan täällä ja kaupungissa. Oma kehitysvammainen veljeni on välillä, riehakkaalla tuulella ollessaan, melko äänekäs ja kerää katseita. Niin keräisi varmasti kaupungissakin ja todennäköisesti itsekin katsahtaisin, jos tällaisen vieraan kulkijan kohtaisin. Toisaalta kehitysvammaiset kuitenkin näkyvät tuolla kylillä ja yksi veljeni työkaveri on jalkapallojoukkueen huoltaja. En tiedä hukkuvatko kehitysvammaiset kaupungissa vain siihen samaan massaan kuin kaikki muutkin. Vai voiko olla, etteivät he kulje kaupungilla niin paljoa. Ettei heitä tuoda sinne. Se olisi tietenkin tosi kurjaa. 

Vaikka suuntaan piakkoin takaisin kaupunkiin, hyviä ja huonoja puolia löytyy tasapuolisesti molemmista paikoista. Olen asunut lapsuuteni pienillä paikkakunnilla, joten minulla ei ehkä ole niin suurta siltaa maaseudun ja kaupungin välillä kuin vaikka kaupunkilaisella, joka ei ole tottunut edes kesämökkielämään. Tai maalaisella, joka on pistäytynyt pääkaupungissa kerran elämässään eikä ole kokenut tarvetta mennä uudelleen. Itse suorastaan tarvitsen kumpaakin.