Olen jo hieman alkanut katsella uutta asuntoa syksylle. Kokemuksesta tiedän, ettei se ole etenkään omilla toiveillani ihan yksinkertaista. Olen viime vuosina päätynyt siihen,
että koirien vuoksi en halua seinänaapureita eli jonkinlainen
mummonmökki tai vastaava ratkaisu olisi tarpeen. Vuokralle tällaisia tarjotaan
melko vähän, saatikka kun talon pitäisi olla vielä kohtuuhintainen yhdelle
ihmiselle. Todennäköisesti joudun siis ensimmäisenä tinkimään siitä, että
saisin asua Helsingissä. Kunhan jossain siellä lähellä. Suunnittelin hetken
myös muuttoa Tampereelle, koska lukioon menevä pikku(!)siskoni sai sieltä
opiskelupaikan. Taidan olla meidän perheessä ainoa, joka on huolissaan siitä,
että hän muuttaisi aivan yksin näin nuorena. Pidin hyvänä ajatuksena, että
vuokraisimme yhdessä pienen omakotitalon jostain vähän kauempaa keskustaan nähden. Mutta arvatkaa vain
haluaako kuusitoistavuotias juuri maaseudulta karkuun pääsevä lähiöön. Täytyy siis jatkaa etsintöjä yksin. Koetan olla hermostumatta vielä pari kuukautta, mutta
pahin pelkoni on, että löydän työpaikan enkä heti asuntoa. Ehkä seuraava
selittää sitä pelkoa hieman. Muutenhan tarkoitus oli kertoa, miksi olen täällä mökillä juuri nyt enkä vaikka vuoden päästä.
Asumiskuvioni Etelä-Suomessa ovat
olleet lievästi sanottuna sekavat kaikki nuo vuodet, jotka olen tähän
saakka siellä viettänyt. Seuraavat tapahtumat ovat mahtuneet noin kuuteen ja puoleen vuoteen. Joku joka nauttii nimenomaan omasta, pysyvästä kodista, voisi
olla näistä käänteistä melkoisen stressaantunut. Itse olen jo lapsena
tottunut muuttamaan enkä esimerkiksi osaa sanoa mistä olisin
varsinaisesti kotoisin. Se ei haittaa minua ollenkaan, ehkä päinvastoin,
tykkään olla siinä mielessä juureton. Sen vuoksi olen varmaan jaksanut säätää ja kestää näiden asumiskuvioiden kanssa, mutta toisaalta nyt alkaa tuntua, että seuraavassa asunnossa voisin asua vähän pidempäänkin.
Kerroin aikaisemmin (Vannomatta paras) miten
viehättävässä solussa asuin ensimmäisen kuukauden muutettuani Etelä-Suomeen. Sen vuoksi asunto, jonka viimein löysin, oli kuin taivaan lahja. Se oli siistin luhtitalon
alakerrassa, siinä oli oma pieni piha ja mukavia naapureita. Jo
muuttaessani sain tietää, että asunto oli taloyhtiön hallituksen haltuunottama.
Myöhemmin kuulin naapuripariskunnalta, että asunnossa oli asunut
alkoholisoitunut nainen, joka esimerkiksi jätti koiransa päiväkausiksi yksin
lähdettyään juhlimaan. Siinä kohdassa olin huolissani lähinnä noista koirista enkä osannut ottaa huomioon, että itselleni voisi tulla ongelmia. En ehtinyt olla aloillani kauaakaan, kun minulle ilmoitettiin, että asunto oli myyty ja
joutuisin lähtemään, kun vuosi asumista tulisi täyteen. Uusi omistaja antoi ensin hieman toivoa kertoessaan, että voisi tehdä kanssani jatkosopimuksen, koska hän
oli itse muuttamassa Italiaan. Olin tietysti liian luottavainen tähän
suulliseen sopimukseen ja kyselin asiaa uudelleen vasta hieman ennen vanhan sopimuksen
päättymistä. Tällöin uusi omistaja ilmoitti tulleensa raskaaksi ja jäävänsä
Suomeen.
Minulla taisi olla viikko aikaa tuossa asunnossa, kun sain tehtyä sopimuksen uuteen. Asunnon omistaja oli hyvin vanha rouva, joka ei enää pärjännyt itsenäisesti asuen. Asuntoa vuokrasi hänen myöskin vanha poikansa vaimoineen. Suostuin ottamaan asunnon kalusteineen, kun muitakaan vaihtoehtoja ei oikein ollut. Muutin siis kaikkine kamppeineni mummoasuntoon, jossa oli jokaista koriste-esinettä ja hammastikkua myöten kaikki entisellään. Ei ihan minun juttu, mutta se mikä alkoi varsinaisesti ahdistaa, oli että vuokraemännän poika soitteli minulle melko monta kertaa siitä, miten minulla oli alkanut mennä ja tuli vaimonsa kanssa hakemaan milloin mitäkin esinettä. Hän myös ehdotti, että voisin käydä tervehtimässä varsinaista vuokraemäntääni sairaalassa. Tarkoitus oli hyvä ja olisi tietysti voinut olla kaunis ajatus mennäkin tapaamaan tätä vanhaa naista. Alkoi vain tuntua, että vuokrasopimukseen kuului yhtäkkiä paljon muutakin kuin se, että sain asunnon käyttööni.
Muutin jälleen, tällä kertaa
asumisoikeusasuntoon. Tykkäsin siitä kovasti. Asunnossa oli vähän liikaakin tilaa, kaksi kerrosta,
sauna ja oma piha. Kaverini muutti asuntoon alivuokralaiseksi, joten
asumiskustannukset eivät nousseet ihan pilviin. Tykkäsin vuokra-asumiseen
nähden siitä, että asunto tuntui vähän enemmän omalta kuin vuokrakämpät, oli
jotenkin vapaampi olo varsinkin tuon edellisen kokemuksen jälkeen. Tästä asunnosta lähdin pois täysin omasta halustani. Olin rakastunut Helsinkiin. Yksi syy oli myös se, että tunsin itseni vähän
orvoksi pienen kaupungin lapsiperhelähiössä.
Helsingistä sain ensimmäisen
asuntoni Herttoniemenrannasta ja se on ollut lempikotini tähän mennessä, vaikka
olikin kerrostalossa. Olin Itä-Helsingissä, merenrannalla ja melko
pian myös vaihdoin työpaikkaani viimeisimmän kerran. Mutta kun raha-asiat eivät
ole ihan vahvin puoleni niin tajusin vasta myöhemmin, että palkkani ei riittänyt kyseiseen asuntoon, kaikkiin harrastuksiini ja auton pitämiseen. Enää ei ollut kämppistäkään jakamassa kustannuksia. Asunto oli se mikä sai lähteä, vaikka kuinka olen asiakkaillenikin toitottanut, että se on tärkeintä kaikista. Asumisoikeusasunnoissa huono puoli on se, että
irtisanomisajat ovat pitkiä. Olin jo edellisen muuton kohdalla maksanut
muutaman kuukauden ajan kahta vastiketta ja nyt se ei enää ollut
mahdollista. Irtisanoin siis asunnon ja jäin katsomaan mitä tapahtuisi.
Tapahtui niin, etten saanut mitään tilalle.
Olin siis tavallaan jo toista
kertaa asunnoton. Koirat pääsivät hoitoon äitini luokse ja minä majoituin
muutamien kavereideni luona. Kaikki meni hyvin, mutta pidemmän päälle on toki
rasittavaa kantaa laukkuja paikasta toiseen ja etenkin olla toisten nurkissa,
vaikka he kuinka vakuuttaisivat, että se on ok. Muutaman kuukauden päästä päädyin hakemaan mitä tahansa työsuhdeasuntoa, jota oli tarjolla.
Kun vihdoin sain tarjouksen ja kävin asuntoa katsomassa, purskahdin
melkein itkuun. Se oli ihan kamala, kulahtanut yksiö Oulunkylässä. Opiskelijana
se olisi vielä mennyt todella halvan hintansa vuoksi, mutta jotenkin oli jo tottunut siihen, että kun kerta sai palkkaa, kotikin sai olla mieluisa. Vaihtoehtoni
oli kuitenkin joko ottaa tuo asunto tai mennä asuntojonossa takaisin hännille.
Muuttokuorma ja koirat matkasivat takaisin Helsinkiin.
Seuraava liikkeeni oli toki myös
oma ratkaisu, mutta ymmärtäisitte, jos olisitte nähneet tuon Oulunkylän asunnon
ja esimerkiksi kantaneet tiineenä olevaa, lonkkavammaista koiraa sen hissittömän talon portaita
ylös ja alas. Tuolloin olimme jo hieman puhuneet toisen kaverini kanssa, jolla on myös
koira, että voisi olla kätevä vuokrata yhdessä omakotitalo. Yhtäkkiä tällainen
mahdollisuus tuli vastaan. Vuokrasimme Länsi-Pakilasta talon,
jossa piti saada asua vähintään kaksi vuotta. Sen jälkeen omistajan oli
tarkoitus purkaa talo ja rakentaa tilalle uutta. Talo oli kulunut, mutta
boheemilla tavalla tosi suloinen. Meillä oli iso piha, omena- ja luumupuita ja
molemmilla hyvin omaa tilaa, kun itse asuin yläkerrassa ja kaverini
alakerrassa. Kun kolmas kaverini opiskeli tuolloin sisustusalaa ja neljäs
tykkäsi muuten vaan rempata, pistimme pystyyn oman Strömsö eli Baggböle -projektin. Koska talolle sai tehdä mitä vain pintaremppaa, maalasimme
lähestulkoon kaikki seinät, tapetoimme hieman, laitoimme lattiaan laminaattia ja niin pois päin. Meillä oli tosi hauskaa yhdessä eikä tuon talon kohdalla ollut niin vakavaa, jos kaikki ei mennyt ihan putkeen tai maalit eivät pysyneet listojen sisäpuolella. Remppapäiviin kuului toki vähän viiniäkin ja hyvää ruokaa. Pidimme hieman eri porukalla myös
puutarhatalkoot, joissa istuteltiin perunaa, porkkanoita ja kukkia. Talosta
tuli vähän sellainen paikka, johon tuttavat saivat tulla vapaasti
saunomaan, jäädä yöksi, mitä nyt milloinkin. Selvisimme jopa naapureista,
vaikka toiselta puolen saatiinkin aikaan perinteinen aitariita.
Ei siinäkään mennyt edes täyttä vuotta, kun vuokraemäntä ilmoitti, että hän irtisanoo sopimuksen. Oli
tullut tarve rakentaa se uusi talo vähän aikaisemmin. Alkuun tuli jonkinlainen
sokki ja suuttumus johtuen siitä, että näin kävi taas ja ehkä eniten siitä,
että jos olisimme etukäteen tienneet, emme olisi pintarempanneet niin laajalti
oli se sitten kuinka hauskaa tahansa. Mutta se sokki sai aikaiseksi
sen, että lopulta päätin, että antaa olla. En jaksanut hermoilla enkä varsinkaan jaksanut etsiä taas uutta asuntoa. Olin jo alkanut suunnitella, että olisin muuttanut tänne mökille joka
tapauksessa jossain vaiheessa, hieman vain hallitummin kuin miten
se nyt tapahtui. En halunnut muuttaa talvella, vaikka periaatteessa
mökki talviasuttava onkin. Irtisanoin siis itseni vasta huhtikuun alusta ja
sain täten aikaa sulatella asiaa. Olimme sopineet kaverini kanssa,
että koska Helsingistä on tosiaan niin vaikea löytää asuntoa etenkin koiran kanssa,
toinen ”saa” ottaa uuden asunnon vastaan heti kun sellainen löytyy. Yllättäin
kaverini löysi asunnon tosi pian ja koska en olisi voinut jäädä maksamaan
omakotitaloa yksin, olin jälleen asunnoton ja kavereiden patjoilla. Kun pääsiäinen koitti, se tuntui aika älyttömän hyvältä.
En vielä uskalla luottaa siihen, että jatkossa asuisin jotenkin tosi järkevästi, vaikka olenkin tässä oppinut kaikenlaista. Kirjalliset sopimukset ovat yksi ihan hyvä juttu. Yritän kuitenkin lähteä siitä, että jatkossa en olisi enää vailla omaa kämppää. Katsotaan nyt sitten...
*Valokuvat on otettu Lux Helsinki 2016 -tapahtumassa Nathalie Chambartin valoteoksesta Nowhere
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti