”I’ve seen you, beauty, and you belong to me now, whoever you are
waiting for and if I never see you again, I thought. You belong to me and all
Paris belongs to me and I belong to this notebook and this pencil.” – Ernest
Hemingway
Palasin Pariisista myöhään
lauantaina ja jo seuraavana aamuna heräsin koiranäyttelyreissuun. Ehkä sen
vuoksi tällä hetkellä tuntuu hieman epätodelliselta, että koko matkaa olikaan.
Arki tuli vastaan niin yllättäin. Täytyy tässä lähiaikoina nostaa pöydälle
kaikki matkalta tuomamme herkut, katsella valokuvia ja kertoilla matkasta vähän
muillekin, että saisi sen kaiken hetkeksi takaisin. Suunnittelimme matkan
yllätyksenä pikkusiskolleni. Hän sai juuri peruskoulun päätökseen ja on hulluna
matkustamiseen, mitä ei ole kuitenkaan vielä paljoa päässyt tekemään. Itse olen
ollut Pariisissa ensimmäisen kerran vuosia sitten ja kaipaus takaisin jäi jo
silloin.
Koska ajan ja rahan vuoksi olen pystynyt tekemään vain yhden
naapurimaita pidemmän lomamatkan vuodessa, olen pyrkinyt tekemään matkoja eri
maihin, jotta näkisin maailmaa mahdollisimman paljon. Ranska on ainoa maa,
johon olen silti halunnut palata kerta toisensa jälkeen. Itseasiassa jossain
vaiheessa mietin, että lähtisin kirjoittamaan romaaniani
Ranskan maaseudulle, mutta se jäi ainakin tässä kohtaa. Nyt on tietysti taas
kauhea hinku jatkaa ranskan kielen opiskelua. Se oli jo ennestään selvää, että EM-jalkapallossa suosikkini on Les Bleues. Yhtenä
iltana hotellissa oli pakko vähän selata Ranskan Tinderiä ja juuri tätä
kirjoittaessani, Pierre-Vincentistä tuli minulle match. Hahhaa, ehkä hän vielä
purjehtii tuolla kuvansa veneellä minua hakemaan.
En nyt kirjoitakaan
matkareportaasia, koska se olisi vain lisää tätä samaa, tykkään, ihailen,
rakastan sitä, tätä ja tuota Pariisissa. Kirjoitan sen sijaan jonkinlaisen
luonnoksen tarinasta, johon idea syntyi reissun aikana. Siinä kuljetaan hieman
samoja reittejä kuin me siskon kanssa ja mikä oli minusta kauhean hyvä
älynväläys, se liittyy ihan pikkuisen tuohon kirjoittamaani romaaniin. Varoitan
vaan, että postaus on nyt tarinan vuoksi tosi pitkä. Jos toivot mieluummin matkakertomusta,
sitä löytyy kuvien muodossa Instagramista.
”There is an
atmosphere of spiritual effort here. No other city is quite like it. I wake
early, often at 5 o'clock, and start writing at once.” – James Joyce
YKSIN - YHDESSÄ
Join aamukahviani kaikessa rauhassa pöydässä istuen ja katselin ohitseni
viilettäviä pariisilaisia. He hakivat kahvin mukaansa tai hörppäsivät
espresson seisten tiskin edessä. Heillä oli jo kiire töihin. Itse olin
jumiutunut paikalleni ja samalla ajatuksiini. Käytännössä en edes katsellut
noita pariisilaisia vaan jonnekin heidän ohitseen ja lävitseen. Koetin
keskittyä tekemään päätöstä siitä, lähtisinkö päiväksi museoihin vai Versaillesin
linnaan. Rakastin taidetta, joten museot olisivat tavallisesti olleet varma
valinta. Nyt kuitenkin vaikutti siltä, etten pystyisi keskittymään tarpeeksi. En
haluaisi kokea esimerkiksi Louvrea sellaisena haamuna,
joka olin ollut viimeiset kuukaudet ja tunnit. Haamuna, jolle mitään ei mennyt sisään
eikä oikein mitään järkevää tullut uloskaan. Versaillesissa voisin vain
hengittää sisään menneiden aikojen kuninkaallista ilmaa ja käyskennellä
puutarhassa tuntikaudet ihan niin sekavassa mielentilassa kuin olinkin.
