Laulaen sateessa

Yksi oudoimmista leffasuomennoksista on Singin' in the Rain eli Laulavat sadepisarat. Siinä on  ikäänkuin tuhottu tuon tanssikohtauksen ja vähän koko leffankin idea. Tuo laulun suomennos tuli  juuri sattumalta vastaan ja siinä ollaan jo paremmin asian ytimessä. Jokaisessa sateessa ei ehkä vaan pysty tanssia ja laulaa. Mutta jos edes joskus jaksaa, pystyy ja vielä viitsiikin, niin se tekee hyvää. Ihan niinkun konkreettisesti kokeilin sitä viime kesänä. Mutta voi siitä ajatuksesta jotain ammentaa  myös mielen sateisiin. Niiden rankimpien kohdalla saa toki hetkeksi vain jäädä kastumaan ja olla musertunein mielin. Myöhemmin nekin laantuvat ja sitten voi ottaa muutaman tanssiaskeleen. Ihan vaan koska on ansainnut sen. Nyt tulee viimeinen postaus työkuvioista ja tämän jälkeen muistelen menneitä todennäköisesti vain asumiskuvioiden osalta. Niillä kun oli myös merkityksensä siinä, että päätin muuttaa tänne mökille ja juuri nyt.

Siirryin lastensuojelusta aikuissosiaalityön pariin. Aloitin Helsingissä nuorten sosiaalityön tiimissä eli asiakkaani olivat 18-24 -vuotiaita. Toivoisin, että tulevaisuudessa saisin tehdä myös jotain muuta koulutustani vastaavaa työtä kuin asiakastyötä, toimia esimerkiksi asiantuntijana tai projektityöntekijänä.  Mutta jätin tarinan viimeksi siihen, että tähän uuteen työpaikkaan siirtyminen oli parhaita ratkaisujani ikinä ja sitä mieltä tosiaan olen.

Alkuun olin vain äärimmäisen onnellinen siitä, etten ollut niillä vähäisillä rakenteellisilla ja samoin henkilökohtaisilla resursseilla vastuussa toisten ihmisten lapsista. Aikuisten kanssa sosiaalityön vastuullisuus päättyy oikeastaan siihen, että tekee työnsä lainmukaisesti ja eettisesti. Kaikki muu vastuu on kuitenkin asiakkaalla itsellään. Sosiaalityöntekijä kuuntelee, tukee, neuvoo ja ohjaa parhaansa mukaan, mutta sen jälkeen nuorikin aikuinen tekee ratkaisunsa itse. Se on toki raskasta, kun yksi toisensa jälkeen on taas ryssinyt talousasiansa, retkahtanut katkon jälkeen tai mennyt psyykkisesti huonompaan kuntoon. Avun vastaanottaminen on kuitenkin vapaaehtoista ja sen kanssa täytyy työntekijänäkin oppia elämään.

Nuorten sosiaalityössä ilahduin suuresti myös siitä, että asiakastilanteet olivat pitkälti ihan tavallisia ihmisten välisiä kohtaamisia. Tietenkin silti niissä puitteissa, että pöydän ympärillä istuivat asiakas ja viranomainen. Lastensuojelun neuvotteluissa tuntui usein olevan asetelma, että joko vanhemmat ja/tai lapsi olivat automaattisesti puolustuskannalla ja pelkäsivät syystä tai toisesta sitä, että sosiaalityöntekijä tekee jonkun epämieluisan päätöksen. Lastensuojelunkin  tapaamiset sujuivat toki näennäisen hyvin, mutta monesti siinä oli havaittavissa tiettyä jännitettä, vaikka kuinka yritti tehdä tilanteessa eri osapuolille mahdollisimman mukavan. Aikuissosiaalityössä suuri osa nuorista on vain toimeentulotuen tai hyvin tavanomaisen ohjauksen tarpeessa. Tuntuu väärältä sanoa, että suurin osa nuorista on siis ihan ”normaaleja”, mutta varmaan ymmärrätte mitä tarkoitan. Nekin nuoret, joilla elämänhaasteet ovat tavalla tai toisella suuremmat, ovat ystävällisiä, avoimia ja ihania. Uhkailua tai ylipäätään sellaista negatiivissävytteistä puhetta kuulee aika vähän. Lastensuojelussa piti jonkin verran miettiä sanomisiaan, koska kaikkea voitiin käyttää myöhemmin sinua ja tekemääsi työtä vastaan. Nuorten kanssa keskustelut olivat rennompia ja epäasiallista käytöstä joutui sietämään paljon vähemmän.

