Unelmia ja kirjoitushommia

Tee on loppu ja olen parin päivän ajan korvannut sitä kahvilla. Ei hyvä idea ollenkaan. Minulle enimmäisannos kahvia on kuppi päivässä, siinäkin mahdollisimman paljon maitoa. Muuten tulee levottomuus ja vähintään sisäinen tärinä. Se ei ensinnäkään tunnu kivalta ja haittaa mitä vain työskentelyä. Nyt olen näissä kahviövereissäni miettinyt, voisiko joku viimein keksiä käsitteen, joka yhdistäisi realismin ja unelmoinnin. Mielellään niin, että käsite kuulostaisi edelleen positiiviselta ja kivalta. Käytän kyllä sanoja unelmointi ja haaveilu paremman puutteessa, mutta minulle niissä on pieni vivahde liiallista taivaanrannan maalaamista. Ne ovat jotenkin liian pehmeitä ja höttöisiä. Ne kuulostavat sanoina siltä, että niiden ei tarvitse käydä toteen. Ne käyvät tai eivät käy. Itse tykkään unelmoida vain sellaisista asioista, jotka ovat käytännössä mahdollisia ja jotka todennäköisesti tulevat toteutumaan jossain vaiheessa elämää. Kuulostaa ehkä super tylsältä.

Kun minulle syntyi ajatus siitä, että haluaisin ihan oikeasti kirjoittaa tämän kirjan, aloin saman tien miettiä, olisiko se mahdollista ja miten se olisi mahdollista. Jatkoin ajattelua vain, koska tajusin, että jollain keinolla, jossain kohtaa se olisi. En kauheasti pidä edes siitä, jos kaveriporukassa mietitään, että sitä, tätä ja tuota olisi kiva tehdä, mutta mihinkään ei oikeasti tartuta. Siis niin kuin koskaan. En tarkoita, että kaikki asiat pitäisi tehdä tässä heti nyt, mutta jos jostain asiasta tietää, ettei se tule tapahtumaan, en siitä myöskään unelmoi. Ihan kaikki ei mielestäni ole mahdollista. Tai on vähintään tosi epätodennäköistä.

En unelmoi edes siitä, että kirjani julkaistaisiin. Jos niin tapahtuisi, se olisi varmaan parasta ikinä, mutta julkaisuprosentit ovat niin pieniä, etten aio jättää kaikkea sen varaan. Onko sitten ero todelliseen haaveksijaan ja ehkä samalla intohimojen ihmiseen se, ettei se haittaisi minua aivan järjettömästi. En ahdistu siitä, ettei kaikki ole mahdollista. On loputtomasti myös asioita, joita voi tehdä ja vaikka juuri nyt elän olosuhteiden pakosta rauhallisempaa vaihetta, yleensä menen ja tulen ja koen jatkuvasti jotain. Mieluummin teen kuin haaveksin siitä, että voisin tehdä. Jos tämä kuulostaa jotenkin sekavalta, oudolta tai liian typerältä niin kyselkää vielä mitä oikeasti koetan sanoa. Ainakin voin sitten syyttää kaikesta kahvia.

Viime viikolla päästin itseni stressaantumaan. Jatkotarinassa oli alun perin hahmoteltuna vain ne kaksi ensimmäistä osaa. Loput ovat ainoastaan heittoja päässäni ja muistikirjassa. Nyt olen koettanut kirjoittaa kahta seuraavaa osaa yhtä aikaa, koska olen ensi viikon reissussa enkä uskalla ottaa riskiä, että kamppailisin tarinan kanssa siellä. Samasta syystä olen hahmotellut muutamaakin blogipostausta etukäteen ja koettanut saada romaanin ensimmäistä käsikirjoitusta valmiiksi. Nyt ja tässä huomaan, että saan ihan hyvin tämän kaiken tehtyä ja se viime viikon stressi tuntuu niin turhalta. Hyvä ettei nouse uusi stressi siitä, että annan edelleen itseni mennä noin kierroksille. Siitähän piti päästä pois. Piti oppia ajattelemaan, että yksi asia kerrallaan. Olen kuitenkin aina hoitanut kaiken ajoissa, yleensä etuajassa. Se ei vaan paljoa vaadi, että tulee tunne kiireestä.

Kirjankin suhteen olen tosiasiassa reilusti edellä siitä aikataulusta, jota olin hahmotellut. Koetin kerrankin olla itselleni armollinen, mutta tietysti kirjoitan siinä tahdissa, kun tekstiä tulee. Ja sitä on tullut mahdottoman hyvin. Se on hyvä asia, mutta on toisaalta aiheuttanut sen, että kun alun perin minun piti kirjoittaa viikossa se ja se sivumäärä, niin siinä vaiheessa, kun huomasin, että tekstiä tuli enemmän, nostin tavoitesivumäärää. Ensin aloin ahnehtia, että saisin käsikirjoituksen valmiiksi viikkoa suunniteltua aikaisemmin, sitten kahta viikkoa. Ja nyt se tulee olemaan valmis kuukautta suunniteltua aikaisemmin. Huomaa taas, että ei sitä ihan niin vain karvoistaan pääse.

Ensi viikon pidän siis lomaa ja lähetän postauksenkin pienen lentomatkan päästä. Minulla on sellainen tunne, että kovin työ alkaa reissun jälkeen. En nimittäin ole kovin kärsivällinen tekemään uudelleen kirjoittamista mitä pitäisi harrastaa seuraavat kuukaudet. En ole koskaan kirjoittanut näin laajaa fiktiivistä teosta, joten voin verrata tilannetta lähinnä gradun tekemiseen. Viilaaminen oli pelkästään tylsää, vaikka kyseessä oli lyhyempi teksti ja sisälsi pelkkää asiaa. Gradusta piti saada kuitenkin vain hyvällä äidinkielellä kirjoitettu asiallinen kokonaisuus. En ollut sen tekemisestä kovinkaan kiinnostunut, suoritin vain sen mikä oli pakko. No se tietty laskee motivaatiota aika olennaisesti. 