Olin saapunut Pariisiin jo kaksi yötä sitten. Olimme yhdessä varanneet
lennot varhaiseen aamuun, jotta ehtisimme jo ensimmäisenä päivänä tutustua
muutamaan nähtävyyteen. Aamu oli sumuinen ja kaunis, mutta kun astuin
kaupunkiin vievään junaan, minut valtasi paniikki ja ahdistus. Olin tullut
yksin. Olin tosiaan tullut yksin kaupunkiin, jonka piti olla meidän. Olin
lähtenyt yksin matkalle, joka oli ollut yhteinen haaveemme ja jota olimme
suunnitelleet suorastaan järjettömän kauan. Meillä oli ollut tapana vuorotellen
etsiä tyhjänpäiväistä knoppitietoa Pariisin nähtävyyksistä ja historiasta.
Olimme opetelleet yhdessä lausumaan turistin tärkeimpiä sanontoja ja nauraneet katketaksemme, kun se ei meinannut onnistua. Mutta kun
olin istunut junaan, kaikki tuo tyhjeni päästäni. Kuin kaikki oppimamme olisi ollut
meidän yhteisessä muistissamme ja kun toista puoliskoa ei enää ollut, ei ollut
opittuakaan. Olin miettinyt kauhuissani, että olin tehnyt elämäni suurimman
virheen astumalla lentokoneeseen. Se tuntui vain korostavan ja alleviivaavan
sitä, että olin jäänyt yksin. Hyvin suunnittelemamme ensimmäinen päivä meni
lopulta niin, että nukuin sen hotellissa. Nukuin yli vuorokauden. Aivan kuin
olin nukkunut ja nukkunut saatuani tietää, ettei meitä enää ollut.
Nyt kahvikupin ääressä mieleni sekoitti kuitenkin aivan jokin muu. En ollut vieläkään ymmärtänyt
mitä eilen oli tapahtunut. Oliko sitä kaikkea tapahtunut ollenkaan. Kalenterini
totesi kiistämättä, että olin Pariisissa kolmatta päivää. Palaneet
olkapääni ja hieman kolottavat jalkani kertoivat, etten ollut vain uneksinut
eilisestä. Minulla oli lompakossani pahoin rypistynyt Riemukaaren kuitti,
jonka toiselle puolelle olin kirjoittanut runon istuessani yöllä metrossa. Runo
oli sekä rakkaalleni että sille vieraalle miehelle, jonka olin tavannut. Olin puristanut
kuittia kädessäni edelleen, kun heräsin uuteen aamuun.
Jos tuo kaikki oli totta, se oli mennyt suunnilleen seuraavasti.
Heräsin hotellissa bussien ja henkilöautojen kasvavaan meluun ikkunani alla. Oloni oli
kauhea. Olin nukkunut iäisyyden ja tokkurainen pääni oli sitä mieltä, että
minun tulisi nukkua vielä toinen samanmoinen. Ehkä ikuisesti. Käskytin kuitenkin itseni ylös.
Voisinhan ostaa jo samalle päivälle lentolipun kotiin, niin pääsisin tästä
piinasta. Arki oli kuitenkin jo jotenkuten siedettävää, vaikka suru piikittikin
rintaa säännöllisin väliajoin. Rutiinit pitivät kasassa ja liikkeessä. Liika
vapaus ja juuri tämä kaupunki tuntuivat huutavan, ettei minulla ollut enää
ketään ja että yksin olin vain säälittävä irvikuva entisestäni.
Suihkun jälkeen olo helpottui hieman ja viivästytin
päätöstäni aikaistetusta kotimatkasta. Vaikka olin ennen matkaa ajatellut,
etten kävisi yhdessäkään kirkossa, päätin kävellä Sacré-Coeurille. Pyhän
Sydämen basilika oli vain pienen kipuamisen päässä. Tajusin vasta nyt, kuinka kaunis
Montmartren kaupunginosa oli ja pystyin jo kuvitella kirkolta näkyvän maiseman
kaupungin jokaisen katon ylle. Vaikka ajat olivat muuttuneet, pystyin myös
kuvittelemaan Montmartren boheemin ilmapiirin, absintista viisastuneet
kirjailijat pieniin huoneisiinsa kapean kadun yläpuolelle, viinistä humaltuneet
iloittelijat kapakoihin tanssahtelemaan ja kaduille nauramaan sekä haitarin
samalla kaihoisan ja riehakkaan soinnin muutaman kadunkulman päähän. Muistin
Friedrich Nietzschen lausahduksen: ”An artist has no home in Europe except
in Paris.” Minusta alkoi tuntua, että hän
oli ollut oikeassa. Rakkaani
ei olisi välittänyt tästä kaikesta, eikä ihan ymmärtänytkään. Hänessä ei ollut
samaa kaihoisaa sielua kuin minussa.