Uudessa työssäni aloin tehdä asioita positiivisessa mielessä eri tavalla. Kun olin kotiutunut uuteen toimistoon ja työryhmääni, aloin asiakastyön lisäksi kehittää. Se taisi lähteä ajatuksesta sisustaa odotusaula uudelleen. Myöhemmin teimme omista Helsinki-aiheisista Instagram-kuvistani @sannakatriina näyttelyn toimiston seinille. Kirjoitin työryhmäni kanssa ja sen puolesta kirjelmän omille esimiehillemme ja vähän laajemmallekin sellaisista kehityskohdista, joita olimme työssämme huomanneet. Teimme mainosvideon ja esitteen tiimimme työstä. Tämä ja kaikki muut pienet projektit aloitin ensinnäkin sen takia, että niistä olisi oikeasti hyötyä asiakkaille ja tiimille. Toinen tärkeä pointti oli se, että sain niiden kautta omaan työhöni lisää mielekkyyttä. Alkuun tuntui, että eihän asiakastyön lisäksi ehtisi tehdä mitään muuta. Mutta kun vain täytti kalenteriaan siten, että merkkasi sinne aikaa kehitystyölle ja piti merkinnöistä kynsin ja hampain kiinni, sitä yhtäkkiä vain ehtikin. Tuo meidän sisustusprojektikin oli ensin ihan heitto, koska en ainakaan itse uskonut, että sellaiseen saisi yhtään penniä rahaa tai välttämättä lupaakaan. Ja silti kun asiasta rohkeni vinkata lähiesimiehelle, oltiinkin yhtäkkiä jo tekemässä. Se oli ainakin itselle sellainen kohta missä tajusi, että edes julkisella puolella kaikki ei ole mahdotonta. Täytyi vain alkaa ajatella toisin ja tuoda rohkeasti ideoita esille. No game, no gain.

Sellaisia asioita mitä koetin muuttaa ihan itseni kohdalla, olivat esimerkiksi se, että en enää mennyt sairaana töihin. Se oli etenkin alkuun tosi vaikeaa, koska silloin tietää työkavereiden joutuvan paikkaamaan joissain asioissa. Vaikka se saattaa tarkoittaa vain sitä, että työkaverit laittavat puhelimeen uuden vastaajaviestin ja tapaavat mahdolliset pahassa kriisissä olevat asiakkaat, se tuntuu vaikealta, kun tietää, ettei kenelläkään olisi ylimääräistä aikaa. Toinen mikä tekee kotiin jäämisestä vaikeaa, on se, että työt kasaantuvat. Sairauslomasijaisia ei ole, joten kun töihin palaa, ensimmäinen viikko saattaa olla aika kaaosta. Asiakkaat ovat odottaneet, että oma sosiaalityöntekijä on jälleen paikalla, toimeentulotukihakemuksia on jonossa ja peruttuja tapaamisia joutuu järjestämään uudelleen, vaikka se kalenteri on jo täynnä. Paransin silti tapojani tämän suhteen. En myöskään enää tehnyt ylitöitä. Jos joskus oli ihan pakko olla myöhempään töissä, otin tunnit takaisin mahdollisimman pian. Tiimissämme pidettiin hyvin kiinni yhteisistä lounastauoista, joten se oli suuri parannus siihen, kun aikaisemmin oli päiviä, jolloin ei muka ehtinyt syödä ollenkaan. Sovimme myös jossain vaiheessa viikoittaisesta yhteisestä kahvitauosta. Jokapäiväinen taukohan olisi yhtäkkiä ollut aika hurjaa. Muita muutoksia oli ainakin se, että jätin tapaamisten väliin aikaa dokumentoida tarvittavat asiat ja valmistautua seuraavan nuoren kohtaamiseen. Perjantait pyhitin pääasiassa kirjallisille töille, joiden jälkeen oli helpompi laskeutua viikonloppuun kun jos olisi kuunnellut päivän ihmisten suruja ja murheita.

Siinä ei mennyt edes kauhean kauaa, kun aloin voida paremmin. Näkyvimpiä juttua oli se, että aloin nukkua normaalisti. Sain nukahdettua ja nukuin aamuun saakka. Tietysti välillä on edelleen huonompia kausia, mutta mielestäni normaalin rajoissa. Erilaiset fyysiset vaivat poistuivat ja tuntui, että sain taas happea. Pidemmän päälle alkoi ymmärtää paremmin niitä epäkohtia, joita uuteen työhön liittyi, mutta niitä ei tarvinnut kantaa kotiin ja uniin vaan riitti, että niitä tuskailtiin työkavereiden kanssa. Olen miettinyt, että jotta olisin ollut aivan parhaassa terässä nuo viime vuodet, olisin tarvinnut vähän pidemmän loman lastensuojelun aikana tai sen jälkeen. Ja vaikka nyt jäin pois töistä tuon kirjan takia, se on ihan hyvä lisä, että saan samalla sen kaivatun hengähdystauon. Luulen, että olen syksyllä töihin palatessani ihan eri ihminen jaksamisen suhteen. Sitten on vaan pakko pitää kiinni niistä hyvistä käytänteistä, joita on alkanut itselleen luoda. Jotain sellaistakin on varmaan päässä tai kropassa tapahtunut mitä ei saa enää takaisin. Esimerkiksi nuo muistiongelmat tuntuvat jääneen vähän päälle ja tosiaan sellainen nollasta sataan kiihtyminen, jos hoidettavia asioita alkaa kerääntyä. Mutta sellaisia on ihan turha harmitella tai edes sen enempää miettiä. Nyt ollaan jo pitkällä uuden alun kanssa.