Nyt tekstistä pitäisi saada ulkoisten seikkojen lisäksi mielenkiintoista ja mukaansatempaavaa. Olisi mahtavaa, jos joku muukin pitäisi kirjasta kuin minä itse. Kielen pitäisi olla asiallisen lisäksi kiehtovaa ja kaikista yksityiskohdista pitäisi saada kasaan looginen kokonaisuus. Esimerkkinä tulee mieleen se, että kaikkien hahmojen tulee vanhentua samassa tahdissa ja kuten jatkokertomuksenkin kanssa huomasi, jos vaihtaa kesken kaiken jonkun nimen, se olisi ihan hyvä vaihtaa jokaiseen kohtaan. Kirjassa on dialogeja melko vähän, mutta ne ovat tosi merkittävässä osassa. Ja ne tuntuvat tosi vaikeilta. Erityisesti yhden hahmon tulisi sanoa kaikille muille ihan juuri ne oikeat sanat. Sehän on itsellekin välillä vaikeaa. Mutta: "Hiljaa hyvä tulee ja hitaasti kiirutta piretään". Yksi kappale, yksi luku kerrallaan. I can do it. Ensin kuitenkin aion leipoa tulevana lauantaina retrohengessä uunijäätelöä sekä sille, että sisareni pääsee peruskoulusta että kirjan ensimmäisen version valmistumiselle. Wohoo!

Hullu mummo III

En tietenkään voinut olla ainakaan normaalia hullumpi muiden kuin perheeni edessä. Muutenhan olisin joutunut oikeasti tutkimuksiin ja saanut ties minkä diagnoosin. Ystäväni olivat aina sanoneet minua vähän pimahtaneeksi, mutta tietenkin eri tavalla. Minussa oli vieläkin se villi puoli, jonka monet tuntuivat jättävän nuoruuteen. Tietenkin käyttäydyin pääosin hillitysti ja asiallisesti, kuten vanhemman rouvan arvolle sopi, mutta välillä halusin hullutella. Hauska miten monta merkitystä tuon käsitteen alle mahtuikaan. Hullu saattoi olla negatiivisessa ja positiivisessakin merkityksessä. Minä ilmeisesti koetin ammentaa siitä kaiken mahdollisen.

Olin pelännyt vanhuutta nuoruudestani saakka. Oikeastaan olin jossain vaiheessa pelännyt jo keski-ikää, koska se oli tie vanhuuteen. Pelkäsin vanhuudessa juuri sitä, että sairastuisin. Tuntisin jatkuvaa fyysistä kipua enkä pystyisi nauttimaan eläkevuosista harrastamalla ja matkustelemalla. Pelkäsin myös kuolemaa. Taisin pelätä sitä edelleen. Halusin uskoa, että kuoleman jälkeen olisi olemassa kaikille jotain hyvää. Minulle se oli aika sama, heräisinkö uudelleen henkiin jossain toisessa muodossa vai pääsisinkö pilven reunalle katselemaan, miten tyttärieni elämä jatkuisi. Mutta vaikka halusin ja koetin uskoa parhaani mukaan, epäilykset kalvoivat mieltäni. Mitä jos edessä ei olisikana yhtään mitään. Siitä huolimatta, että en olisi kyseisestä lopputuloksesta enää millään tapaa tietoinen, se oli ahdistava ajatus.

Pelossa eläminen on joka tapauksessa sekä tyhmää että tylsää. Olin jo nuorena kiertänyt pelkoa alkamalla suunnitella vanhuuttani. Olimme tyttökavereiden kanssa puhuneet, että muuttaisimme miestemme kuoltua samaan vanhainkotiin ja alkaisimme hoitajien kauhukolmikoksi. Emme suostuisi nukkumaan silloin kun käsky kävisi vaan järjestäisimme oleskelutiloissa tanssit. Vaatisimme kunnollista kauneudenhoitoa, hyvää ruokaa ja viiniä päivittäin. Kiusoittelisimme ronskisti mieshoitajia. Ottaisimme kaiken ilon irti siitä, kun olisimme tarpeeksi vanhoja passattavaksi, mutta liian nuoria luovuttamaan. 

Suunnitelma oli ehtinyt kariutua jo moneen kertaan. Toinen ystävättäristäni oli kuollut sydänkohtaukseen muutama vuosi sitten. Hänen miehensä taas oli edelleen elossa. Toinen ystävistäni oli valinnut juuri sen muodollisesti pätevän mummon roolin. Hän pysytteli kotona ja leipoi pakkaset täyteen lapsenlapsiaan varten. Kävin toisinaan hänen luonaan kylässä, mutta jos aloitinkin puhumisen nuoruusvuosien suunnitelmista, hän hiljensi minut samantien. Ei hänellä riittänyt enää huumori moiseen. Hän puhui siitä, kuinka työskenteli jatkuvasti puutarhansa parissa ja jatkoi kertomalla kaikista kivuista ja säryistä, joita hänellä oli. Tiesin, että saisin hänet hermostumaan, jos ehdottaisin puutarhassa kumartelun ja kipujen yhteyttä. Yksi suosituimmista puheenaiheista oli tietenkin se, kuka oli kuollut sitten viime näkemän. En tiedä tunsiko ystävänikään kaikkia niitä ihmisiä, mutta jostain syystä hänen täytyi olla kaikista kuolleista vanhuksista perillä.

Oikeastaan ainoa mitä nuoruuden ideoistani oli jäljellä, oli pistää vauhtia vanhuksille järjestettyyn retkeen. Olin osallistunut niille aina välillä, koska monet kohteista olivat oikeasti mielenkiintoisia ja kaipasin seuraa. Porukassa oli mukavaa myös se, että jos vertasi moniin muihin osallistujiin, minä olin oikeastaan aika junnu. Nyt olin varannut päiväretken maakunnan pääkaupunkiin. Tarkoituksena oli käydä museossa ja kesäteatterissa. Valmistauduin matkaan huolella. Laittauduin hieman enemmän kuin tavallisesti ja ostin pienen pullon viskiä. En juonut juuri koskaan ja se kyllä näkyi. Otin vain yhden huikan ja minusta tuntui kuin olisin nuortunut parikymmentä vuotta. Mieli ja askel kevenivät kummasti.

Bussia odotellessa aloin jutella eräällä tutulle leskirouvalle. Hän oli vähän hiljaisemman puoleinen, mutta sain houkuteltua hänet takapenkkiin kanssani. Otin vielä toisen ja samalla viimeisen huikan viskiä. Koetin tarjota myös matkakumppanilleni, mutta hän puisti vain kauhuissaan päätään. Matkanvetäjä tuli jo alkumatkasta kysymään emmekö haluaisi istua edessä. Takana saattoi tulla matkapahoinvointia. Vastasin kummankin puolesta, että meillä meni ihan hienosti. Kysyin voisiko komea nuori mies pyytää kuskilta musiikkia vähän lujemmalle ja mielellään iskelmiä eikä puheradiota. Hän punastui ja totesi, että monet halusivat varmasti matkustaa rauhassa. Kun hän kääntyi, kuiskasin melko kuuluvaan ääneen vierustoverilleni, että miehen takamus oli aika kivan näköinen. Siinä vaiheessa moni pää bussin etuosasta kääntyi. Miten ne edes kuulivat sinne saakka. Muutamilla oli huvittunut ilme, mutta suurin osa taisi järkyttyä. Hyvä. Vaikka viskin vaikutus alkoi kadota, uskaltauduin vielä laulamaan kuuluvasti yhden vanhan kappaleen mukana ja huutamaan muutaman uuden sutkautuksen matkanvetäjälle. Vaikka mielessä kävi kaipaus ystäviäni kohtaan, reissu alkoi todella tuntua joltain. Miksei vanhanakin saisi revitellä. 

Hupi päättyi kuitenkin ennen kuin olimme edes perillä. Juuri kun olin kaivamassa laukustani kortteja uhkapeliä varten, vierustoverini oksensi bussin käytävälle. Matkanvetäjä alkoi lähestyä meitä uhkaavan näköisenä ja samaan aikaan puhelimeni pärähti soimaan. Toisaalta onneksi, toisaalta epäonneksi, kuten myöhemmin ajattelin. Soittaja oli Maija. "Hei äiti! Miten voit?" "Ihan hyvin! Olen ollut täällä eläkeläisten päiväretkellä. Saatan kyllä saada porttikiellon tämän jälkeen, kun pistin vähän ranttaliksi. Nämä muut mummelit on niin tylsiä." "Öööh, ai. No kiva, jos on ollut mukavaa. Minähän puhuin sinulle, että en ole pitänyt siitä lääkäristä, joka sinulla on. Että en tiedä onko hän muistanut tutkia kaikki tarvittavat asiat. Niin varasin sinulle sellaisen yksityisen lääkärin. Se olisi ensi viikolla tiistaina ja minä tulisin sinne mukaan." "Maija. Ei sinun tosiaan olisi tarvinnut. Minä käyn omalla lääkärilläni säännöllisesti eikä mitään sairauksia ole ilmentynyt. Ehkä sinä voisit vaan perua sen ajan." "Äiti, se ei nyt käy. Me mennään sinne tiistaina. Tulen sitten hakemaan. Sen pitäisi olla oikein hyvä geriatri. Pidä nyt hauskaa siellä reissussa ja koeta tuota…käyttäytyä."

Maija sulki puhelimen ja retken johtaja sai mitä halusikin. Nimittäin minut hiljaiseksi. Minun täytyi alkaa miettiä, miten selviäisin tuosta lääkärikäynnistä. Maija ei saisi alkaa epäillä mitään, mutta ei saisi uusi lääkärikään. Muuten joko keksimäni tarina tulisi loppuunsa heti onnistuneen alun jälkeen tai oma tarinani olisi lopussa sitä myöten, että joutuisin hoitokotiin. Sinne minne olin nuorena niin kovin suunnitellut meneväni. Mutta en yksin.

Kuinkas sitten kävikään

Aina viimeistään tammikuun paikkeilla alkaa hiipiä mieleen yksi asia, festarit lähestyvät. Parhaat festarit täytyy ajoissa kirjoittaa kalenteriin, jotta kesäviikonloppuisin tietää mitä fiilistellä. On sitten niillä festareilla tai ei. Festareilla käymisen aloitin kahdeksannen luokan jälkeen ja parhaat festarivuodet olivatkin opiskeluaikoina. Silloin kesään buukattiin useampi reissu ja kaikilla telttailtiin pitkän kaavan mukaan. Nykyään festareilla tulee käytyä enemmän päiväseltään tai ainakin niin, että majoitus on seinien sisällä. Telttailuakin kokeiltiin muutamina viime vuosina, mutta se ei tunnu enää samalta. Ehkä senkin vuoksi, että väki alueella alkaa olla vähintään kymmenen vuotta nuorempaa. Tänään kirjoitan lyhyesti opiskeluajoistani ja koetan täten ottaa vähän isomman harppauksen sitä kohden, miten olen päätynyt tänne mökille.

Yläasteesta on kaikki olennainen mainittu muutamassa lauseessa muutama postaus sitten. Seuraavaksi lukioon. Asuin lukioajan samalla paikkakunnalla kuin asun nyt, eli melko pienessä kaupungissa. Silloin asuin toki keskustan tuntumassa, nyt täällä metsien keskellä. Olin lukioajan melko yksin kaikkien yhteiskunnallisesti tiedostavien pohdintojeni kanssa. Liityin nuorisopuolueeseen ja ihmisoikeusjärjestöön, mutta ehkä silloisen ujouden tai ihan käytännön asioiden kuten välimatkojen vuoksi, en osallistunut toimintaan aktiivisesti. Lähinnä jaoin poliittista propagandaa lukion seinille ja kavereiden kouraan, pidin äidinkielen tunnilla Nato-vastaisen puheen ja kirjoitin esseet aina mahdollisuuden tullen jostain ihmisoikeuksiin liittyvästä asiasta.

Muistan, että ketään tämä toimintani ei oikeastaan kiinnostanut ja opettajien reaktiot olivat hieman negatiivisen puolella. Olin se hiljainen ja suhteellisen kiltti opiskelija, joten mitään konflikteja opettajien kanssa ei syntynyt, mutta näkihän sen, että yhteiskunnallisia asioita olisi saanut käydä läpi vain oppikirjojen mukaisesti. Ainoastaan yksi sijaisena toiminut opettaja kannusti jatkamaan omaa ajattelua. Hän pisti meitä oikeasti miettimään asioita eikä vain lukemaan niitä ulkoa. Eikä hän kiusaantunut mielipiteistä vaan uskalsi keskustella niistä. Olin lukioajat mukana myös nuorisovaltuustossa, mutta toiminta painottui siihen, että kerran vuodessa paikkakunnalle saatiin bändi esiintymään.

Lukion jälkeen pidin suunnitellusti välivuoden kouluavustajana. Se vuosi muutti lopulta aika paljon. Minulla oli ollut pitkään suunnitelmissa hakea opiskelemaan erityisopettajaksi. Olisin halunnut toimia kehitysvammaisten luokanopettajana. Huomasin kuitenkin, että koulu ei ympäristönä ollut yhtään minua varten. Tai ainakaan sellainen koulu, jossa suurin osa opettajista oli aika perinteisiä menetelmissään ja asenteissaan. Vaikka itse erityisluokassa, jossa kävin välillä auttamassa, oli mielestäni hyvä meininki, koulussa työskentely ajoi minua sieltä pois.

En pitänyt esimerkiksi siitä, että monet opettajat kohtelivat luokan niin sanottuja villejä poikia epäoikeudenmukaisesti. Kun minun mielestäni he olisivat tarvinneet nimenomaan kannustavaa huomiota, heitä lähinnä tylytettiin aika huolella. Ja siis puhun jo ekaluokkalaisista. Yhdessä ekaluokassa oli poika, jolla oli vahvoja keskittymisvaikeuksia. Minusta poika oli äärimmäisen suloinen ja pystyi tekemään tehtäviä eteenpäin, kun sain olla enemmän juuri hänen apunaan. Välillä hän eksyi selittämään minulle jotain ihan omia juttujaan tai alkoi suhata pyyhekumilla rallia pitkin pulpettia. Ne olivat juuri sellaisia asioita, joista opettaja hermostui. Minä annoin hetken suhata ja sitten laskettiin kaikessa rauhassa seuraava lasku. En pitänyt myöskään siitä, että kun lapsella meni joku asia pieleen, opettajanhuoneessa pohdittiin, että sillä on varmaan kotona sitä ja tätä ongelmaa. Saattoi tietysti olla, tai sitten ei. Tähän kohtaan pieni korjausliike, ettei tästä jää väärää kuvaa. Arvostan opettajia tosi paljon ja tiedän varsin hyvin julkisen puolen työntekijänä, että työ on raskasta ja resurssit pienet. Moni asia on varmasti myös muuttunut uuden opettajasukupolven ja uudenlaisen koulutuksen myötä. Itse vain päätin vaihtaa haastavan ammatin toiseen haastavaan ammattiin.

Pääsin sisään yliopistoon ensimmäisellä yrittämällä, joten aloitin opiskelut seuraavana syksynä. Opiskelin yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa pääaineenani sosiaalityö. Olen kuullut monelta sosiaalityöhön hakeneelta, että valinta tuli lopulta aika puskista. Moni ei ollut tiennyt sellaista ainetta yliopistossa olevankaan. Niin kävi minullekin. Yliopistojen tarjontaa täytyi lähteä selailemaan uudelleen ja sitten se oli siinä, mahdollisuus pelastaa ainakin pikkuriikkinen osa maailmasta.

Yliopistossa ja isossa kaupungissa olisi tietysti ollut vaikka kuinka paljon mahdollisuuksia osallistua ja vaikuttaa järjestöissä tai puolueessa. Ehkä sitten olin tottunut ja päätynyt siihen, että vaikutan enemmän taustahahmona ja autan ihmisiä käytännön tasolla tulevan ammattini kautta. Otin Keniasta kummipojan ja jatkoin muutamankin järjestön taloudellista tukemista, mutta muuten opiskelut veivät todella ison osan kaikesta ajastani. Suoritin yliopiston vuotta tavoiteaikaa edellä, koska en oikein tuntenut kuuluvani sinnekään. Jossain määrin olin ilmeisesti opiskeluista kiinnostunut, koska suoritin opintopisteitä runsaasti enemmän kuin olisi tarvinnut. Itse sosiaalityö ei ollut oppiaineena kovin kiinnostava, mutta mielenkiinto heräsi tiedotusoppia, mediakulttuuria, naistutkimusta ja kansainvälistä politiikkaa kohtaan.

Yliopistovuosissa saattaisi olla mielenkiintoista se, että aloitin tuolloin kirjani kirjoittamisen. Siitä tylsimmästäkin luentosarjasta, tilastotiede ja SPSS, oli siis paljonkin iloa. Tuolloin aloin hahmotella kirjaa novellikokoelmaksi. Henkilöhahmot kertoivat tarinoitaan irrallisina toisistaan, kuitenkin saman teeman ympärillä. Tällä suunnitelmalla kirjoitin kirjaa pitkin vuosia, eli niitä muutamia onnettomia sivuja mitä yliopiston ja tämän kevään välissä sain aikaiseksi. Vasta aivan hiljan tajusin, miten nuo tarinat tulevatkin liittymään toisiinsa. Luulen että tästä oivalluksen hetkestä aloin vakavasti prosessoida sitä, että haluan kirjoittaa kirjan kokonaisuudessaan. Kokemuksesta jo tiesin, että en tule sitä koskaan tekemään, ellen jätä hetkeksi sosiaalityön roolia sivummalle, astu ulos virastotalosta ja toteuta vähän haaveita.