Päästessäni Sacré-Coeurille, hämmästyin sen aiheuttamasta vahvasta tunnereaktiosta.
Se oli yksinkertaisesti upea ja näytti siltä, kuin olisi hallinnut koko
kaupunkia. Se ei hallinnut raivolla ja verellä, joita se oli
joutunut näkemään ensimmäiset vuosikymmenensä maailmansotien keskellä. Kirkko
piti hellästi sylissään kaikkia kaupunkilaisia ja muita kaupunkiin eksyneitä.
Minusta tuntui kuin se olisi antanut siunauksensa sillekin, että olin saapunut
Pariisiin juuri nyt. En mennyt heti sisälle vaan jäin nojailemaan
kaiteeseen kirkon edessä. Kaupungissa oli satanut rankasti viime aikoina ja nyt
sitä peitti sankka sumu. Tuntui melkein kuin olisin katsellut kaupungin kattoja
pilven päältä. Olin pitkästä aikaa aidosti läsnä.
Tuon hetken keskeytti miesääni, joka tervehti minua aivan
lähelläni. Ensimmäinen reaktioni oli siirtää laukkuani kauemmas. Pysyin myös
hiljaa ja ärsyynnyin. En kaivannut ketään. En varsinkaan vierasta
ihmistä. En varsinkaan miestä. Hän jäi kuitenkin viereeni seisomaan ja kyseli vointiani.
Sanoi, ettei halunnut mitään pahaa. Hän oli nähnyt jo kaukaa, että olin
menettänyt jotain. Hän oli myös tuntenut menetyksen tuskan. Mies puhui ensin
joitain harkittuja lauseita ja sitten hän oli aivan hiljaa. Seisoimme
vieretysten ja katselimme suoraan eteenpäin. En tiedä miksi, mutta jotenkin suojakuoreni
suli. Jokin miehessä aiheutti sen. Unohdin pelon ja siinä samalla järjenkin. Ja
siksi lähdin hänen mukaansa, kun hän ehdotti, että voisi esitellä kaupunkia.
Vain tämän yhden päivän. Sitten hän olisi ja pysyisi poissa.
Kerroin miehelle vain nimeni ja annoin hänen puhua. Kävelimme alas
kukkulalta ja vielä alemmas metroon. Mies kertoi Pariisista ja pariisilaisista.
Minua satuttivat kohdat, jotka olivat jo tuttuja. Niitä olimme päntänneet
yhdessä rakkaimpani kanssa. Mutta miehen ääni oli pehmeä ja rauhoittava. Metro vei
meidät Seinen varrelle, lähelle Musèe d´Orsayta. Mies sanoi, ettei oikein
ymmärtänyt taiteesta. Vastasin, että minulle oli tuttua, että jaoin taiteen
vain itseni kanssa. Voisin käydä museossa myöhemmin. Tulvan merkit näkyivät
joessa selvästi. Risteilyveneillä ei ollut mitään mahdollisuutta päästä
kulkemaan siltojen alta. Luonto oli jälleen näyttänyt armottomuutensa. Aivan kuten
se oli näyttänyt minullekin.
Kävelimme Seinen vartta verkkaisesti. Mies oli ostanut meille täytetyt patongit ja näykin omaani hieman. Patonki oli hyvää, mutta ruokahaluni
oli ollut jo pitkään huono. Mies kehotti minua isällisesti syömään, etten
pyörtyisi auringon paahteeseen. Saavuimme Pariisin vanhimmalle Seinen
ylittävälle sillalle ja sen toinen pää osoittautui olevan täynnä
rakkauslukkoja. Mies kertoi, että lukkoja oli aikaisemmin kiinnitetty sillalle nimeltä
Pont des Arts, mutta lukkojen paino oli saanut sillan osittain romahtamaan.
