Hullu mummo VI

Asuin äidin luona nyt kolmatta viikkoa ja olin jo alkanut epäillä, oliko se sittenkään järkevää. En vieläkään ollut varma siitä oliko äiti sairas, kuten Maija väitti, mutta tosi ärsyttävä siitä oli tullut. Se tonki salaa tavaroitani ja tuli huoneeseeni koputtamatta. En enää uskaltanut puhua puhelimessakaan normaalisti, kun tiesin sen kuuntelevan. Se oli kuullut minun ja yhden miehen puhelun ja pitänyt sen jälkeen puhuttelun siitä, etten voi sekoittaa toisten ihmisten elämää. Että enkö ollut oppinut mitään siitä, että olin itse saanut elää ilman isää. Se oli liikaa. Olin poistunut keittiöstä sanomatta sanaakaan.

Eihän äiti aivan väärässäkään ollut. Olihan se väärin tapailla avioliitossa olevaa miestä, jolla oli vielä lapsiakin. Mutta kun se osasi olla niin ihana. Olimme tavanneet retriitillä ja pian se oli jo kertomassa, kuinka sen vaimo ei ymmärtänyt henkistymisen merkityksestä mitään. Retriitin loppupuolella se oli alkanut puhua, että oli harkinnut avioeroa. Sitä se harkitsi tänäkin päivänä, vaikka olimme tapailleet yli vuoden. Välillä se halusi olla maailman täydellisin aviomies ja isä ja välillä se soitteli minulle tuon tuosta. Enemmän se minulle aiheutti harmia kuin sille perheelle. Eihän sen vaimo tiennyt meistä mitään. Äidin sanat olivat kyllä laittaneet ajattelemaan niitä lapsia. Ei niinkään sitä, että veisin niiltä isän jotenkin pois. Mutta että minusta tulisi äitipuoli. Huh huh.

Äidin muistia olin alkanut epäillä, kun se oli löytänyt laukustani kondomin ja pitänyt siitä puhuttelun. Taas istuimme keittiönpöydän ääressä ja se alkoi pitää jotain seksuaalivalistusta. Tokaisin, että enköhän ollut pikkuisen liian vanha kuulemaan sellaisista. Siinä kohtaa se jotenkin hiljeni. Kokosi varmaan taas ajatuksiaan. Oliko se sitten luullut, että puhui oikeasti teini-ikäiselle Jonnalle. Olin vielä huomauttanut, että äidin ei pitäisi käydä huoneessani ilman lupaa saatikka koskea mihinkään. Sanoin, että jos en saisi kotona yksityisyyttä, lähtisin pois. Se oli vaan kohauttanut harteitaan. Ihan kuin ei välittäisi. Oikeasti minusta tuntui, että se tykkäsi, kun olin seurana ja se sai vähän passata pitkästä aikaa. Olin usein niin väsynyt töiden jälkeen, etten jaksanut heti ajatella ruokaa. Huikkasin vaan äidille, että menisin päiväunille. Pian äiti oli ovella tuomassa minulle välipalaa. Äiti hoiti myös pyykit ja siivoamisen. Olin sanonut, että hoitaisin niistä osuuteni, mutta toisaaltahan se oli kaiket päivät kotona niin halusi varmaan touhuta.

Minun oli ollut tarkoitus lähteä äidin luota mahdollisimman nopeasti. Ensimmäisen viikon jälkeen olin viihtynyt kuitenkin ihan hyvin ja alkanut ajatella, että ehkä tämä oli se pysähtymisen paikka. Retriitilläkin oltiin puhuttu rauhan merkityksestä omien sisäisten voimien löytämisessä. Kavereiden luona buukatessa rauhaa ei todellakaan ollut. Ehkä nyt äidillä ollessani voisin miettiä tarkkaan mitä seuraavaksi haluaisin. Olin hieman alkanut haaveilla uudesta matkasta Aasiaan. Voisin tehdä reissulla vapaaehtoistöitäkin. Viimeksi se oli jäänyt muutamaan päivään, kun siellä kuumassa tuntui niin rankalta kaikki ja olin kuitenkin lähtenyt lomalle. Viikot olivatkin kuluneet pitkälti pienessä hiprakassa meditoiden paikallisten pössyttelijöiden kanssa. Mutta nyt voisin oikein kunnolla panostaa tämän maapallon suhteen. Pomo ei sitä ymmärtäisi, joten joutuisin ottamaan lopputilin. Tällä hetkellä myin niiden köyhien aasialaisten tekemiä vaatteita. Voisin vaihtaa puolta ja puolustaa niiden oikeuksia. Kunhan nyt koko matka ei menisi siinäkään.