Vapauden salaisuus

Nyt kun katsoo ulos tuosta mökin ikkunasta, näyttää äkkiseltään synkältä ja märältä. Kun katsoo toisen kerran, näyttää myös raikkaan vihreältä ja vesi, no ei ehkä kauniin siniseltä, mutta kauniin tumman harmaalta. Olen jo ehtinyt hehkuttaa kevättä, mutta voisin hehkuttaa vaikka kuinka paljon lisääkin. Ne mahtavan kuumat päivät alkukuusta olivat ihana yllätys ja loivat toivoa siihen, että jos tänä vuonna kesälläkin voisi olla lämmintä. Jos ei, niin olipahan edes pari päivää.

Yleensä suurin osa vuoden aurinkoisista päivistä tulee vietettyä sisällä toimistossa, joten nyt oli itsestään selvää, että kirjailijaresidenssi siirtyi ulos. Kirjoitin mökin rappusilla tunnista toiseen ja koirat saivat olla ulkona enemmän kuin koskaan. Siihenkään ei kauaa mennyt, kun paloin ensimmäisen kerran. Se käy joka vuosi ennen kuin muistaa, että ihan oikeasti se aurinko voi paistaa noin kovasti ja että aurinkorasvaa kannattaisi harkita vakavasti. Toisaalta sain sen viikon aikana melkein kaiken rusketuksen mitä voin yleensäkään saada. Se ei nimittäin ihan kauhean suuri muutos koskaan ole.

Vapaus ja vapauden riistäminen. Ne ovat asioita, joista olen kirjoittanut viimeisimmäksi. Yksi kirjani henkilöhahmoista kamppailee näiden kahden välillä. Vapaus on myös asia, jota odotin eniten siinä vaiheessa, kun olin vielä viimeisiä kuukausia töissä. Vaihdoin tuolloin läppärini taustakuvaksi kirjoituskoneen, jonka shift-nappulaan on lisätty sana freedom. Shift Freedom. Olisikin se aina noin helppoa.

Vapaus voi tarkoittaa tietenkin tosi isoja asioita ja sitten niitä ihan tavallisia ja pieniäkin. Niitä pieniä on se, mitä vapaus on minulle tässä hetkessä, tämän projektini aikana. Se on esimerkiksi sitä, että saan muokata vuorokausirytmini itse. En ole koskaan tottunut siihen päivärytmiin, että herätään seitsemältä, lähdetään töihin, työskennellään neljään, tullaan kotiin, pyritään harrastamaan, tapaamaan ehkä kavereita, hoitamaan koirat ja tekemään kotityöt niin, että ehditään kymmeneksi nukkumaan. Ihan oikeasti joka ikinen aamu kroppani pistää tätä kaikkea vastaan ja se ottaa joka ikinen aamu päähän. Heräämisen hetki on tietenkin lopulta lyhyt ja tokkurasta toinnuttua, teekupin äärellä osaa jo hyväksyä, että näin tämä vain menee ja turha taistella vastaan. Silti se hetki on aika kamala. Ja kun se tapahtuu uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, se on jopa ahdistavaa. 

Nyt on vapauttavaa herätä ilman herätyskelloa, saman tien virkeänä. Joskus nuorempana luulin, että olen vain aamujen suhteen jotenkin laiska tai minulla on käsittämättömän huono asenne. Onneksi tutkimuksetkin puhuvat sen puolesta, että ihmisillä on erilaisia rytmejä. Olisin laiska ehkä sitten, jos nukkuisin nyt enemmän kuin minun tarvitsee, mutta nukun aivan yhtä monta tuntia kuin ennenkin. Menen vain nukkumaan myöhemmin, sitten kun minua oikeasti nukuttaa ja herään yhtä monta tuntia myöhemmin, sitten kun olen siihen valmis.

Ero entiseen on myös se, että minua ei väsytä missään vaiheessa päivää. Tuolla kahdeksasta neljään -rytmillä olen aina unessa jossain kohtaa, joko lounaan jälkeen tai viimeistään työpäivän lopussa. Jopa harrastuksiin, kuten tanssitunneille tai ratsastamaan, lähteminen saattaa tuntua väsymyksen vuoksi vaikealta, vaikka ne ovat minulle elintärkeitä. Toki tuohon väsymiseen vaikuttaa moni muukin asia kuin vuorokausirytmi. Työpäivien aikana harvoin pääsee niin paljoa ulos kuin nyt, perustyöni on henkisesti raskasta ja minulla on ajoittain ollut pahojakin univaikeuksia. Silti koen olevani onnistunut ihmiskoe siitä, miten omassa rytmissään ihminen toimisi paljon paremmin. Huomionarvoista on sekin, että vaikka tälläkin hetkellä teen töitä suunnilleen virka-ajan verran päivittäin, voin tehdä töitä pitkin päivää sen mukaan, miten inspiraatio iskee ja mikä tuntuu luontevalta. Todennäköisesti tehokkaampaa ja ei niin kuluttavaa, kuin tehdä väkisin jonkun tietyn kaavan mukaan.

Vapaus on voimakas sana silloinkin, kun sitä pyörittelee ihan tällaisesta arkisesta näkökulmasta lähtien. Vapauden menettäminen tuntuu pahalta, vaikka sitä ajattelisi vain käsitteenä, ilman mitään kontekstia. Kun taas ajattelee, että on vapaa, missä tahansa merkityksessä, tuntuu suorastaan selittämättömän hyvältä. Nyt huomaa, että kun katsoo ikkunasta ulos, näkymä ei olekaan keväisen harmaa tai keväisen vihreä. Näkymä onkin itse vapaus.