Mietin mielessäni, että tiesin jo tämän kaiken, mutta en sanonut mitään. Tiesin
myös, että lukkojen määrä oli kasvanut valtaiseksi sen jälkeen, kun
Sinkkuelämää-sarjan pääpari oli kohdannut kyseisellä sillalla. Se oli ollut
yksi rakkaimpani lempifaktoista. Hän olisi varmaan itse sortunut siihenkin, että
meidän yhteinen lukkomme roikkuisi nyt Pont-Neufin kaiteessa. Ajatus sai minut
hymyilemään ensimmäisen kerran matkan aikana. Olimme olleet niin erilaisia,
mutta parhaimmillamme yhdessä.
Matkamme jatkui Notre-Damelle. Mies pahoitteli kuullessaan, etten ollut
ehtinyt käydä sisällä Sacré-Coeurissa. Hän ei ollut ollenkaan ajatellut. Sen
vuoksi oli kuulemma erityisen tärkeää, että menisimme nyt sisään. Notre-Damen
hieman karun kuoren alta löytyisi minulle kimaltava aarre. Jouduimme
jonottamaan ja olin edelleen vaitonainen. Mutta kun etenimme lähemmäs kirkkoa,
en pystynyt enää pidättelemään. En välittänyt muista ympärillä olevista enkä
siitä, etten ollut tuntenut seuralaistani paria tuntia kauempaa. Kerroin, että
olin yksin Pariisissa, koska rakkaani oli kuollut syöpään. Hän oli saanut
tietää sairaudestaan aivan yhtäkkiä ja vasta viime hetkillä. Olimme luulleet
oireita tavalliseksi vatsataudiksi. Itseasiassa luulin sairautta vatsataudiksi
sen jälkeenkin, kun rakkaani oli jo saanut tietää. Hän piti kaiken
salaisuutena aivan liian kauan. Kun hän kertoi, aikaa valmistautumiseen tuntui
olevan liian vähän. Hän ei suostunut ottamaan kuin kipulääkkeitä. Lopullista parannuskeinoa ei ollut eikä hän halunnut kitua viikkojen sijaan kuukausia. Hän
pahoitteli sitä kaikkea päivittäin ja minä raivosin ja itkin vuorotellen. Miten
hän saattoi, miten syöpä saattoi, miten luoja saattoi. Avopuolisoni kuihtui
silmissä, muuttui melkein tuntemattomaksi, katosi ja hajosi pois. Vain minä
jäin.
Kun olin kertonut kaiken, mies katsoi minua syvälle silmiin. Oikeastaan
jotenkin vielä syvemmälle, ja pahoitteli jälleen. Hän kertoi, että oli
myös menettänyt kaikista rakkaimpansa, mutta ei yhtään enempää. Mietin, että
ennen kuin päivä olisi ohi, saisin tietää. Olin tuonut esille raskaimman elämänkokemukseni
ja olisi vain kohtuus, että hänkin kertoisi omastaan.
Notre-Dame todella oli kuin aarrearkku. Kuljimme sen käytäviä toisaalta
vieretysten ja kuitenkin erillämme. Kumpikin varmaan ajatteli omaa menetystään. Ennen
poistumistamme halusin sytyttää rakkaalleni kynttilän. Kynttilän sydän taisteli
vastaan, en meinannut saada sitä syttymään ja purskahdin itkuun. Itkin hiljaa,
mutta hillittömästä. Luulin, etten saisi kyyneleitäni loppumaan ennen kuin ne
sulattaisivat minut siihen paikkaan. Mies käveli viereeni ja laittoi käden ympärilleni. Itkin vielä lisää, kun hän sytytti kynttiläni. Siinä
hetkessä siitä tuli meidän kynttilämme. Ei kuolleiden läheistemme, vaan meidän elämää
jatkavien kynttilä.