Ovikello soi. Vaikka ei sitä räminää soimiseksi voinut sanoa. Vieras olisi varmasti äidille. Olin kertonut majapaikkani vain muutamalle kaverille enkä uskonut, että hekään haluaisivat tänne tulla moikkaamaan.

- Onko se Jonna täällä myös?

Helmi! Olin ymmärtänyt, että se ei kauheasti vieraillut äidin luona. Täytyi olla jotain tosi tärkeää asiaa.

- Jonnaaa, tulisitko alakertaan. Helmi tuli käymään.

Kävelin alas, vaikka aavistin ikävyyksiä. Emme olleet koskaan tulleet parhaiten toimeen Helmin kanssa. Hän oli niin kauhean vakava ja järkevä ja jotenkin tylykin. Ei osannut yhtään arvostaa sitä, että tein niin kovasti töitä löytääkseni itseni. Helmi oli joku tutkija. Se ei tainnut tällaisista henkisistä asioista ymmärtää.

- Moi! Mitäs kuuluu?

- Moi moi! Olet sitten tosiaan tänne asettunut?

- Niin me Maijan kanssa puhuttiin ja äidillekin se sitten kävi. Ihan oli kuule tarkoitus, että molemmat voimme auttaa toisiamme.

- Joo ihan varmasti voitte. Veikkaanpa vain, että äiti on tässä se joka auttaa ja sinä olet autettavana. Maija ei todellakaan ollut sitä mieltä, että voisit tulla tänne ja äitikin oli vaan löytänyt sinut oven takaa. Me ihan kuule soitellaan ja puhutaan näistä asioista. Etkö sinä voisi jo kasvaa vähän ja alkaa ajatella muitakin ihmisiä. Tai edes leikkiä noita leikkejäsi muiden hörhöjen kanssa. Äiti on jo ansainnut oman rauhansa. Sinä tiedät, että Maija on vienyt äitiä sinne tutkimuksiin ja että me ollaan huolissaan sen voinnista. Silti tulet tänne täysihoitoon.

- No no, Helmi. Älähän nyt noin hermostu. Jonna tarvitsi majapaikkaa ja ihan mieluusti minä olen hoitanut sen ruuat ja tiskit ja pyykit ja muut. Enkä tietääkseni saanut mitään diagnoosia sieltä lääkäristä. Vai olenko senkin muka unohtanut.

- Juuri niin. Noinhan minä epäilinkin. Että äiti hoitaa täällä kaiken. Nyt saat Jonna aika äkkiä alkaa miettiä uutta osoitetta. Sinun ei tarvitse ”auttaa” täällä yhtään sen enempää. Ensi viikolla täällä aloittaa avustaja, josta on oikeasti hyötyä.

Tuijotin Helmiä vihoissani. Että se kehtasi. Olinko vain kymmenen minuuttia sitten ajatellut, että voisin käyttää aikani äidin luona rauhoittumiseen. Nyt oma siskoni oli ottanut sen kaiken pois. Hermoni eivät olleet kiristyneet näin pahasti edes äidin kanssa.

- Hyvä on Helmi! Minä lähden! Onhan noita asunnottomien asuntoloita. Täytyy mennä sieltä kyselemään, kun oma perhe ei voi auttaa. Olisit nyt edes tarjonnut sitä teidän vierashuonetta, jos olet äidistä niin huolissaan. Mutta ei! Helmi se mielellään puuttuu toisten elämään, mutta apua se ei tarjoa. Minä olen sentäs ajatellut lähteväni vapaaehtoistöihin, että osaan tosiaankin ajatellut myös muita. Mitä sinä äiti olet tästä mieltä?

- Minä en nyt oikein tiedä mistä tässä puhutaan…

Voi jumalauta! Loin Helmiin vielä yhden murhaavan katseen. Äitiä oli jotenkin vaikea katsoa, kun en enää tiennyt missä sen ajatus kulki. Nyt se vaikutti taas ihan sekopäältä mikä oli jotenkin pelottavaa. Minun oli tosiaan parasta lähteä. Täytyisi mennä jollekin kaikista pahamaineisimmalle yömajalle, että Helmi ja Maija näkisivät mihin olivat minut ajaneet.