"Onnen salaisuus on vapaus...Ja vapauden salaisuus on rohkeus." -Thucydides

Hullu mummo II

Olin suunnitellut niin kutsuttua sekoamistani jo pidempään. Aloin olla aivan loppu siihen, että joka puolelta vaadittiin jotakin. Luulin, että kun pääsisin eläkkeelle, saisin nauttia olostani ja vapaudestani. Mutta ilmeisesti lapseni näkivät asian toisin. Nyt kun minulla ei ollut enää muita velvoitteita, minusta haluttiin imeä kaikki mahdollinen apua ja tuki. Piru vie. Opettelin ensin vuosia ja vuosia sanomaan ei. Sitten kun opin, minua alettiin syyllistää.

Jonna, joka oli nuorin tyttäristäni, oli aina tarvinnut erityistä huolenpitoa. Vauvasta saakka hän oli ollut vilkkain kaikista kolmesta. Kouluikäisenä hän oli jatkuvasti ruhjeilla kiivettyään milloin mihinkäkin kiellettyyn paikkaan. Teini-iässä sain ravata koululla erilaisissa neuvotteluissa, kun Jonna ei keskittynyt, Jonna häiriköi, Jonna oli jäljessä kaikista muista. Vieläkään Jonna ei ollut löytänyt paikkaansa. Hän kokeili erilaisia opiskelumahdollisuuksia, kävi välillä töissä ja kyllästyi taas. Toisaalta arvostin Jonnassa sitä, että hän eli niin tunteella ja hetkessä. Hän ei juurikaan murehtinut huomista. Toisaalta se vei minusta mehut ja olin jatkuvasti huolissani.

"Moi äiti! Nyt on sellainen tilanne, että olen taas jäämässä asunnottomaksi. Kun minulla jäi muutamia vuokria maksamatta silloin viime kesänä. Silloin kun kysyin sinultakin, olisitko voinut auttaa. Oli se Aasian matka ja kaikkia muita menoja. Niin nyt se ukko sitten heitti pihalle. Että jos ihan hetkeksi saisin muuttaa yläkertaan asumaan. Etsin kyllä koko ajan uutta kämppää." "Jonna rakas, nyt ei käy. Sinun täytyy alkaa oppia pitämään huoli itsestäsi. Minä koetin sanoa sinulle, että sellaiset pitkät reissut vaativat säästämistä. Ei vuokria voi jättää tuollaisen vuoksi maksamatta." "Äiti! Jos et auta niin minun pitää ehkä lopettaa töissä! On jotenkin tosi vaikea käydä siellä, jos kiertelen kavereiden nurkissa. Ottaako ne edes enää. Ja muistatko, miten hankalaa tämän työpaikan saanti oli."

Keskimmäinen tyttäreni Maija oli pärjännyt aina paremmin. Hän oli sellainen ihan tavallinen tyttö, joka teki läksynsä, kun vähän patisti ja meni vasta sen jälkeen leikkimään kavereiden kanssa. Maijasta ei koskaan noussut samalla tavalla huolta kuin Jonnasta ja Helmistä. Maija tasoitti muiden tyttöjen piikkejä. Kunnioitin häntä siinä, että hän otti asiat vastaan rauhallisesti ja sovittelevasti. Maija opiskeli itselleen mieluisan ammatin, löysi jo koulusta itselleen miehen ja teki kaksi lasta. Maijan mies Matias ei ollut minun suurimpia suosikkejani. Hänessä oli aina ollut jotain kopeaa ja itsekästä. Heillä oli toistuvia vaikeuksia parisuhteessa ja se oli muuttanut Maijaakin. Mutta pyrin tietenkin parhaani mukaan kunnioittamaan Maijan valintaa ja toisaalta Matias oli isä kahdelle kullannupulleni, Vilmalle ja Veikolle.

"Äiti. Tuota. Tästä on niin vaikea puhua. Mutta minulla ja Matiaksella on taas hieman ongelmia. Varasin meille sellaisen pariterapian keskiviikko-iltoihin ja Matias mietti, että jos kävisimme kerran kuukaudessa viikonloppulomalla jossain. Että jos lapset voisivat tulla aina…" "Tosi ikävä kuulla, että olette taas riidelleet, mutta minulla on keskiviikkoisin käsityökerho. Tottakai hoidan lapsia, kun pystyn, mutta tällaiset säännölliset menot teidän täytyy järjestää muutoin" "Mutta äiti! Meidän perhe on hajoamassa! Me tarvitsemme apua juuri nyt! Ja sinähän olet ollut niin onnellinen siitä, että olet isoäiti."

Vanhin tyttäreni Helmi. Vakava ja hiljainen. Kuten jo totesin, hänestäkin minulla oli ollut huolta lapsuusaikoina. Helmi viihtyi paljon yksin eikä minulle ollut oikein selvää, oliko hänellä varsinaisesti ystäviä. Sisarukset viettivät toki aikaa keskenään, mutta kun muut lähtivät ulos omien kavereidensa kanssa, Helmi jäi huoneeseensa. Kun Helmistä kasvoi aikuinen, huoleni alkoi kuitenkin häiventyä. Helmi opiskeli itsensä tutkijaksi ja oli arvostettu työyhteisönsä jäsen. Helmi löysi myös miellyttävän, rauhallisen miehen ja he saivat pienen, rauhallisen Oton. Helmi ei ollut pitänyt yhteyttä niin paljon kuin muut tyttäreni, mutta minun oli helppo luottaa siihen, että hänellä oli kaikki hyvin. Opin olemaan ylpeä hänen itsenäisyydestään ja päättäväisyydestään. Nyt Helmi oli kuitenkin keksinyt, että oli epäreilua, kun autoin muita enemmän kuin häntä.

"Hei äiti. Kuulin, että olet taas antanut rahaa Jonnalle. Sinun ei kuuluisi antaa vähistä rahoistasi aikuiselle ihmiselle. Sen pitäisi alkaa ottaa itsestään vastuuta eikä se auta yhtään, että aina pahan paikan tullen on äiti pelastamassa." "Hei älähän nyt. Kuulostaa siltä, että sinä et usko minun pitävän puoliani. Kyllä minä itse tiedän mitä teen." "Mutta et sitten ole ajatellut, että on hieman epäoikeudenmukaista, että yksi meistä saa olla ikuinen lapsi ja muut saavat tehdäkin jotain pärjätäkseen. Minusta tuntuu myös, että Maijan lapset saavat olla jatkuvasti luonasi. Etkö voisi ottaa Ottoakin aina samaan aikaan kuin heitä."

Toivon ettette ymmärrä väärin. Olen varmasti antanut lapsilleni hyvä elämän. Olen koettanut olla sekä äiti että heiltä puuttuva isä. Rakastan heitä yli kaiken. Ja kuinka suuri voi olla rakkaus lapsenlapsiin. Aivan pohjattomasti minusta ei kuitenkaan voi ammentaa, joten minun täytyi keksiä jotain. Aloin unohdella asioita ja puhua hassuja. Sopiva varovasti, etteivät tytöt huolestuisi liikaa. Sopivan näyttävästi, että pääsisin pinteestä. Kuka haluaisi asua tällaisen vanhuuden höperön luona tai antaa lapsiaan minulle hoitoon. En ainakaan minä itse.

Sovussa kasvamisesta ja elämisestä

Olin pari viikonloppua sitten yläasteen luokkakokouksessa. Se oli toinen kerta, kun tapasimme toisiamme koulun päättymisen jälkeen. Kävin yläasteen sisäoppilaitoksessa, jossa suoritettiin peruskoulun lisäksi kotitalous- ja kuluttajapalvelujen perustutkinto. Koulutunteja ja -päiviä oli reippaasti enemmän kuin muissa kouluissa, mutta toisaalta ammatilliset aineet olivat meistä mieluisia juuri siksi, ettei koulunkäynti ollut pelkkää pänttäämistä. Luokkakokouksessa puhuttiin siitä, että monelta on kysytty, miten me jouduimme tuohon kouluun. Oma motivaatio oli kuitenkin hakuvaiheessa tärkeässä osassa. Perimmäisiä syitä motivaatioon oli varmaan monia, esimerkiksi halu kokeilla jotain erilaista, päästä jo pois kotoa ja itsenäistyä hieman.

Tarkoitukseni on ollut kirjoittaa siitä, miten olen tullut tähän pisteeseen. Miksi aloin opiskella ja tehdä töitä juuri sillä alalla millä aloin. Mikä sai jättämään työni ja miksi kirjoitan juuri sellaista kirjaa kuin kirjoitan. Tässä edetään nyt melko pienin askelin, mutta kyllä nämä vielä selviävät. Voisi hyvin ajatella, että yläasteelta se kaikki lähti, nimittäin kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin. Silloin alkoi jo vähän mietityttää epätasa-arvoisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden kysymykset. Muutamat ylikansalliset yritykset menivät boikottiin, ainakin nimellisesti. Aika monta kertaa sitä silti söi sellaisen suklaapatukan mitä ei olisi pitänyt. Teiniaikoihin kuuluivat palestiinahuivit, kaikki kiva sälä mitä löytyi Reilun kaupan liikkeistä ja ensimmäinen Solidaarisuuskalenteri. Che Guevara oli tosi cool ja Rage Against the Machine lempibändejä. Yläaste oli ihanan naiivia ja vilpitöntä aikaa, jolloin tehtiin suunnitelmia siitä, miten yhtenä kauniina päivänä pelastettaisiin maailma.

Luokkakokouksen keskusteluista nousi mieleen aihe sovussa elämisestä ja sen merkityksestä. Jos äkkiseltään miettii tilannetta, jossa parisataa teini-ikäistä laitetaan asumaan samalle tontille muutamaan eri asuntolaan ja että ilta-aikaan heitä on valvomassa vain muutama aikuinen, voisi ajatella, että katastrofin aineet ovat kasassa. Ja ovathan ne osittain, teinien elämässä mennään kai aina kriisistä ja säädöstä toiseen. Draamaa mahtui noihin vuosiin sekä sosiaalisissa suhteissa että mitä ihmeellisimmissä kepposissa ja rajojen venyttelyissä, joita asuntolanvalvojat ja opettajat saivat kestää. Ja sitten kuitenkin, kyllä me siellä pärjättiin. Ristiriitoja sovittiin ja jos jotain ei voinutkaan sopia, tehtiin käytännön järjestelyjä siten, että elämä jatkui. Välillä ongelmatilanteista selvittiin keskenään, välillä tarvittiin aikuisia apuun. Suurin osa kävi kyseisen koulun alusta loppuun ja se antoi takuulla vähän erilaisia eväitä elämään kuin tavallinen yläaste. Sen lisäksi, että koulussa oli selvät aikuisten asettamat säännöt ja rajat, meidän piti ottaa itse vastuuta sekä arjen sujumisen että kasvumme suhteen.

Täällä mökilläkin meitä on ollut nyt alkuun vähän enemmän. Yksi veljistäni on lähdössä ulkomaille töihin eikä tämän takia vuokrannut armeijan jälkeen omaa asuntoa. Hän on siis majoittunut tuossa toisessa huoneessa. Lisäksi kehitysvammainen pikkuveljeni viettää täällä osan viikosta, koska ei käy joka päivä töissä ja viihtyy täällä parhaiten. Tajusin vasta hiljattain, että loppujen lopuksi olen asunut ihan yksin melko vähän siihen nähden, mitä olen kuvitellut. On ollut useampia tilanteita, joissa kaveri tai joku sisaruksista on tarvinnut majapaikkaa pidemmäksikin aikaa ja sen olen mieluusti tarjonnut. Itse olen muutamissa muutoskohdissa ollut ilman asuntoa ja olen päässyt vastaavasti kavereiden luokse. Viimeisin Helsingin asunto oli alunperinkin kimppakämppä. Itselleni on varmaan tuo yläastekin aiheuttanut sen, että vaikka sanon tarvitsevani paljon omaa tilaa, en sitten kuitenkaan ihan niin paljoa tarvitse.

Hauskaa tai hölmöä tai ihan mitä vaan on, että kaikki tämä nousi mieleen tuohon meidän lahdelle kotiutuneista joutsenista. Ensin niitä oli siinä pariskunta. Sitten yksi yö kuului hetken aikaa kauhea meteli, kun joutsenet huusivat ja kulkivat lahdella edestakaisin. Aamulla huomasin, että lahdelle oli ilmestynyt kolmas, yksinäinen joutsen. Sen ensimmäisen kahakan jälkeen ne ovat pärjänneet porukassa. Ja vielä kun käyttää hyväkseen näitä aasinsiltoja, niin myös kirjani tarkoitus on jatkaa tätä samaa teemaa. Sitä miten tarvitsemme toisiamme, olemme sitten ketä ja millaisia tahansa. Ja että lopulta emme myöskään eroa toisistamme niin merkittävästi, ettemmekö voisi seistä toistemme tukena. Vakavaa ja viihdyttävää samassa paketissa, eikös elämä sitä ole.

Mee mökille

Kevään huomaa vielä paremmin maalla kuin kaupungissa. Vähintäänkin elämisen olosuhteissa, jotka ovat ennen lämpimän tuloa hieman haastavammat. Meillä on täällä kyllä mukavuuksia, kuten sähköt ja sitä kautta kodin elektroniikkaa. Keittiön hanasta tulee vähän kerrallaan kaivovettä, jolla voi keitettynä pestä astioita, mutta juomavesi pitää hakea lähteeltä. Loppusyksystä täältä hajosi järvessä oleva vesipumppu ja koska kenellekään ei tullut mieleen, että tänne muutettaisiin alkuvuodesta asumaan, sitä ei heti korjattu. Nyt se saatiin vaihdettua tietenkin vasta, kun jäät olivat lähteneet. Ensimmäisten viikkojen aikana peseytyminen oli siis, sanotaanko mielenkiintoista. Siitä en osaa tinkiä, etten peseytyisi päivittäin, joten hinasimme vettä avannosta silloin kun se oli vielä mahdollista tai kannoimme sitä lähteeltä myös saunaa varten. Hyvää treeniä, jos ei muuta. Useamman kerran liruttelin myös sitä kaivosta tulevaa vettä kattilaan ja lämmitin siitä pesuveteni. Siihen prosessiin meni hetkinen...

Sähköistä huolimatta, mökki lämpiää takan ja kamiinan avulla. Talvella takkaan saa laittaa tulet melkein päivittäin, mutta onneksi huhtikuusta alkaen on pärjännyt kolmekin päivää sillä varauksella mikä takkaan jää. Pesuvedet lämmitetään tuota kattilasäätöä lukuun ottamatta saunan padassa puilla ja toki myös itse sauna on puusauna. Tulen tekeminen on ihan kivaa puuhaa ja toki sisällä mökissä on viihtyisää, kun takka rätisee vieressä. Toisaalta tulien tekemiseen menee oma aikansa ja puita kuluisi aika vauhdilla, jos kaikkia tulipesiä lämmittäisi jatkuvasti. En tainnut päästä kiroiluun saakka, lähinnä vain huvittuneisuuteen, kun peseydyin tuolla kylmässä saunassa ja hipsin sen jälkeen pyyhe päällä kylmässä takaisin mökkiin. Nyt alkaa senkin suhteen jo vähän helpottaa, vaikka on siinä lämpöisessä kylppärissäkin puolensa.

Olen huomannut, että vaikka etukäteen pelkäsin alkaako elämä täällä olla liiankin verkkaista, se ei sitä tosiaan ole. Kun kaikkeen perus elämiseen menee enemmän aikaa kuin vaikka kerrostalossa, niin tylsää ei ehdi tulla. Kuukauden jälkeen tähän puuhasteluun ei ole vielä kypsynyt. Toivottavasti ei kypsy pidemmän päällekään. On se silti ihanaa, kun välillä pääsee suihkuun, sisävessaan ja voi huoletta tuulettaa ilman, että tulee huono omatunto lämmön karkaamisesta. Tosi kliseistä, mutta niin sitä vaan oppii arvostamaan tavallisiakin asioita, kun niitä ei ole.

Kirjoitusprojekti etenee toistaiseksi mukavasti. Kirjoitan tällä hetkellä sellaista jäsentynyttä ajatuksen virtaa. En pyri vielä korjaamaan kauheasti vaan annan vain mennä. Kun käsikirjoitus on valmis, alan  tietenkin viilata sitä enemmän. Tai sitten jo siinä vaiheessa, kun itse tarinaa ei niin vain tulekaan. Kun iskee writer's block. Välillä tiedän heti, ettei jokin lause voi jäädä sellaiseksi, kuin sen olen kirjoittanut tai että jokin kokonainen kappale tulee todennäköisesti poistumaan lopullisesta tekstistä. Mutta ellen heti ole varma, miten lauseen korjaisin tai siinä kappaleessa on jotain hyvääkin, annan niiden vielä olla. Sekin on minulle oma haasteensa, koska vaikken varsinainen täydellisyyden tavoittelija olekaan, en tykkää jos teen jotain vähän sinnepäin. Ja nyt kuitenkin teen juuri niin. Tuntuu vain kaikkein tärkeimmältä, että annan tarinan tulla, annan henkilöhahmojen elää elämäänsä ja viedä minutkin mukanaan. Yksityiskohdat ehtii hioa myöhemmin.