Lopulta se, että olin kertonut ja se, että olin itkenyt, vapautti minusta jotain
ja aloin tuntea oloni hieman paremmaksi. Astuessamme takaisin aurinkoon olin kiusaantunut purkauksestani. Mies oli kuitenkin kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut ja ehdotti, että kävisimme läheisessä kahvilassa. Sitten voisimme
jatkaa Tuileries’n puutarhaan ja Champs-Èlysèelle. Kahvilassa mies sai minut
nauramaan kertomuksillaan ja minä jopa vastasin samalla mitalla. En ollut
nauranut montaa kertaa sen jälkeen, kun sairaalasta oltiin soitettu. Kävelimme Jardin
des Tuileries’n päästä päähän ja iloinen mielentilani riitti niin pitkälle,
että halusin käydä Concorden aukion maailmanpyörässä.
Astuessamme Champs-Élyséelle, mies alkoi kertoilla kaikista liikkeistä,
joita sen varrella sijaitsi. Katsoin häntä kummissani. Olinko muka tavannut jo
toisen maailman harvoista shoppailua rakastavista miehistä. Rakkaani oli tehnyt
suorastaan listan kaikista kaupoista, joissa hän halusi käydä ja miettinyt
millaisissa vaatteissa hän kehtaisi kävellä sisään kalliimpiin
muotiliikkeisiin. Koska tiesin, että rakkaani olisi arvostanut Montmartren
taiteilijakortteleita minun vuokseni, olisin parhaani mukaan pysynyt
positiivisena kokonaisen päivän putiikeissa ja ostoskeskuksissa.
Vaikka juuri nyt kauppoihin pistäytyminen ei houkutellut, Champs-Élysée
oli loistelias ja toisessa päässä sijaitseva Arc de Triomphe juuri
oikea päätös päivälle. Aurinko oli alkanut hivuttautua alaspäin, kun astuimme
maan alle jonottamaan lippuja. Kun vihdoin nousimme rappuset takaisin maanpinnalle
ja ylös Riemukaaren päälle, aurinko oli värjännyt koko läntisen taivaanrannan
kirkkaan oranssiksi. Turisteja riitti, mutta puheensorina oli yllättävän
hiljaista ja harrasta. Kaikki osasivat kunnioittaa kauneutta. Lopultahan luonto oli suurimmaksi osaksi juuri sitä.
Näköalatasanteen toiselta puolelta näimme Eiffel-tornin. Otimme sen
edessä ensimmäisen ja viimeisen yhteisen valokuvamme. Kun olin jo astumassa alas
korokkeelta, mies nosti kätensä kasvoilleni ja suuteli minua pitkään. Minua alkoi
taas itkettää, mutta taistelin sitä vastaan. Se hetki tuntui väärältä ja
silti niin hyvältä, välttämättömältä. Kun se oli ohi, pidin edelleen silmiäni
kiinni. En halunnut päästää tuota hetkeä pois enkä uskaltanut katsahtaa miestä
silmiin. Halusin olla vielä hetken aikaa pilven hattaralla, katsella maailmaa
ja Pariisia korkealta ylhäältä päin.
Hätkähdin, kun tarjoilija tuli kysymään, halusinko vielä jotain muuta.
Näytin varmaan varsinaiselta hölmöltä enkä saanut sanaa suustani. Olin päässyt
niin lähelle samaa tunnetta kuin illalla. Pystyin haistamaan miehen tuoksun
ympärilläni. Hän oli tuoksunut samalle kuin rakkaani. Kun olin avannut silmäni,
mies oli ollut poissa. Olin tuntenut hänen lämpönsä siihen saakka, mutta nyt
tuulenvire nosti ihoni kananlihalle. Lähdin laskeutumaan portaita kiireen
vilkkaa, jos vielä tavoittaisin miehen. Tämä oli luvannut kadota, mutta enää en
halunnut sitä.
En tietenkään nähnyt miestä enää missään. Astelin lopulta metroon, mietin häntä
koko kotimatkan ja kirjoitin sen pienen runonpätkän. Mietin miestä pitkälle
yöhön pyöriessäni sängyssä, unessani aamuyön tunteina ja edelleen nyt tässä
kahvilassa. Oliko se kaikki ollut harhaa. Olinko vain kuvitellut hänet. Oliko
hän ollut rakkaani. Ei. Sehän oli mahdotonta. Samassa tajusin, että olimme tosiaan ottaneet kuvan yhdessä. Mihin olinkaan laittanut puhelimeni…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti