Eroon kaikesta turhasta...

…tavarasta. Siitä kirjoitan tänään muutaman sanasen. Aloitan silti nurinkurisesti sillä, että tykkään etenkin joistain tavaroistani tosi paljon. Tajusin vasta, että olen ollut jo puolisen vuotta ilman ihan omaa kotia, omaa sisustusta, omia astioita, liinavaatteita ja niin pois päin. En ole näiden muutamien kuukausien takia laittanut tätä mökkiä millään lailla ja toisaalta sekin vaikuttaa, kun tämä on muidenkin käytössä. Tällaiseen päättyvään ajanjaksoon osaa asennoituakin siten, että noita edellä mainittuja asioita ei vain ole ja se on ok. Mutta tiedän, että se tulee tuntumaan mahtavalta, kun olen ensimmäisen yön omassa tulevassa asunnossani ja saan käyttää vain omia juttujani. On varmasti ihanaa purkaa laatikoista ne Iittalan astiat, joita olen muutamat viime vuodet kerännyt halpisastiaston tilalle ja joista tykkään tosi paljon. Ostin juuri ennen edellisen kämpän menettämistä joitain pieniä sisustusjuttuja ja nyt ne tuntuvat edelleen kuin uusilta. Täällä maalla olen tehnyt vaikka mitä löytöjä, kuten esimerkiksi kaikki nuo kuvissa olevat esineet ja napannut ne itselleni, kun muut eivät ole niitä kaivanneet. Olen kuvitellut vaikka mitä erilaisia vaihtoehtoja tulevan sisustuksen varalle. Silloinkin kun en ole oikeasti muuttamassa saatan joskus käydä kiinnostavissa asuntonäytöissä ja piirtää pohjapiirustuksiin erilaisia vaihtoehtoja.

Turhan tavaran pois heittämisestä on tullut sellainen muotijuttu mistä itse tykkään. Somessa oli se haaste, että heitetään vuoden ajan yksi tavara päivässä pois. Vasta joku aika sitten kuulin KonMari -menetelmästä, jossa tavaraa siivotaan pois reippaammin ja järjestelmällisemmin. Itse en ole koskaan ollut sellainen, että tavaroiden pois heittäminen olisi ihan erityisen vaikeaa. En ole niitä ihmisiä, jotka ajattelevat, että tästä ja tästä ja tästä voi vielä joskus olla hyötyä. Olen myös muuttanut niin paljon, että turhaa tavaraa on sitäkin kautta hävinnyt nurkista. Kantamista on joka tapauksessa aina liikaa. En ollenkaan kirjoita tätä neuvoakseni muita. Tärkeintä on, että jokainen rakentaa kotinsa oman fiiliksensä mukaan. Hankkii lisää tai vähentää sen mukaan mikä hyvältä tuntuu. 

Siitä on jo useampi vuosi, kun aloin itse vähentää ilman mitään tietoa näistä haasteista ja elämäntapaoppaista. Se alkoi koriste-esineistä, koska niitä oli kertynyt melkoinen määrä. Olin tykännyt teinivuosista saakka hieman etnisestä sisustuksesta ja siitä, että kaiken maailman matkamuistot ja muut pikkuhärpäkkeet olivat esillä. Asuntoni ei koskaan ollut tupaten täynnä tavaraa, kuten vaikka vanhusten kohdalla joskus on, mutta nykyiseen nähden sitä oli paljon paljon enemmän. Alkoi vain tulla sellainen jännä olo, että tarvitsi enemmän vapaata tilaa. Olin myös kyllästynyt kaikkiin puueläimiin ja silloiseen värimaailmaan, jossa oli paljon punaista, oranssia ja ruskeaa. Ajatus tyylin muuttamisesta oli ollut mielessä jo pidempään ja sitten tuli taas se ratkaiseva hetki, jolloin päätin, että nyt lähtee.

Seuraavassa asunnossani sisustus muuttui jo aika paljon simppelimmäksi ja ehkä myös hitusen aikuisemmaksi. Sitä seuraavan asunnon kohdalla jouduin tekemään käytännön syistä lisää karsintaa. Se oli se pieni yksiö ja esimerkiksi keittiöön ei yksinkertaisesti mahtunut ne kaikki erilaiset lasit, jotka oli tarkoitettu eri alkoholijuomille. Kun oli pakko vähentää, tajusin etten itseasiassa koskaan juo drinkkejä, viskiä enkä oluttakaan lasista. Eli viinilaseja lukuunottamatta kaikki pois. Keittiöstä lähti paljon muutakin, kun totesin, etten tarvitse kymmeniä muumimukeja- ja kuppeja tai niin paljoa ruuanlaittoon ja leivontaan tarvittavia astioita. Enhän juurikaan edes viihdy keittiössä. Tällä hetkellä onkin myymistä niissä muumiastioissa, joita vuodet keräsin.

Koriste-esineiden ja vaatteiden lisäksi kaapeista lähti paljon muutakin sälää ja tällä hetkellä uskallan väittää, että minulla ei ole kotonani yhtä ainoaa asiaa, jota en oikeasti käytä. Jossain vaiheessa heitin pois esimerkiksi lyijy- ja kuulakärkikyniä, joita oli jäänyt kasa opiskeluajoilta ja kaiken maailman messuilta. Nyt minulla on oikeasti tasan kaksi kuulakärkikynää, toinen käsilaukussa ja toinen kotona. Viimeisimmän muuttoni yhteydessä myin pois kaikki CD- ja DVD-levyni, koska huomasin, että ensimmäisiä en kuuntelee enää lainkaan ja jälkimmäisiä olen katsonut ehkä kerran-pari vuodessa. Netissä on kaikki kuunneltava ja katseltava mitä tarvitsen. Tätä myöten lähti DVD-soitin ja itseasiassa myös VHS-nauhuri, jota olin säilyttänyt vain sen vuoksi, että minulla oli kuusi tuntia Scarlet-elokuvia ja yksi kotivideo lukio-ajoilta. Vaatteiden kanssa oli vielä muutama vuosi sitten tätä pompottelua, että säästän tämä topin vielä ensi kesään, vaikken sitä tänä kesänä käyttänyt. Ainahan oma tyyli muuttuu ja jokin vanha vaatekappale voi alkaa tuntua kivalta. Ei, niin ei vain tapahdu. Juuri koskaan. Joten en kauaakaan säilö käyttämättömiä vaatteita.

Aluksi sen rajumpi karsiminen oli helpompaa juuri vaatteiden kohdalla, koska ne on niin helppo viedä kierrätykseen. Todennäköisesti alussa vein muutaman vaatteen ja tavarankin, jotka olisivat kuuluneet roskikseen. Se ei tietenkään ole reilua noita järjestöjä kohtaan, joten opettelin heittämään pois, jos jotkin tavarat eivät vain löytäneet paikkaansa mistään kierrätyspisteestä tai tuttujeni luota. Sellaisia tavaroita on toki melko vähän, mutta yhdenkin roskikseen laittaminen tuntui aikaisemmin tosi väärältä. Nykyään tavaran karsiminen on aika automaattista siinä vaiheessa, kun huomaan, etten jotain enää käytä. En väitä, etteikö ihminen pärjäisi paljon, paljon vähemmälläkin kuin mitä minä omistan, mutta tavoitteeni ei ole se, etten välittäisi materiasta. En myöskään pidä kodissani  siitä minimalistisimmasta sisustuksesta, joten on minulla koriste-esineitä, tauluja ja sisustustekstiilejä. Joka tapauksessa kotini tuntuu nyt raikkaammalta kuin ennen. Oman sielun rauhani lisäksi ihanimpia asioita on yksinkertaisesti se, että pölyä ei kerry niin paljoa. Mutta ei me siis tuon Nuuskamuikkusen kanssa ihan samiksia olla. Sanokoon nyt silti viimeiset sanat, kun tulivat ihan sattumalta eteen tätä kirjoittaessani.

