Sossu on vähän väsynyt

Nyt on aika hieman valittaa, mutta ei anneta sen pilata päivää. Tästä alkaa kuitenkin olla jo pieni ikuisuus. Olen pyrkinyt aina ajattelemaan, että mikään ammatti ei ole toistaan tärkeämpi. Kaikkia ammattilaisia ja heidän tekemäänsä työtä tulee kunnioittaa, riippumatta koulutustasosta saatikka kulttuurisesta statusarvosta. Sitten on kuitenkin ihmisiä, jotka suojelevat työkseen lapsia. Onko mitään tärkeämpää. Voisin kirjoittaa vaikka yhden blogin verran ajatuksia siitä, millaista lastensuojelun sosiaalityö on asiakkaan kannalta, mikä lastensuojelussa on toimivaa ja mikä ei. Voisin kirjoittaa siitä, miten koko lasten suojelemiseen rakennettu järjestelmä tulisi kääntää päälaelleen ja miten yhteiskunnan pitäisi siihen oikeasti panostaa. Mutta koetan olla kirjoittamatta tästä näkökulmasta yhtään mitään, koska tässä blogissahan on pointtina vain minä, minä ja minä. Eli siis se miksi ja miten olen päätynyt tätä blogiakin kirjoittamaan. Olen nyt pyrkinyt tiivistämään yhteen postaukseen kaikki vuoteni lastensuojelussa ja se on aika mahdoton tehtävä. Sen vuoksi keskityin oikeastaan täysin siihen mikä meni pieleen. Vastaan mielellään kaikenlaisiin kysymyksiin, jos sellaisia tulee mieleen ja aina saa muutenkin kommentoida.

Tein lastensuojelussa töitä ensin avohuollon puolella eli kun lapset asuvat vielä kotonaan ja tavoitteena on, että asiat saataisiin siellä paremmalle tolalle. Pidemmän aikaa työskentelin sijaishuollossa eli huostaanotettujen lasten ja heidän perheidensä kanssa. Sijaishuollossakin toive on, jos vain suinkin mahdollista, että lapsi pystyisivät palaamaan kotiin. Kun aloitin työt, ihmettelin, miten lastensuojelu muka voisi olla niin rankkaa kuin kaikki opiskeluvuodet oli peloteltu. Silti olin vajaassa vuodessa siinä kunnossa, että jos olisin mennyt käymään työterveydessä, olisin todennäköisesti vain itkenyt. En halunnut näyttää heikkouttani, joten päätin jatkaa ja jaksaa. Ensimmäisessä työpaikassani rakenteelliset seikat menivät aika pieleen jossain kohtaa ja siinä vaiheessa sain tarpeekseni. Ihan kuin vaihtamalla paranisi.

Vaihdoin töihin toiseen kuntaan, jossa rakenteet toimivat paremmin, mutta pidemmän päälle huomasin, että työ oli entistä rankempaa. Huostaanotto on niin äärimmäinen keino auttaa, että siinä vaiheessa lapsen ja/tai perheen tilanteessa on jo paljon korjattavaa. Työ oli vaativuuteensa nähden liian yksinäistä ja vastuu harteillani melkoinen. Muutaman vuoden päästä menin viimein sinne työterveyteen saakka. Työuupumusta mittaavan testin tulostaulukko ei riittänyt vastauksilleni. Eli jos vakavinta mahdollista työuupumusta kuvaisi vaikka pistemäärät 40-50, minun pistemääräni huiteli reippaasti noiden lukemien yläpuolella. Työpsykologi oli sitä mieltä, että terapiasta voisi olla hyötyä ja että todennäköisin diagnoosi, millä terapiaan pääsisin, olisi ahdistuneisuushäiriö. Kuulosti minustakin ihan todennäköiseltä ja toisaalta ihan älyttömältä. Sehän oli sairaus. Totesin kuitenkin, että olin liian väsynyt terapiaprosessiin. Työpsykologi ei pitänyt huonona ajatuksena sitäkään, että vaihtaisin työpaikkaa ja se oli sitten lopulta ratkaisuni. Vaihtamallahan paranee.

Sillä sisukkuudella ja sinnikkyydellä, jotka ovat lastensuojelussa ihan välttämättömiä luonteenpiirteitä, pärjäsin kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Ei sitä varmasti ulospäin nähnyt, miten poikki olin. En nukkunut vuosiin normaalisti. Oli joko pahoja nukahtamisvaikeuksia tai heräilyä läpi yön. Sain työterveydestä nukahtamislääkkeet, jotka eivät auttaneet lainkaan. En halunnut ottaa vastaan vahvempia lääkkeitä, joten se siitä. Minulla oli rintakipuja, toistuvaa päänsärkyä ja pientä kuumeilua, jota oli jo yliopistovuosien aikana, kun luin itseni puhki. Lisäksi minusta tuntuu, että lähimuistiini on jäänyt pysyvät jäljet ja kun kalenteri alkaa vähänkin täyttyä, panikoin. Silloin täytyy erikseen pysäyttää itsensä ja käskeä tekemään asia kerrallaan. Koettaa vakuuttaa itsensä, ettei oikeasti ole mikään hätä.

En ollut ollenkaan ainoa, joka meni töihin vaikka pää kainalossa. Hulluja nuo sossut. Onneksi on sellaisia työkavereita ja lähiesimiehiä, jotka ovat tarvittaessa pakottaneet lähtemään kotiin. Niin kauan kun ei välitä tarpeeksi itsestään, pää kainalossa nimittäin pystyy tekemään töitä. Ja tässä vaiheessa kehtaan jo sanoa ääneen, että olen tehnyt työni aina todella hyvin. Väsymys ei ole näkynyt päätöksissäni tai siinä, miten olen kohdannut asiakkaita. Jos niin olisi käynyt, olisin takuulla lopettanut jo aiemmin. Sitäkin varmaan jossain kohtaa ajattelin, että olen nähnyt niin sairaita ihmisiä, että jos lähtee vertailemaan niin eihän tilanteeni ollut vielä mitään. Pystyin käymään töissä, harrastamaan ja pitämään yllä sosiaalisia suhteita. Mutta jos sama olisi jatkunut, en olisi enää pystynyt.

Olen usein kuullut, että joku ei haluaisi ikinä työskennellä lastensuojelussa, koska ei kestäisi kuulla päivästä toiseen lapsiin kohdistuvasta kaltoinkohtelusta. Minulla se ei ollut varsinainen väsymiseen liittyvä syy, vaikka uskonkin, että ne tarinat kaivertavat jostain sisältä. Sosiaalityötä tehtäessä tunteilta ei voi eikä pidäkään välttyä, mutta tietenkään asiakkaan edessä ei voi valtoimenaan alkaa kyynelehtiä tai suuttua vanhemmalle, joka on pudotellut ainepäissään vauvaa lattialle. Sellainen vaatii jo aika äärimmäistäkin empatiaa ja ymmärrystä. Se on osa ammattitaitoa ja tietenkin myös sitä millainen ihminen perimmiltäni olen. En ainakaan muista, että olisin yhtään vanhempaa lopullisesti tuominnut, olivat he sitten kohdelleet lapsiaan huonosti vuosikausia tai uhanneet useampaan kertaan tappaa minut. Lasten eli lähinnä teini-ikäisten kohdalla se on varmaan helpommin ymmärrettävissä, että vaikka asiakas tuhoaisi elämäänsä järjestelmällisesti, ja ehkä siinä sivussa vähän muidenkin, aina miettii vain miten häntä voisi vielä auttaa. Siitä huolimatta, että tosiaankin välillä tuntuu siltä, että itselle olisi helpompaa kun voisi vain raivota ja ravistella.

Minulle ongelmat syntyivät kaikista eniten siitä, että kun resurssit ovat olleet aivan liian pienet sekä lastensuojelussa että peruspalveluissa, työtä on ollut pakko tehdä vähän sinnepäin. Oman etiikan ja oman näkemyksen vastaisesti. Lastensuojelussa pystyi tarjoamaan vähän jotain tuolle perheelle ja vähän toista tuolle, mutta ei kenellekään riittävästi. Kun suurin osa työajasta meni akuuttien kriisien hoitamiseen, ei jäänyt aikaa esimerkiksi siihen, että olisi tutustunut lapsiin ihan oikeasti. En ole tavannut yhtäkään lastensuojelun työntekijää, joka ei välittäisi aidosti ja haluaisi tehdä parhaansa perheiden eteen. Töistä joutuu vain välillä lähtemään niissä mietteissä, että toivottavasti siellä lapsen kotona ei nyt vain sattuisi mitään. Työtä riittäisi vaikka toimistolla ja kotikäynneillä hosuisi 24/7. Ylitöitä lastensuojelussa tehtiin jatkuvasti.

Töitähän tehdään toki kaikilla aloilla nykyään valtavia määriä, mutta siinä on vielä eronsa, kun työ on emotionaalisesti raskasta. Silloin se virka-aikakin riittää siihen, että kohta ei välitä enää itsestään eikä jaksa kuunnella mitä huolia ja murheita läheisillä on. Ei oikeastaan aina edes niitä mukavia kuulumisia. Se olikin yksi pahimmista asioista. Vaikka työ olisi kuinka tärkeää, olen vuosien saatossa oppinut arvostamaan omaa elämääni ja siihen kuuluvia ihmisiä enemmän kuin työtä. Se hämmästyttää minua edelleen, koska olen tottunut antamaan kaiken muille. Sitten yksi hetki sitä vain tajusi, että on myös tämä oma ainutkertainen juttu ja se voi päättyä huonosti, jos on koko ajan puristava tunne rinnassa ja jokainen työpäivä tuntuu kidutukselta. En sitten halunnut menettää terveyttäni työni vuoksi. Mitä se lopulta olisi ketään muutakaan hyödyttänyt.

Yksi mitä välillä joutuu miettimään on se, että tietyllä tapaa oma maailmankuva on  alkanut vääristymään. Kun joskus kertoi tuttaville ihan yleisesti ottaen asioista, joita joutui työpäiviensä aikana kohtaamaan, saattoivat kuulijat olla aivan järkyttyneitä. Sanoivat, etteivät oikeastaan halunneet edes kuulla. Itse totesi siihen jotain, että ”niin joo” ja mietti mielessään, että eihän tämä ollut vielä mitään. Ei niitä pahimpia voinut edes kertoa. Vasta jossain kohtaa tajusi pakittaa hieman taaksepäin ja miettiä kokonaisuutta. En pidä siitä, että ihmisiä luokitellaan ja marginalisoidaan. Se syö kuitenkin mieltä, jos alkaa elää todellisuudessa, jossa melkein kaikissa perheissä on väkivaltaa tai päihteitä tai vakavia mielenterveysongelmia. Piti siis todeta itsensä kanssa ääneen, että se on se pieni osa kaikista, joilla näin on.

Tietysti näihin kaikkiin vuosiin sisältyi myös perussäätöä omassa elämässä. Minulla ei ollut eikä ole vieläkään omaa perhettä ja asunnot ovat vaihtuneet niin tiheään, että se on jo aika farssi. Se millä olen selvinnyt ovat tietenkin harrastukset, läheiset ihmiset ja se, että jokainen kolmesta työyhteisöstäni on ollut aivan mahtava. Työkavereilta on saanut voimaa sekä hyvästä yhteishengestä että valtavasta määrästä (mustaa) huumoria. Toisaalta on pystynyt jakamaan väsymisen kokemusta ja toisaalta muutamia työkavereita katsellessa on todennut, että noin pitkälle en ole valmis menemään. En kauheasti viitsi tänne noista koiristani kirjoittaa, koska eläinaiheet aina jakavat mielipiteitä niin voimakkaasti. Mutta sanonpa sen, että koirani olivat todennäköisesti syy siihen miksi en masentunut etelään muuttoni jälkeen. Kaiken muun lisäksi olin alkuun tosi yksinäinen, kun läheiseni asuivat pitkin poikin maata. Koirien ansiosta kotona oli vastassa joku joka välitti ja jolle sai kertoa murheensa. Kirjoitan vielä ensi tai sitä seuraavalla viikolla yhden tekstin siitä, minne siirryin töihin lastensuojelusta ja miten se oli yksi parhaimpia päätöksiäni, vihdoinkin. Sen tekstin jälkeen ollaan jo ihan mökillä. Nyt täällä paistaa jälleen aurinko, on vuoden pisin päivä ja viikonloppuna pääsee maailman pienimpiin ja söpöimpiin juhannustansseihin tuohon lähikylälle. Huippua!