”Minä tiedän. Kaikki muuttuu vaikeaksi jos haluaa omistaa esineitä, kantaa niitä mukanaan ja pitää ominaan. Minä vain katselen niitä - ja kun lähden tieheni, ovat ne minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaaminen.” - Nuuskamuikkunen

Hullu mummo VII

Avustaja. Olin alkanut ajatella, että voisi olla mukavaa saada oma pikku palvelija. Halusin myös olla mieliksi tyttärilleni ja suostuin ehdotukseen. Mutta se ei sitten ollutkaan niin yksinkertaista. Ongelma oli kai se, että olin saanut avustajan, koska tytöt uskoivat minun olevan hullu. Se ei ollut hyvä, koska täten myös avustajat pitivät minua hulluna. Minulla oli nyt kokeilussa kolmas. Maija ja Helmi olivat hermona, kun en ollut kehenkään tyytyväinen. Nehän tämän olivat suostuneet maksamaan siihen asti, kun saisin avustusta kunnalta. Sitä ei tosin tulisi tapahtumaan, koska tutkimustulokset näyttäisivät, ettei minulla ollut mitään hätää. Sitten näytelmäni saisi jatkua omalla painollaan. Toisaalta minusta oli alkanut tuntua, ettei tässä välttämättä ollutkaan järkeä. Minunhan piti saada olla rauhassa, kun alkaisin esittää höpsähtänyttä muistisairasta, mutta hössötys oli sen kun lisääntynyt. En vain enää tiennyt, miten voisin päästä tilanteesta karkuun. Mitä tyttäret ajattelisivat, jos kokisin jonkin ihmeparantumisen.

Ensimmäinen avustaja oli sellainen varsin topakka keski-ikäinen nainen. Hän ilmestyi ovesta kuin hurrikaani, keitti jotain yrttiteetä, istutti minut vilttien alle takapihalle ja antoi mukanaan tuoman dementikkojen tehtäväkirjan käteen. Siten en olisi tiellä, kun hän siivoaisi. Varmaan hämmennykseni vuoksi jäin ensin paikoilleni. Koetin hörppiä sitä kamalaa litkua ja tein jonkun lapsellisen helpon sanaristikon. Koetin olla hetken omien ajatusteni kanssa ja ottaa selkoa siitä mitä Jonnan niin kovasti hössöttämä mindfulness oli. Mutta kun oikein keskityin vain olemaan, minua alkoi ottaa päähän. Miettikääs nyt, täysin terve, urbaani, vasta vanhuuden kynnyksellä oleva nainen heitettynä takapihalle kuin häiriötekijä. Se ei vaan sopinut. Viskasin vilttini sivuun ja painuin sisälle. Avustaja numero yksi hääräsi olohuoneen lattialistojen kimpussa.

- Hei vaan. Ajattelin, että voisin kuitenkin vähän autella täällä sisällä. Tulee aika pitkäksi tuolla puutarhassa.

- Minä en apua tarvitse! Enkä pidä siitä, että asiakkaat ovat jaloissa pyörimässä, kun teen työtäni. Rouva lepäilee nyt vaan. Toin sen tehtäväkirjankin ihan teitä varten.

- Ei tarvitsisi teititellä. Te ette varmasti siitä häiriinny, jos keittelen kahvit itselleni ja tulen tuohon sohvalle lukemaan naistenlehtiä.

- Minun vahtivuorollani te ette juo kahvia ja se tuomani kirja olisi nyt paljon parempi kuin jotkut hömppälehdet. Se auttaisi teidän muistianne. Tehän olette sairas. Sen vuoksi minä olen täällä.

- Anteeksi nyt vain, mutta en minä ole mikään vahdittava. Minua ei ole todettu dementikoksi eikä muutenkaan vajavaiseksi, joten saan varmasti itse päättää mitä kodissani teen. Eikä minua tule teititellä, eihän meillä ole edes niin valtava ikäero.

- Tyttärenne minut palkkasivat ja kerroin varsin selvästi, miten hoidan nämä työt. Tarvitseeko rouva apua vai pääsettekö itse takaisin ulos. Siellä on oikein kaunis päivä ja raitis ilma tekee hyvää. Minulla ei ole aikaa tällaiseen turhaan kinasteluun.

Tilanne oli niin kummallinen, että meinasin ensin kääntyä kannoillani, mutta tunsin vielä kielelläni yrttiteen karvaan maun ja kiukkuni purkautui.

- Ulos!

- Niin niin, olkaa hyvä. Ilmoitan sitten, kun olen valmis.

- Eikun painu sinä ulos kirjoinesi, olet erotettu!

- Ennenkuulumatonta. Hyvä on. Mutta minä soitan kyllä tyttärillenne, että näin kävi. Että en sitten ole vastuussa, kun jäätte tänne yksin. Saatte pitää sen kirjan, se on todennäköisesti tarpeen. Ja kun saatte sen diagnoosinne, niin on turha pyytää minua takaisin.

Toinen avustajakokelas vaikutti alkuun ihan mukavalta tytöltä. Hän oli hiljainen kuin hiiri ja teki juuri niin kuin häntä käskin. Pyyhin itse pölyt talosta sillä aikaa, kun hän haki minulle kaupasta erikoiskahvia ja tuoretta pullaa. Alkuun hän meinasi aloittaa, ettei ollut varsinaisesti tullut tällaista varten, mutta minun tarvitsi vain katsoa häneen sillä äidin katseella, joka saa lapsen ymmärtämään, että nyt ei ole aika käydä minua vastaan. Kauppareissun jälkeen kahvittelimme yhdessä. Sekin tuntui avustaja numero kakkoselle jotenkin vaikealta. Koetin saada häntä keskustelemaan, mutta hän vastaili yhdellä tai kahdella sanalla. Hän hörppäisi kahvinsa nopeasti ja kieltäytyi pullasta, koska oli keliaakikko. No olisi voinut sanoa sen vähän aikaisemmin. Juotuaan hän mutisi siivoamisesta. Että pärjäisinkö nyt, jos hän lähtisi imuroimaan. Kerroin, että olin imuroinut edellisenä päivänä. Ehdotin, että menisimme yhdessä kasvimaalle, jotta voisimme tutustua hieman paremmin. Tyttö näytti säikähtäneeltä, vaikka oli muka peittävinään sitä. Ajattelin, että ehkä yhteinen puuhastelu saisi häntä hieman avautumaan. Kasvimaalla kävimme rikkaruohojen kimppuun.

- Oletko sinä kauan tehnyt näitä avustajan töitä?

- Te olette toinen asiakkaani.

- Ei minua tarvitse teititellä. Teetkö jotain muuta työtä tässä ohessa?

- Opiskelen.

- Tietenkin, olethan vielä kovin nuori. Mitäs sitten opiskelet?

- Kemiaa.

- Mielenkiintoista! Yliopistossako siis?

- Niin.

Ei millään pahalla, mutta miten rasittava tyyppi! Oliko hän työskennellyt aikaisemmin jollekin mykälle. En voinut sille mitään, että mieleni teki hieman kiusoitella häntä.

- Kun minulla on näitä muistivaikeuksia ollut, niin vaihdettiinkohan me se vaippa aikaisemmin?

- Vaippa?

- Niin niin, vaippa.

- Ei minulle puhuttu mitään sellaisesta. Piti oikeastaan vaan siivota.

- Jos vähän kuitenkin autat siinä, kun alan jo olla kankea. Tämä kasvimaalla kyykkiminenkään ei auta siihen yhtään. Suihkutellaan ja laitetaan sitten uutta. Ei se sen kummempaa ole.

- Jaa…

- Kai sinulle kerrottiin, että yöllä minua tarvitsee käydä katsomassa joitain kertoja, kun on ollut sellaisia hengitysongelmia. Etten vaan löydy aamulla kuukahtaneena, heh.

- Se teidän tytär puhui tosiaan vain siivoamisesta! En minä tiennyt, että tänne kuuluu yöksi jäädä?

- Joo siis minun toinen tyttäreni Jonna asui tässä vielä hetki sitten, mutta hän joutui lähtemään. Niin siksi minä tarvitsen vähän enemmän apua.

Tyttö katsoi minua kuin kummajaista ja koetti hätäisesti miettiä mitä tekisi seuraavaksi. Hän päätyi mutisemaan jotain epämääräistä, lähti, eikä hänestä kuulunut sen koommin. Maija kuulosti hyvin kylmäkiskoiselta, kun hän soitti kertoakseen, että haastattelisi pikimmiten jonkun uuden ehdokkaan. Hän ei kuunnellut vastaväitteitä, kun koetin sanoa, että ehkä ei enää kannattaisi. Maija oli jotenkin tosi väsyneen oloinen, joten annoin asian olla. Mietin, että minun pitäisikin tavata Maija ja kysellä hieman, miten hänellä meni kotona. Oliko pariterapia auttanut. Jonnakin olisi hyvä nähdä, koska olimme viimeksi eronneet niin ikävällä tavalla ja hän oli takuulla vielä riidoissa Helmin kanssa. Heidän lapsuudessaankin minua oli tarvittu milloin minkäkin kärhämän selvittelyyn. Jos kutsuisin kaikki tyttäret samalla kertaa, pidettäisiin pitkästä aikaa tyttöjen ilta.

Nykyistä avustajaani olin odotellut hieman pidempään, mutta hän olikin jo paljon lupaavampi. Hän ei teititellyt ja vaikutti reilulta nuorelta mieheltä. Eikä tarvitse nyt kuvitella mitään. Enhän minä häntä palkannut. Avustaja oli juuri pistämässä pyykkejä kuivumaan, kun ilmoitin, että minulla olisi muutaman tunnin päästä treffit. Hän voisi puuhailla omiaan niin kauan kuin tarpeen ja minä alkaisin laittautua.

- Minä olin ymmärtänyt, että tyttäresi ovat tulossa tänään kylään.

- Tänäänkö? Juurihan minä vasta sain päähäni, että heidät voisi kutsua.

- Niin tänään on tiistai, eikö vain että he ovat tulossa iltateelle?

- Ei ole totta. Minähän olen jo kerran tehnyt oharit sille Pentille.

- Anteeksi, mutta oletko aivan varma, että sinulla on tällaiset treffit sovittuna? Maija kertoi, että hänelle oli tullut täysin yllätyksenä tämä mies.

- Hei kuulehan nyt nuorukainen. Muistan varsin hyvin miksi sinä olet täällä, mutta ei minulla sentäs mitään mielikuvitus ukkeleita pyöri ympärillä. Treffit tosiaan on. Voisitko sinä soittaa tyttärilleni ja perua sen tämän iltaisin. Siis sitten kun minä olen jo lähtenyt. En jaksaisi sitä kaahotusta mikä siitä alkaa, jos perun itse tai jos niille soitetaan etukäteen. Jonna varmaan on ihan mielissään, mutta Maija ja Helmi alkavat kysellä turhia.

- Se ei ihan taida kuulua siihen mitä minun pitäisi täällä tehdä…Mutta tämän kerran! Pahoittelut, että sillä tavalla kysyin niistä treffeistä.

- Annetaan sen asian olla. Kiitos nyt vaan, että autat ja nähdään sitten ylihuomenna!

Lähdin etsimään sopivaa mekkoa päälleni ja mietin, että tästä avustajasta saattaisi tosiaan tulla jotain. Mutta sitten se ihmeparantuminen ei oikein toimisi. No. Miettisin asiaa myöhemmin. Nyt halusin tosiaan päästä irrottelemaan.

Oma koti, kultaako kalliimpi

Olen jo hieman alkanut katsella uutta asuntoa syksylle. Kokemuksesta tiedän, ettei se ole etenkään omilla toiveillani ihan yksinkertaista. Olen viime vuosina päätynyt siihen, että koirien vuoksi en halua seinänaapureita eli jonkinlainen mummonmökki tai vastaava ratkaisu olisi tarpeen. Vuokralle tällaisia tarjotaan melko vähän, saatikka kun talon pitäisi olla vielä kohtuuhintainen yhdelle ihmiselle. Todennäköisesti joudun siis ensimmäisenä tinkimään siitä, että saisin asua Helsingissä. Kunhan jossain siellä lähellä. Suunnittelin hetken myös muuttoa Tampereelle, koska lukioon menevä pikku(!)siskoni sai sieltä opiskelupaikan. Taidan olla meidän perheessä ainoa, joka on huolissaan siitä, että hän muuttaisi aivan yksin näin nuorena. Pidin hyvänä ajatuksena, että vuokraisimme yhdessä pienen omakotitalon jostain vähän kauempaa keskustaan nähden. Mutta arvatkaa vain haluaako kuusitoistavuotias juuri maaseudulta karkuun pääsevä lähiöön. Täytyy siis jatkaa etsintöjä yksin. Koetan olla hermostumatta vielä pari kuukautta, mutta pahin pelkoni on, että löydän työpaikan enkä heti asuntoa. Ehkä seuraava selittää sitä pelkoa hieman. Muutenhan tarkoitus oli kertoa, miksi olen täällä mökillä juuri nyt enkä vaikka vuoden päästä.

Asumiskuvioni Etelä-Suomessa ovat olleet lievästi sanottuna sekavat kaikki nuo vuodet, jotka olen tähän saakka siellä viettänyt. Seuraavat tapahtumat ovat mahtuneet noin kuuteen ja puoleen vuoteen. Joku joka nauttii nimenomaan omasta, pysyvästä kodista, voisi olla näistä käänteistä melkoisen stressaantunut. Itse olen jo lapsena tottunut muuttamaan enkä esimerkiksi osaa sanoa mistä olisin varsinaisesti kotoisin. Se ei haittaa minua ollenkaan, ehkä päinvastoin, tykkään olla siinä mielessä juureton. Sen vuoksi olen varmaan jaksanut säätää ja kestää näiden asumiskuvioiden kanssa, mutta toisaalta nyt alkaa tuntua, että seuraavassa asunnossa voisin asua vähän pidempäänkin.

Kerroin aikaisemmin (Vannomatta paras) miten viehättävässä solussa asuin ensimmäisen kuukauden muutettuani Etelä-Suomeen. Sen vuoksi asunto, jonka viimein löysin, oli kuin taivaan lahja. Se oli siistin luhtitalon alakerrassa, siinä oli oma pieni piha ja mukavia naapureita. Jo muuttaessani sain tietää, että asunto oli taloyhtiön hallituksen haltuunottama. Myöhemmin kuulin naapuripariskunnalta, että asunnossa oli asunut alkoholisoitunut nainen, joka esimerkiksi jätti koiransa päiväkausiksi yksin lähdettyään juhlimaan. Siinä kohdassa olin huolissani lähinnä noista koirista enkä osannut ottaa huomioon, että itselleni voisi tulla ongelmia. En ehtinyt olla aloillani kauaakaan, kun minulle ilmoitettiin, että asunto oli myyty ja joutuisin lähtemään, kun vuosi asumista tulisi täyteen. Uusi omistaja antoi ensin hieman toivoa kertoessaan, että voisi tehdä kanssani jatkosopimuksen, koska hän oli itse muuttamassa Italiaan. Olin tietysti liian luottavainen tähän suulliseen sopimukseen ja kyselin asiaa uudelleen vasta hieman ennen vanhan sopimuksen päättymistä. Tällöin uusi omistaja ilmoitti tulleensa raskaaksi ja jäävänsä Suomeen.

Minulla taisi olla viikko aikaa tuossa asunnossa, kun sain tehtyä sopimuksen uuteen. Asunnon omistaja oli hyvin vanha rouva, joka ei enää pärjännyt itsenäisesti asuen. Asuntoa vuokrasi hänen myöskin vanha poikansa vaimoineen. Suostuin ottamaan asunnon kalusteineen, kun muitakaan vaihtoehtoja ei oikein ollut. Muutin siis kaikkine kamppeineni mummoasuntoon, jossa oli jokaista koriste-esinettä ja hammastikkua myöten kaikki entisellään. Ei ihan minun juttu, mutta se mikä alkoi varsinaisesti ahdistaa, oli että vuokraemännän poika soitteli minulle melko monta kertaa siitä, miten minulla oli alkanut mennä ja tuli vaimonsa kanssa hakemaan milloin mitäkin esinettä. Hän myös ehdotti, että voisin käydä tervehtimässä varsinaista vuokraemäntääni sairaalassa. Tarkoitus oli hyvä ja olisi tietysti voinut olla kaunis ajatus mennäkin tapaamaan tätä vanhaa naista. Alkoi vain tuntua, että vuokrasopimukseen kuului yhtäkkiä paljon muutakin kuin se, että sain asunnon käyttööni.

Muutin jälleen, tällä kertaa asumisoikeusasuntoon. Tykkäsin siitä kovasti. Asunnossa oli vähän liikaakin tilaa, kaksi kerrosta, sauna ja oma piha. Kaverini muutti asuntoon alivuokralaiseksi, joten asumiskustannukset eivät nousseet ihan pilviin. Tykkäsin vuokra-asumiseen nähden siitä, että asunto tuntui vähän enemmän omalta kuin vuokrakämpät, oli jotenkin vapaampi olo varsinkin tuon edellisen kokemuksen jälkeen. Tästä asunnosta lähdin pois täysin omasta halustani. Olin rakastunut Helsinkiin. Yksi syy oli myös se, että tunsin itseni vähän orvoksi pienen kaupungin lapsiperhelähiössä.

Helsingistä sain ensimmäisen asuntoni Herttoniemenrannasta ja se on ollut lempikotini tähän mennessä, vaikka olikin kerrostalossa. Olin Itä-Helsingissä, merenrannalla ja melko pian myös vaihdoin työpaikkaani viimeisimmän kerran. Mutta kun raha-asiat eivät ole ihan vahvin puoleni niin tajusin vasta myöhemmin, että palkkani ei riittänyt kyseiseen asuntoon, kaikkiin harrastuksiini ja auton pitämiseen. Enää ei ollut kämppistäkään jakamassa kustannuksia. Asunto oli se mikä sai lähteä, vaikka kuinka olen asiakkaillenikin toitottanut, että se on tärkeintä kaikista. Asumisoikeusasunnoissa huono puoli on se, että irtisanomisajat ovat pitkiä. Olin jo edellisen muuton kohdalla maksanut muutaman kuukauden ajan kahta vastiketta ja nyt se ei enää ollut mahdollista. Irtisanoin siis asunnon ja jäin katsomaan mitä tapahtuisi. Tapahtui niin, etten saanut mitään tilalle.

Olin siis tavallaan jo toista kertaa asunnoton. Koirat pääsivät hoitoon äitini luokse ja minä majoituin muutamien kavereideni luona. Kaikki meni hyvin, mutta pidemmän päälle on toki rasittavaa kantaa laukkuja paikasta toiseen ja etenkin olla toisten nurkissa, vaikka he kuinka vakuuttaisivat, että se on ok. Muutaman kuukauden päästä päädyin hakemaan mitä tahansa työsuhdeasuntoa, jota oli tarjolla. Kun vihdoin sain tarjouksen ja kävin asuntoa katsomassa, purskahdin melkein itkuun. Se oli ihan kamala, kulahtanut yksiö Oulunkylässä. Opiskelijana se olisi vielä mennyt todella halvan hintansa vuoksi, mutta jotenkin oli jo tottunut siihen, että kun kerta sai palkkaa, kotikin sai olla mieluisa. Vaihtoehtoni oli kuitenkin joko ottaa tuo asunto tai mennä asuntojonossa takaisin hännille. Muuttokuorma ja koirat matkasivat takaisin Helsinkiin.

Seuraava liikkeeni oli toki myös oma ratkaisu, mutta ymmärtäisitte, jos olisitte nähneet tuon Oulunkylän asunnon ja esimerkiksi kantaneet tiineenä olevaa, lonkkavammaista koiraa sen hissittömän talon portaita ylös ja alas. Tuolloin olimme jo hieman puhuneet toisen kaverini kanssa, jolla on myös koira, että voisi olla kätevä vuokrata yhdessä omakotitalo. Yhtäkkiä tällainen mahdollisuus tuli vastaan. Vuokrasimme Länsi-Pakilasta talon, jossa piti saada asua vähintään kaksi vuotta. Sen jälkeen omistajan oli tarkoitus purkaa talo ja rakentaa tilalle uutta. Talo oli kulunut, mutta boheemilla tavalla tosi suloinen. Meillä oli iso piha, omena- ja luumupuita ja molemmilla hyvin omaa tilaa, kun itse asuin yläkerrassa ja kaverini alakerrassa. Kun kolmas kaverini opiskeli tuolloin sisustusalaa ja neljäs tykkäsi muuten vaan rempata, pistimme pystyyn  oman Strömsö eli Baggböle -projektin. Koska talolle sai tehdä mitä vain pintaremppaa, maalasimme lähestulkoon kaikki seinät, tapetoimme hieman, laitoimme lattiaan laminaattia ja niin pois päin. Meillä oli tosi hauskaa yhdessä eikä tuon talon kohdalla ollut niin vakavaa, jos kaikki ei mennyt ihan putkeen tai maalit eivät pysyneet listojen sisäpuolella. Remppapäiviin kuului toki vähän viiniäkin ja hyvää ruokaa. Pidimme hieman eri porukalla myös puutarhatalkoot, joissa istuteltiin perunaa, porkkanoita ja kukkia. Talosta tuli vähän sellainen paikka, johon tuttavat saivat tulla vapaasti saunomaan, jäädä yöksi, mitä nyt milloinkin. Selvisimme jopa naapureista, vaikka toiselta puolen saatiinkin aikaan perinteinen aitariita.

Ei siinäkään mennyt edes täyttä vuotta, kun vuokraemäntä ilmoitti, että hän irtisanoo sopimuksen. Oli tullut tarve rakentaa se uusi talo vähän aikaisemmin. Alkuun tuli jonkinlainen sokki ja suuttumus johtuen siitä, että näin kävi taas ja ehkä eniten siitä, että jos olisimme etukäteen tienneet, emme olisi pintarempanneet niin laajalti oli se sitten kuinka hauskaa tahansa. Mutta se sokki sai aikaiseksi sen, että lopulta päätin, että antaa olla. En jaksanut hermoilla enkä varsinkaan jaksanut etsiä taas uutta asuntoa. Olin jo alkanut suunnitella, että olisin muuttanut tänne mökille joka tapauksessa jossain vaiheessa, hieman vain hallitummin kuin miten se nyt tapahtui. En halunnut muuttaa talvella, vaikka periaatteessa mökki talviasuttava onkin. Irtisanoin siis itseni vasta huhtikuun alusta ja sain täten aikaa sulatella asiaa. Olimme sopineet kaverini kanssa, että koska Helsingistä on tosiaan niin vaikea löytää asuntoa etenkin koiran kanssa, toinen ”saa” ottaa uuden asunnon vastaan heti kun sellainen löytyy. Yllättäin kaverini löysi asunnon tosi pian ja koska en olisi voinut jäädä maksamaan omakotitaloa yksin, olin jälleen asunnoton ja kavereiden patjoilla. Kun pääsiäinen koitti, se tuntui aika älyttömän hyvältä. 

En vielä uskalla luottaa siihen, että jatkossa asuisin jotenkin tosi järkevästi, vaikka olenkin tässä oppinut kaikenlaista. Kirjalliset sopimukset ovat yksi ihan hyvä juttu. Yritän kuitenkin lähteä siitä, että jatkossa en olisi enää vailla omaa kämppää. Katsotaan nyt sitten...

*Valokuvat on otettu Lux Helsinki 2016 -tapahtumassa Nathalie Chambartin valoteoksesta Nowhere

Läheks ookaahman?

Päätimme tehdä veljen ja siskon kanssa pienen road tripin tänne pohjoisen suuntaan. Mennään fiiliksen mukaan päivästä toiseen, joten sen enempää en osaa vielä kertoa kuin että lähdettiin matkaan Kokkolan ja Oulun kautta, joissa kävin koiranäyttelyissä. Nyt ollaan ehditty Tornioon ja tänään ajetaan Pallas-Yllästunturin kansallispuiston liepeille. Takakontissa on pari telttaa, mutta ovat vielä jääneet käyttämättä, kun leirintäalueilla se vaatimattomin mökki on ollut lähestulkoon saman hintainen kuin telttailu kolmelle. Ei varsinaisesti haittaa, vaikka telttailussakin on oma viehätyksensä. Ehkä nyt kun asuu muutenkin vaatimattomammissa oloissa, ei välttämättä kaipaa sitä enempää. Tässä postauksessa näyttäisi olevan ajatuksia vähän sieltä täältä. Joitain ajatuksia mistä en ole saanut kokonaista tekstiä aikaan, mutta jotka ovat kuitenkin olleet mielessä.

Erilaiset mietelauseet ovat ihania ja tosi kamalia yhtä aikaa. Ne on kaikki kuultu miljoona kertaa ja siihen tarvitsee vähän asennetta, etteivät ne ala ärsyttää. Siltihän niissä on usein kauheasti järkeä. Itse mietin nyt näitä, joissa kehotetaan elämään juuri nyt eikä ainoastaan haaveilemaan elämisestä. Koetan artikkeli toisensa jälkeen sanoa sitä tässä blogissa ja mietelauseissa se on sanottu muutamassa sanassa. Olen kuullut  monta kertaa joiltain entisiltä kollegoilta lausahduksen, että sitten eläkkeellä sitä ja tätä. Mikä vielä pelottavampaa, joku on jo keski-ikäisenä alkanut odottaa eläkkeelle pääsyä. Osittain nämä ovat tietysti olleet huumorilla heitettyjä lauseita, mutta silti ne kolahtavat. Jokainen elää ja ajattelee tavallaan, mutta minusta se on silti kurjaa, jos antaa vuosien vain mennä. Että sitten joskus…

Voi olla, että kun/jos eläkkeelle joskus pääsen, niin kiroan nuoremman itseni siitä, etten ole säästänyt rahaa vaan elänyt sen kaiken. Etten ole hoitanut asioita esimerkiksi niin, että omistaisin vanhuksena asunnon sekä Suomessa että Ranskan maaseudulla. Vähän huonoltahan tämä näyttää, kun en omista asuntoa vielä missään. Mutta siinähän sitten se kurttuinen, lonkkavammainen Sanna kiroaa. Seuraavassa hetkessä se saa luvan todeta, että tulipahan kuitenkin elettyä. Että olenpahan tykännyt jokaisesta päivästäni tähän saakka ja nyt tarvitaan vain vähän luovuutta siinä, miten eläke saadaan riittämään Ranskan matkaan. Ja toisaalta kun ei omista asuntoa kummassakaan maassa, on entistä vapaampi liikkumaan. Jos vaan terveys kestää. En siis edelleenkään jää odottelemaan.

To do is to be -Nietzsche 

To be is to do -Kant

Do be do be do -Sinatra

Aikaisempi hillitön stressi sai varmaan aikaiseksi sen, että olen jo hieman oppinut luopumaan suorittamisesta sekä työssä että vapaa-ajalla. Kun kirjoittaa listan kaikesta mitä pitää hoitaa ja sitten hoitaa ne ennätysajassa, voi hetkellisesti tuntea kuinka siistiä on, että sai taas ihan järjettömän paljon tehtyä. Onpa sitä kova mimmi. Sivutuotteena tulee kuitenkin se väsymys ja niin pois päin. Että jospa jatkossa tekisi koko ajan silleen sopivasti. Hoitaisi hommansa niin hyvin kuin tarve on, mutta ei tekisi ylimääräistä. Se on tosi vaikeaa sellaisessa työssä, jossa voi auttaa muita siinä vaiheessa, kun oma pöytä on tyhjä. Silloinhan ihan hyvä vaihtoehto olisi pitää kaikessa rauhassa kahvitauko, lukea ammattikirjallisuutta ja vaikka järjestellä työhuonetta, mutta kun siitä alkaa tuntea huonoa omaatuntoa. Vaikka siis työmäärä työkaverin kanssa olisi suunnilleen sama, mutta on vain löytänyt itselleen sopivia systeemejä, joilla homma hoituu vikkelämmin. Ilkeän itsekkääksi ei ole tarkoitus alkaa, mutta sopivasti. Täysillä ei voi tehdä koko ajan.

Suorittaminen siirtyy helposti opiskeluista ja töistä myös vapaa-ajalle. Kuten olen kirjoittanutkin, tykkään tehdä ja nähdä paljon kaikenlaista ja varsinkin kaupungissa on aina jotain mihin voi suunnata, elokuvia, uusia näyttelyjä museoissa, keikkoja ja muita tapahtumia. Ihan tyhjä päivä ei kovinkaan hyvin edes toimi, koska silloin muutun levottomaksi. Mutta olen oppinut pitämään kalenteria vähän tyhjempänä entiseen nähden ja koetan siinä vieläkin parantaa. Kaikkeen kiinnostavaankaan ei tarvitse eikä voi revetä. Että jos nyt ei ihan löhöilypäiviä pitäisikään niin voisi tehdä jotain sen enempää suunnittelematta. Kuten tällä reissulla.

Siitäkin olen maininnut, että laitan edelleen kalenteriin niitä tärkeimpiä hoidettavia asioita. Se on ihan sen vuoksi, että muuten päähäni syntyisi kaaos. Siellä pyörisi kaikki ne sata muistettavaa asiaa niin, etten muistaisi yhtäkään, mutta stressaisin kaikista. Mutta enää en sentäs kirjoita kalenteriin, että käy kaupassa tai pakkaa huomisen reissukamat. Jos en niitä muista ilman muistutusta niin sitten on asiat tosi huonosti. Aikaisemmin tein myös listoja. Nyt ainoa lista on oikeastaan ruokakauppaa varten, koska siellä en tykkää hengailla kauempaa kuin on tarve. Tein vuosia listan siitä mitä pakkaan esimerkiksi jollekin festarille mukaan. Kun olin pakannut, oli kiva heittää lista roskiin. Job well done. Sitten muutaman viikon päästä tein uuden samanlaisen listan uudelle samanlaiselle festarille. Jossain kohtaa tajusin, että voin kirjoittaa koneelle tuon listan, jottei paperia, kynää ja aikaa kulu niin paljoa. Sitten tajusin, että oikeasti muistan varsin hyvin ne pakattavat asiat. Ja mikä vielä parempaa, tajusin että jos en muista niin ihan sama. Kunhan on vähän rahaa ja ulkomailla passi mukana niin pärjää mainiosti.

Tämä menee vähän tuosta sivusta, mutta on hyvä esimerkki siitä, että hermoilu ja säätäminen on suurimmaksi osaksi turhaa. Meillä hävisi muutama vuosi sitten Maltan reissulla kaikki kolme kassia lentomatkan aikana. Lisäksi matkustamiseen meni kokonainen päivä sen ehkä kuuden tunnin sijaan mikä oli alun perin tarkoitus. Koneemme Helsingistä Roomaan oli myöhässä, joten emme ehtineet jatkolennolle. Lopulta tuntien odottelun jälkeen meidät lennätettiin perille Sveitsin kautta. Kun sitten suhteellisen väsyneinä Maltan lentokentällä huomattiin, että kassit olivat ties missä, siinä olisi voinut hermo mennä. Päätimme, ettei mene ja lopulta se päätös piti koko loman ajan, vaikka tavarat tulivat vasta lähtöä edeltävänä iltana. Yhtä ikuisiksi ajoiksi kadonnutta laukkua lukuun ottamatta. Loma olisi voinut olla pilalla, mutta sen sijaan se oli positiivisessakin mielessä yksi ikimuistoisimmista. Saipahan ostaa hyvällä omallatunnolla uusia vaatteita ja kenkiä ja elää ilman suurempia tuskia meikittä. Lähinnä siitä kaikesta säädöstä tuli huvittava osa koko reissua. Don't worry, be happy!

Hullu mummo VI

Asuin äidin luona nyt kolmatta viikkoa ja olin jo alkanut epäillä, oliko se sittenkään järkevää. En vieläkään ollut varma siitä oliko äiti sairas, kuten Maija väitti, mutta tosi ärsyttävä siitä oli tullut. Se tonki salaa tavaroitani ja tuli huoneeseeni koputtamatta. En enää uskaltanut puhua puhelimessakaan normaalisti, kun tiesin sen kuuntelevan. Se oli kuullut minun ja yhden miehen puhelun ja pitänyt sen jälkeen puhuttelun siitä, etten voi sekoittaa toisten ihmisten elämää. Että enkö ollut oppinut mitään siitä, että olin itse saanut elää ilman isää. Se oli liikaa. Olin poistunut keittiöstä sanomatta sanaakaan.

Eihän äiti aivan väärässäkään ollut. Olihan se väärin tapailla avioliitossa olevaa miestä, jolla oli vielä lapsiakin. Mutta kun se osasi olla niin ihana. Olimme tavanneet retriitillä ja pian se oli jo kertomassa, kuinka sen vaimo ei ymmärtänyt henkistymisen merkityksestä mitään. Retriitin loppupuolella se oli alkanut puhua, että oli harkinnut avioeroa. Sitä se harkitsi tänäkin päivänä, vaikka olimme tapailleet yli vuoden. Välillä se halusi olla maailman täydellisin aviomies ja isä ja välillä se soitteli minulle tuon tuosta. Enemmän se minulle aiheutti harmia kuin sille perheelle. Eihän sen vaimo tiennyt meistä mitään. Äidin sanat olivat kyllä laittaneet ajattelemaan niitä lapsia. Ei niinkään sitä, että veisin niiltä isän jotenkin pois. Mutta että minusta tulisi äitipuoli. Huh huh.

Äidin muistia olin alkanut epäillä, kun se oli löytänyt laukustani kondomin ja pitänyt siitä puhuttelun. Taas istuimme keittiönpöydän ääressä ja se alkoi pitää jotain seksuaalivalistusta. Tokaisin, että enköhän ollut pikkuisen liian vanha kuulemaan sellaisista. Siinä kohtaa se jotenkin hiljeni. Kokosi varmaan taas ajatuksiaan. Oliko se sitten luullut, että puhui oikeasti teini-ikäiselle Jonnalle. Olin vielä huomauttanut, että äidin ei pitäisi käydä huoneessani ilman lupaa saatikka koskea mihinkään. Sanoin, että jos en saisi kotona yksityisyyttä, lähtisin pois. Se oli vaan kohauttanut harteitaan. Ihan kuin ei välittäisi. Oikeasti minusta tuntui, että se tykkäsi, kun olin seurana ja se sai vähän passata pitkästä aikaa. Olin usein niin väsynyt töiden jälkeen, etten jaksanut heti ajatella ruokaa. Huikkasin vaan äidille, että menisin päiväunille. Pian äiti oli ovella tuomassa minulle välipalaa. Äiti hoiti myös pyykit ja siivoamisen. Olin sanonut, että hoitaisin niistä osuuteni, mutta toisaaltahan se oli kaiket päivät kotona niin halusi varmaan touhuta.

Minun oli ollut tarkoitus lähteä äidin luota mahdollisimman nopeasti. Ensimmäisen viikon jälkeen olin viihtynyt kuitenkin ihan hyvin ja alkanut ajatella, että ehkä tämä oli se pysähtymisen paikka. Retriitilläkin oltiin puhuttu rauhan merkityksestä omien sisäisten voimien löytämisessä. Kavereiden luona buukatessa rauhaa ei todellakaan ollut. Ehkä nyt äidillä ollessani voisin miettiä tarkkaan mitä seuraavaksi haluaisin. Olin hieman alkanut haaveilla uudesta matkasta Aasiaan. Voisin tehdä reissulla vapaaehtoistöitäkin. Viimeksi se oli jäänyt muutamaan päivään, kun siellä kuumassa tuntui niin rankalta kaikki ja olin kuitenkin lähtenyt lomalle. Viikot olivatkin kuluneet pitkälti pienessä hiprakassa meditoiden paikallisten pössyttelijöiden kanssa. Mutta nyt voisin oikein kunnolla panostaa tämän maapallon suhteen. Pomo ei sitä ymmärtäisi, joten joutuisin ottamaan lopputilin. Tällä hetkellä myin niiden köyhien aasialaisten tekemiä vaatteita. Voisin vaihtaa puolta ja puolustaa niiden oikeuksia. Kunhan nyt koko matka ei menisi siinäkään.

Ovikello soi. Vaikka ei sitä räminää soimiseksi voinut sanoa. Vieras olisi varmasti äidille. Olin kertonut majapaikkani vain muutamalle kaverille enkä uskonut, että hekään haluaisivat tänne tulla moikkaamaan.

- Onko se Jonna täällä myös?

Helmi! Olin ymmärtänyt, että se ei kauheasti vieraillut äidin luona. Täytyi olla jotain tosi tärkeää asiaa.

- Jonnaaa, tulisitko alakertaan. Helmi tuli käymään.

Kävelin alas, vaikka aavistin ikävyyksiä. Emme olleet koskaan tulleet parhaiten toimeen Helmin kanssa. Hän oli niin kauhean vakava ja järkevä ja jotenkin tylykin. Ei osannut yhtään arvostaa sitä, että tein niin kovasti töitä löytääkseni itseni. Helmi oli joku tutkija. Se ei tainnut tällaisista henkisistä asioista ymmärtää.

- Moi! Mitäs kuuluu?

- Moi moi! Olet sitten tosiaan tänne asettunut?

- Niin me Maijan kanssa puhuttiin ja äidillekin se sitten kävi. Ihan oli kuule tarkoitus, että molemmat voimme auttaa toisiamme.

- Joo ihan varmasti voitte. Veikkaanpa vain, että äiti on tässä se joka auttaa ja sinä olet autettavana. Maija ei todellakaan ollut sitä mieltä, että voisit tulla tänne ja äitikin oli vaan löytänyt sinut oven takaa. Me ihan kuule soitellaan ja puhutaan näistä asioista. Etkö sinä voisi jo kasvaa vähän ja alkaa ajatella muitakin ihmisiä. Tai edes leikkiä noita leikkejäsi muiden hörhöjen kanssa. Äiti on jo ansainnut oman rauhansa. Sinä tiedät, että Maija on vienyt äitiä sinne tutkimuksiin ja että me ollaan huolissaan sen voinnista. Silti tulet tänne täysihoitoon.

- No no, Helmi. Älähän nyt noin hermostu. Jonna tarvitsi majapaikkaa ja ihan mieluusti minä olen hoitanut sen ruuat ja tiskit ja pyykit ja muut. Enkä tietääkseni saanut mitään diagnoosia sieltä lääkäristä. Vai olenko senkin muka unohtanut.

- Juuri niin. Noinhan minä epäilinkin. Että äiti hoitaa täällä kaiken. Nyt saat Jonna aika äkkiä alkaa miettiä uutta osoitetta. Sinun ei tarvitse ”auttaa” täällä yhtään sen enempää. Ensi viikolla täällä aloittaa avustaja, josta on oikeasti hyötyä.

Tuijotin Helmiä vihoissani. Että se kehtasi. Olinko vain kymmenen minuuttia sitten ajatellut, että voisin käyttää aikani äidin luona rauhoittumiseen. Nyt oma siskoni oli ottanut sen kaiken pois. Hermoni eivät olleet kiristyneet näin pahasti edes äidin kanssa.

- Hyvä on Helmi! Minä lähden! Onhan noita asunnottomien asuntoloita. Täytyy mennä sieltä kyselemään, kun oma perhe ei voi auttaa. Olisit nyt edes tarjonnut sitä teidän vierashuonetta, jos olet äidistä niin huolissaan. Mutta ei! Helmi se mielellään puuttuu toisten elämään, mutta apua se ei tarjoa. Minä olen sentäs ajatellut lähteväni vapaaehtoistöihin, että osaan tosiaankin ajatellut myös muita. Mitä sinä äiti olet tästä mieltä?

- Minä en nyt oikein tiedä mistä tässä puhutaan…

Voi jumalauta! Loin Helmiin vielä yhden murhaavan katseen. Äitiä oli jotenkin vaikea katsoa, kun en enää tiennyt missä sen ajatus kulki. Nyt se vaikutti taas ihan sekopäältä mikä oli jotenkin pelottavaa. Minun oli tosiaan parasta lähteä. Täytyisi mennä jollekin kaikista pahamaineisimmalle yömajalle, että Helmi ja Maija näkisivät mihin olivat minut ajaneet.

Laulaen sateessa

Yksi oudoimmista leffasuomennoksista on Singin' in the Rain eli Laulavat sadepisarat. Siinä on  ikäänkuin tuhottu tuon tanssikohtauksen ja vähän koko leffankin idea. Tuo laulun suomennos tuli  juuri sattumalta vastaan ja siinä ollaan jo paremmin asian ytimessä. Jokaisessa sateessa ei ehkä vaan pysty tanssia ja laulaa. Mutta jos edes joskus jaksaa, pystyy ja vielä viitsiikin, niin se tekee hyvää. Ihan niinkun konkreettisesti kokeilin sitä viime kesänä. Mutta voi siitä ajatuksesta jotain ammentaa  myös mielen sateisiin. Niiden rankimpien kohdalla saa toki hetkeksi vain jäädä kastumaan ja olla musertunein mielin. Myöhemmin nekin laantuvat ja sitten voi ottaa muutaman tanssiaskeleen. Ihan vaan koska on ansainnut sen. Nyt tulee viimeinen postaus työkuvioista ja tämän jälkeen muistelen menneitä todennäköisesti vain asumiskuvioiden osalta. Niillä kun oli myös merkityksensä siinä, että päätin muuttaa tänne mökille ja juuri nyt.

Siirryin lastensuojelusta aikuissosiaalityön pariin. Aloitin Helsingissä nuorten sosiaalityön tiimissä eli asiakkaani olivat 18-24 -vuotiaita. Toivoisin, että tulevaisuudessa saisin tehdä myös jotain muuta koulutustani vastaavaa työtä kuin asiakastyötä, toimia esimerkiksi asiantuntijana tai projektityöntekijänä.  Mutta jätin tarinan viimeksi siihen, että tähän uuteen työpaikkaan siirtyminen oli parhaita ratkaisujani ikinä ja sitä mieltä tosiaan olen.

Alkuun olin vain äärimmäisen onnellinen siitä, etten ollut niillä vähäisillä rakenteellisilla ja samoin henkilökohtaisilla resursseilla vastuussa toisten ihmisten lapsista. Aikuisten kanssa sosiaalityön vastuullisuus päättyy oikeastaan siihen, että tekee työnsä lainmukaisesti ja eettisesti. Kaikki muu vastuu on kuitenkin asiakkaalla itsellään. Sosiaalityöntekijä kuuntelee, tukee, neuvoo ja ohjaa parhaansa mukaan, mutta sen jälkeen nuorikin aikuinen tekee ratkaisunsa itse. Se on toki raskasta, kun yksi toisensa jälkeen on taas ryssinyt talousasiansa, retkahtanut katkon jälkeen tai mennyt psyykkisesti huonompaan kuntoon. Avun vastaanottaminen on kuitenkin vapaaehtoista ja sen kanssa täytyy työntekijänäkin oppia elämään.

Nuorten sosiaalityössä ilahduin suuresti myös siitä, että asiakastilanteet olivat pitkälti ihan tavallisia ihmisten välisiä kohtaamisia. Tietenkin silti niissä puitteissa, että pöydän ympärillä istuivat asiakas ja viranomainen. Lastensuojelun neuvotteluissa tuntui usein olevan asetelma, että joko vanhemmat ja/tai lapsi olivat automaattisesti puolustuskannalla ja pelkäsivät syystä tai toisesta sitä, että sosiaalityöntekijä tekee jonkun epämieluisan päätöksen. Lastensuojelunkin  tapaamiset sujuivat toki näennäisen hyvin, mutta monesti siinä oli havaittavissa tiettyä jännitettä, vaikka kuinka yritti tehdä tilanteessa eri osapuolille mahdollisimman mukavan. Aikuissosiaalityössä suuri osa nuorista on vain toimeentulotuen tai hyvin tavanomaisen ohjauksen tarpeessa. Tuntuu väärältä sanoa, että suurin osa nuorista on siis ihan ”normaaleja”, mutta varmaan ymmärrätte mitä tarkoitan. Nekin nuoret, joilla elämänhaasteet ovat tavalla tai toisella suuremmat, ovat ystävällisiä, avoimia ja ihania. Uhkailua tai ylipäätään sellaista negatiivissävytteistä puhetta kuulee aika vähän. Lastensuojelussa piti jonkin verran miettiä sanomisiaan, koska kaikkea voitiin käyttää myöhemmin sinua ja tekemääsi työtä vastaan. Nuorten kanssa keskustelut olivat rennompia ja epäasiallista käytöstä joutui sietämään paljon vähemmän.

Uudessa työssäni aloin tehdä asioita positiivisessa mielessä eri tavalla. Kun olin kotiutunut uuteen toimistoon ja työryhmääni, aloin asiakastyön lisäksi kehittää. Se taisi lähteä ajatuksesta sisustaa odotusaula uudelleen. Myöhemmin teimme omista Helsinki-aiheisista Instagram-kuvistani @sannakatriina näyttelyn toimiston seinille. Kirjoitin työryhmäni kanssa ja sen puolesta kirjelmän omille esimiehillemme ja vähän laajemmallekin sellaisista kehityskohdista, joita olimme työssämme huomanneet. Teimme mainosvideon ja esitteen tiimimme työstä. Tämä ja kaikki muut pienet projektit aloitin ensinnäkin sen takia, että niistä olisi oikeasti hyötyä asiakkaille ja tiimille. Toinen tärkeä pointti oli se, että sain niiden kautta omaan työhöni lisää mielekkyyttä. Alkuun tuntui, että eihän asiakastyön lisäksi ehtisi tehdä mitään muuta. Mutta kun vain täytti kalenteriaan siten, että merkkasi sinne aikaa kehitystyölle ja piti merkinnöistä kynsin ja hampain kiinni, sitä yhtäkkiä vain ehtikin. Tuo meidän sisustusprojektikin oli ensin ihan heitto, koska en ainakaan itse uskonut, että sellaiseen saisi yhtään penniä rahaa tai välttämättä lupaakaan. Ja silti kun asiasta rohkeni vinkata lähiesimiehelle, oltiinkin yhtäkkiä jo tekemässä. Se oli ainakin itselle sellainen kohta missä tajusi, että edes julkisella puolella kaikki ei ole mahdotonta. Täytyi vain alkaa ajatella toisin ja tuoda rohkeasti ideoita esille. No game, no gain.

Sellaisia asioita mitä koetin muuttaa ihan itseni kohdalla, olivat esimerkiksi se, että en enää mennyt sairaana töihin. Se oli etenkin alkuun tosi vaikeaa, koska silloin tietää työkavereiden joutuvan paikkaamaan joissain asioissa. Vaikka se saattaa tarkoittaa vain sitä, että työkaverit laittavat puhelimeen uuden vastaajaviestin ja tapaavat mahdolliset pahassa kriisissä olevat asiakkaat, se tuntuu vaikealta, kun tietää, ettei kenelläkään olisi ylimääräistä aikaa. Toinen mikä tekee kotiin jäämisestä vaikeaa, on se, että työt kasaantuvat. Sairauslomasijaisia ei ole, joten kun töihin palaa, ensimmäinen viikko saattaa olla aika kaaosta. Asiakkaat ovat odottaneet, että oma sosiaalityöntekijä on jälleen paikalla, toimeentulotukihakemuksia on jonossa ja peruttuja tapaamisia joutuu järjestämään uudelleen, vaikka se kalenteri on jo täynnä. Paransin silti tapojani tämän suhteen. En myöskään enää tehnyt ylitöitä. Jos joskus oli ihan pakko olla myöhempään töissä, otin tunnit takaisin mahdollisimman pian. Tiimissämme pidettiin hyvin kiinni yhteisistä lounastauoista, joten se oli suuri parannus siihen, kun aikaisemmin oli päiviä, jolloin ei muka ehtinyt syödä ollenkaan. Sovimme myös jossain vaiheessa viikoittaisesta yhteisestä kahvitauosta. Jokapäiväinen taukohan olisi yhtäkkiä ollut aika hurjaa. Muita muutoksia oli ainakin se, että jätin tapaamisten väliin aikaa dokumentoida tarvittavat asiat ja valmistautua seuraavan nuoren kohtaamiseen. Perjantait pyhitin pääasiassa kirjallisille töille, joiden jälkeen oli helpompi laskeutua viikonloppuun kun jos olisi kuunnellut päivän ihmisten suruja ja murheita.

Siinä ei mennyt edes kauhean kauaa, kun aloin voida paremmin. Näkyvimpiä juttua oli se, että aloin nukkua normaalisti. Sain nukahdettua ja nukuin aamuun saakka. Tietysti välillä on edelleen huonompia kausia, mutta mielestäni normaalin rajoissa. Erilaiset fyysiset vaivat poistuivat ja tuntui, että sain taas happea. Pidemmän päälle alkoi ymmärtää paremmin niitä epäkohtia, joita uuteen työhön liittyi, mutta niitä ei tarvinnut kantaa kotiin ja uniin vaan riitti, että niitä tuskailtiin työkavereiden kanssa. Olen miettinyt, että jotta olisin ollut aivan parhaassa terässä nuo viime vuodet, olisin tarvinnut vähän pidemmän loman lastensuojelun aikana tai sen jälkeen. Ja vaikka nyt jäin pois töistä tuon kirjan takia, se on ihan hyvä lisä, että saan samalla sen kaivatun hengähdystauon. Luulen, että olen syksyllä töihin palatessani ihan eri ihminen jaksamisen suhteen. Sitten on vaan pakko pitää kiinni niistä hyvistä käytänteistä, joita on alkanut itselleen luoda. Jotain sellaistakin on varmaan päässä tai kropassa tapahtunut mitä ei saa enää takaisin. Esimerkiksi nuo muistiongelmat tuntuvat jääneen vähän päälle ja tosiaan sellainen nollasta sataan kiihtyminen, jos hoidettavia asioita alkaa kerääntyä. Mutta sellaisia on ihan turha harmitella tai edes sen enempää miettiä. Nyt ollaan jo pitkällä uuden alun kanssa.