Kieltäytymisen ilosta

Nyt on juuri hyvä hetki. Mökki on siivottu, pyykit viikattu ja koirien puurot porisevat kattiloissa. Voi siis alkaa töihin. Aurinko paistaa kuumasti ja tuulee hieman, joten ympärillä pyörii vain kärpäsiä ja ihania pulleita kimalaisia. Hyttyset ovat poissa! Muuten olisikin pakko istua sisällä. Päälläni on kiva kukkamekko, mutta jalat näyttävät karmeilta, kun niitä on viikkokausia syöty. En halua valittaa hyttysistä. Turha valittaa asioista, joille ei mitään voi ja kai niilläkin joku tarkoitus on. Koetin googlettaa asiaa ja opin lähinnä sen, että hyttyset pissaavat syödessään, että niiden massuun mahtuisi enemmän verta. Kiva, kiitti. Ovat ne kyllä yksiä #*°/*¨*<"^! No niin. Olen tainnut kehua säätä ainakin joka toisessa postauksessa, mutta kehun jatkossakin, jos kesä jatkuu tällaisena. Lämmintä on ollut niin paljon, etenkin tavalliseen verrattuna, että sateisetkaan päivät eivät saa mieltä matalaksi. Välillä on jopa kiva istua päivä-pari sisällä, kun katto ropisee ja tuuli huojuttaa puita. Saunakin tuntuu paremmalta, kun muuten ei ole lämmintä. Olen aina ajatellut, etten ole niitä onnekkaimpia tyyppejä, mutta perun puheeni nyt ja tässä. Täällä mökillä olisi ollut ihan erilaista elää, jos olisi koko ajan kylmää ja märkää, kuten edellisinä vuosina.

Juhannus oli tosi leppoisa ja semmoinen yksinkertainen. Olin sitä edeltävät viikot mennyt ja tullut koko ajan, joten en oikeastaan suunnitellut mitään juhannuksen varalle. Skumpat jäivät ostamatta ja menu oli kaupan valmiita grillattavia ja yksinkertaista salaattia. Harvinaista, koska meille on tullut sisarusten ja äidin kanssa tavaksi, että kun ollaan juhlapyhiä täällä yhdessä, kokeillaan uusia reseptejä ja laitetaan pöytä niin koreaksi kuin nyt eriparia olevien astioiden ja aterimien kanssa saa. Meillä ei ollut myöskään mitään erityistä ohjelmaa mietittynä, joten perjantaina lähdimme kyläyhdistyksen kokon jälkeen hetken mielijohteesta ajelemaan. Yö oli täydellinen sään ja tunnelman puolesta. Vaikka ajelimme näissä tutuissa lähikunnissa, tuntui melkein seikkailulta, kun kaikki oli kietoutunut usvaan ja näytti juhannusyön valossa taianomaiselta. Viimeiseksi kävimme rapsuttelemassa ihan pieniä ja vähän isompia ravihevosen alkuja. Se oli heppatytölle jo melkein liikaa, kun ne laukkasivat meitä kohden sumuisella pellolla, auringon jo hieman noustua.

Auringossa on se ainoa huono puoli, että se saa oikeasti kaikki järkevät ajatukset sulamaan pois. Jos writer’s blockia ei muuten tulisi niin helteessä se on vaarana. Taisin alkaa kirjoittamaankin jostain ihan muusta, mutta nyt tästä tuli postaus siitä, millaisissa asioissa olen oppinut sanomaan ei. Ja vielä enemmän ehkä siitä, mistä asioista olen ylipäätään oppinut, etten tykkää. Jotkut sellaiset asiat ovat tietenkin tosi selkeitä, mutta joidenkin kohdalla täytyy erikseen tajuta, että hei en itseasiassa pidä tästä. On vaan tottunut tekemään jotain, vaikka oikeasti haluaisi kieltäytyä. Toki kompromisseja täytyy tehdä muiden ihmisten, hyvien käytöstapojen ja hyvän meiningin tähden, mutta aika usein on ihan ok sanoa ei. Eikä se ole mielestäni negatiivista, jos se johtaa siihen, että on parempi mieli. Tämä on taas niitä juttuja, että on vain tämä yksi elämä ja siitä pitää ottaa kaikki hyvä irti. Ei tartte syyä kurkkua jos ei taho. Seuraavassa kieltäytymisen TOP 10.

Uiminen järvessä. Se, että heittää talviturkin ja pulahtelee kesämökillä järveen aina saunan yhteydessä, on ihan perusjuttu. Sitten yksi hetki tajusin, etten tykkää siitä. Lapsena järvessä oli kivaa, kun siellä peuhasi ja pulikoi. Vesi ei tuntunut varmaan iänkään vuoksi niin kylmältä ja toisaalta leikkiessä semmoiset asiat unohti. Nykyään jäljellä on vain se kylmä. En tykkää uida enkä tykkää kylmästä. Se raikas tunne uimisen jälkeen on ihan ok, mutta ei riitä siihen, että menisin järveen. Rantalomilla sitten.

Kuntoliikunta. Tämä on vähän hankala asia, koska tässä ei voi vaan sanoa, ettei tarvitse. Joka paikassa lukee, että kuntoliikuntaa tarvitsisi harrastaa erityisesti sen jälkeen, kun on täyttänyt kolmekymmentä. Opiskeluaikoina harrastin sitä tosi paljonkin. Kävin kaikki mahdolliset Less Millsit läpi ja harjoittelin kuntosalilla. Sitten kokeilin kaverini kanssa ensin jazz- ja myöhemmin nykytanssia ja niistä tuli se fiilis mitä olin odottanut. Aina oli tuntunut vähän siltä, ettei liikkuminen ollut erityisen hauskaa. Kuntoliikunnassa ongelma on ensinnäkin se, että se on vähän niinkun sitä samaa koko ajan. Tanssi on luovaa, kaunista ja tekninen kehittyminen tuntuu minulle tosi paljon mahtavammalta kuin että oppii tekemään jalkakyykyn paremmin. Täällä mökillä en oikein voi harrastaa muuta kuin kuntoliikuntaa ja joogaa. Olen tehnyt netistä löytämiäni jumppasarjoja ja käynyt uimahallissa uimassa. Siitä huolimatta, että kropalle on tapahtunut joitain ihan kivoja juttuja niin ei  sen vaan ala motivoida. Joten heti kun pääsen takaisin tanssitunneille ja ratsastamaan säännöllisesti, sanon kuntoliikunnalle uudelleen ei. Myönnän myös, että en oikeastaan tykkää rääkätä itseäni. Jälleen, se kuntoliikunnan jälkeinen tunne on hyvä, mutta se kun sattuu ja hengästyttää järjettömästi, ei ole. Jooga taas on vähän tylsää, mutta siinä on kuitenkin se puoli, että hengittelee välillä kaikessa rauhassa ja venyy, mikä taas auttaa jumituksiin ja tukee tanssimista. 

Extreme-kokemukset ja hurjimmat huvipuistolaitteet. En ehtinyt hypätä benjiä enkä käydä  edes Linnanmäen Ukossa ennen kuin tajusin, ettei ole pakko. Tosi hyvin muuten rinnastettavissa nuo kaksi asiaa. On kaikista vaikein myöntää, että olin rohkeampi vielä parikymppisenä. Se on ainoita asioita, joista tulee vähän vanha olo. En pelkää korkeita paikkoja ja kaikenlainen jyrkänteille ja näköalatorneihin kiipeäminen on kivaa. Samoin on suurimman osan huvipuistolaitteista kanssa. Mutta vain sen takia, että olisin nössö, en mene enää mihinkään mikä ei houkuta. Hieman mukavuusalueen ulkopuolelle voin välillä kulkeutua ja sopiva jännityskin on paikallaan. Mutta jos jokin vähän hurjempi asia ei vaan kiinnosta, sanon sille ei ja syön muita odottellessani pehmistä.

Saunaolut. Joskus ajattelin, että jos bileporukassa oli yksi, joka ei juonut, se oli tosi tylsää. Laimensi tunnelmaa, kun tuli sellainen olo, että viitsiikö tässä nyt sitten ollenkaan. Enhän silti vetänyt itsekään perseitä vain sen vuoksi, että toiset vetivät. No, tuo saunaolut vähän eri asia. Kun asuin kämppiksen kanssa, hän kysyi silloin tällöin viikollakin, että otetaanko lasillinen tai yhdet oluet saunan yhteydessä. Ei sillä että siinä olisi mitään väärää tai ihmeellistäkään, mutta itse en niin välitä. Aluksi tuntui siltä, että pitäisi ottaa, ettei loukkaa toista. Tosi kummallista. Että pitäisi juoda alkoholia toisen mieliksi. Varsinkaan, kun ei se hyvin todennäköisesti kämppistä haitannut millään tavalla. Kaikenlaisista asioista sitä osaa tehdä itselleen isoja.

Lauta-, kortti- ja ulkopelit. Painajainen. Ne kerrat, kun oikeasti haluan pelata ovat tosi vähissä. Ehkä suunnilleen jouluna ja juhannuksena. Siinä välissä saatan uhrautua yhteisen tekemisen edessä muutamia kertoja. Aikaisemmin kieltäytyminen tuntui vaikealta, koska sehän on ilonpilaamista kaikilta muiltakin. Vaan ei kai sen tarvitsisi olla. Itseäni ei ainakaan haittaa, että muut pelaavat ja seuraan vierestä. Vaikka syy pelaamattomuuteen on pääasiassa se, että ei vaan nappaa, olen myös tosi huono häviäjä. Siis en juurikaan missään muussa asiassa, mutta peleissä. Aliakseen en enää ikinä suostu, koska en halua uutta hermoromahdusta.

Uutisten seuraaminen. Tunsin tosi huonoa omaatuntoa siinä vaiheessa, kun tajusin, että selailin lähinnä uutisotsikot ja kokonaisia uutisia luin vain harvojen juttujen kohdalla. Olen yhteiskuntatieteiden maisteri, väitän olevani ihan fiksu ja sivistynyt ja sinänsä edelleen kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista. Kuinka fiksu mahdan olla vaikka kymmenen vuoden päästä, jos en seuraa aktiivisesti uutisia. Nippelitietoa minulla ei enää olekaan kuten aikaisemmin. En muista esimerkiksi koulussa opituista vuosiluvuista mitään ja olen tietovisoissa paljon huonompi kuin ennen. Varmaan vaikea itse arvioida, mutta väitän silti, että en ole sen tyhmempi kuin parikymppisenä. Nykyään pystyy keskustella esimerkiksi politiikkaan liittyvistä asioista entistä paremmin, kun on kaiken luetun lisäksi nähnyt ja kokenut ja on jonkinmoinen aiheeseen liittyvä identiteetti. Olen lukenut viime aikoina kaverin suosituksesta Timothy Ferrissin kirjaa The 4-Hour Workweek. On muuten ensimmäinen elämäntapaopas, johon olen tarttunut, mutta aihe sopii tähän hetkeen ja tulevaisuuteni suunnitteluun loistavasti. Se tyyppi on aika lennokas jutuissaan, mutta kun mietin tätä  blogi-aihetta, hän sattui seuraavassa luvussa kirjoittamaan samasta asiasta. Kuinka paljon lopulta menettää, jos ei tsekkaa aamiaispöydässä niitä uutisotsikoitakaan vaan siinä tilalla juttelee perheen kanssa tai lukee jotain kevyttä ja kivaa. Jotain varmaan menettää ja jotain saa. Ihan sen mukaan miten tykkää. Asioista on luonnollisesti tärkeä tietää jotain sen vuoksi, että osaa pikkuisen itsekin ajatella ja tietenkin äänestää, hyvänen aika. Se on taas viime päivinä nähty. Mutta ei ole kyllä vaikuttanut elämänlaatuuni se, etten kaikkea pänttää.

Kurkun syöminen. Joo siis oikeasti siitä tuli minulle iso juttu, kun tajusin, etten tykkää kurkusta. Se kuuluu automaattisesti perussalaattiin ja pitkään sitä ostin, kun salaattiaineksia kasasin. Sitten tajusin, etten tykkää. Se kuulostaa edelleen vähän oudolta. Eihän kurkku oikein edes maistu millekään. Mutta silti, jyrkkä ei kurkulle.

Ja kaikista jyrkin ei sille, että kaikki on ei ei. Joo tai ei, kunhan on kivaa! Tai jotain. Koetin niin pitkään miettiä järkevää lopetusta tälle kaikelle, että nyt ei enää pysty. Monissa blogiohjeissa sanotaan, että ei kannata käyttää hymiöitä, koska ne ärsyttävät. Käytän siis vain tämän yhden ainoan kerran. Elämälle ja hymiöille joo :) Namaste!

Hullu mummo V

Maija ajoi juuri pihaani tila-autollaan. Hän siis piti lupauksensa, tai pikemminkin uhkauksensa, että kuskaisi minut kädestä pitäen sille huippulääkärille, jonka oli kaivanut jostain esiin. Kävelin rivakasti eteiseen, ettei hän ehtisi pimputtaa epävireessä olevaa ovikelloani. Avasin oven ja hymyilin leveästi.

- Hei Helmi!

- Äiti!? Minähän olen Maija!

- Mitä sinä nyt höpiset? Kai minä nyt tiedän, minkä nimen olen itse sinulle antanut, Maija Mehiläinen.

- Vielä pahempaa, kutsuit minua hyönteiseksi viimeksi ihan pienenä. Ilmeisesti kuitenkin muistit sen lääkärikäynnin, kun olet laittautunut valmiiksi.

- Minkä lääkärikäynnin? Minä olen lähdössä tapaamaan Penttiä. Olenko muistanut kertoa, että hän on sieltä seurakunnasta ja on monta kertaa koettanut saada minua kahvittelemaan. En ole suostunut, kun en enää jaksaisi lähteä mihinkään miesjuttuihin. Mutta sitten ajattelin, että Pentti on kuitenkin mukava ja rauhallinen mies. Voihan sitä olla ihan kaverikin miehen kanssa.

- Jos sellaiset treffit tosiaan on olemassa, sinun täytyy perua ne. Me lähdemme sinne lääkäriin. Sinä lupasit tulla!

- Aaa. Niin justiinsa. No hyvä on, hyvä on. Taidan sitten vaan pyyhkiä huulipunat pois. Pitävät minua outona, jos menen sinne täydessä tällingissä.

Ajoimme hiljaisuuden vallitessa läpi asuinlähiöni ja toiselle puolelle keskustaa. Lääkäriaseman vastaanottotiloissa Maija hoiti puhumisen ja kun minua pyydettiin sisälle, hän tuppautui mukaan. Kieltelin ensin, mutta Maija katsoi minuun niin kuin tyttäret katsovat toivoessaan jotain oikein kovasti. Kun tytöt olivat pieniä, sitä katsetta vastaan oli ollut tosi vaikea taistella. Silloin kuitenkin auttoi, kun tiesi kieltämisen kasvattavan lapsia. Tyttöjen aikuistuttua, sitä katsetta oli jostain syystä alkanut olla jopa vaikeampi väistää kuin ennen. Siksihän tässäkin oltiin. Taas totesin Maijalle vain: ”Selvä sitten. Jos se on sinulle niin tärkeää”.

Lääkärille Maija alkoi samantien ladella huoltaan muistini heikkenemisestä ja muista huomaamistaan ongelmista. En ollut edes tajunnut, miten montaa eri oiretta olin osannut näytellä. Avasin suuni vasta, kun Maija totesi, etten ehkä enää pärjäisi yksin kotona. Älähdin kuuluvasti, että se nyt oli aivan liioittelua enkä lähtisi kotoani minnekään. Lääkäri tyynnytteli minua ja katsoi Maijaan todetessaan, että harvoin vanhukset halusivat lähteä omasta tutustua kodistaan vieraaseen paikkaan. Joskus niitä päätöksiä täytyi kuulemma tehdä ihan omaisten toimesta. Siinä vaiheessa minua alkoi todella pelottaa, että lääkärillä oli joku erikoinen agenda tehdä minusta sairas. Sen vuoksi päätin skarpata muistikokeessa. Tehtyäni annetut tehtävät, aloin sen sijaan pelätä, että tulos olisi liiankin hyvä. Ettei Maija vain arvaisi mitään.

Saimme alustavat tulokset melko nopeasti. Lääkäri totesi myös, että hän haluaisi konsultoida hoitavaa lääkäriäni ja pyytää luvallani lisää terveystietoja. Kun lääkäri alkoi lukea tuloksia, olin hieman hämmentynyt. En ollutkaan testien hikke ja priimus. Olin mokaillut joissakin kohdissa ja se kertoi oikeasti heikentyneestä muistista. Ei lääkäri sentäs mitään diagnoosia minulle iskenyt, mutta jatkotutkimukset kuulostivat pahaenteisiltä. Lisäksi hän ehdotti minulle kotiin avustajaa. Ammattilainen näkisi, miten pärjäisin arjessa. Lääkäristä oli kai erityisen hauskaa, kun hän totesi, että saisin laittaa itseäni treffikuntoon ihan rauhassa sillä aikaa, kun avustaja imuroisi taloa. Olin tietenkin unohtanut pyyhkiä huulipunat pois, kun hermoilin lääkärikäyntiä niin paljon. Aloin olla oikeasti väsynyt ja ärsyynnyin lääkärin mielistelevästä tyylistä jokaisen hänen sanomansa sanan kohdalla enemmän. Tietenkin hän halusi olla mahdottoman ystävällinen ja löytää minusta jotain vikaa, jotta saisi rahat noista ehdottoman tärkeistä lisätutkimuksista. Onneksi aika alkoi olla lopussa ennen kuin sanoin mitään kovin ikävää. Kävelin tyytyväisesti hymyilevän Maijan kanssa takaisin hissiin ja autoon.

- Eikö ollutkin ihan hyvä käynti? Se apulainen kuulostaa järkevältä ja jos vaikka vielä selviäisi jotain, kun he ovat tilanneet paperisi julkiselta puolelta.

- Kultaseni. Ei minulla oikeastaan ole mitään sitä vastaan, että saan jonkun keittämään iltapäiväkahvit ja viikkaamaan lakanoita puolestani. Se taitaa vain maksaa aika paljon. Ei minun eläkkeelläni makseta kenellekään palkkaa. Tiedät, että olen pärjännyt vuosikymmenet, vaikka minulla on ollut kolme näin itsepäistä tytärtäkin kasvatettavana.

- Mutta varmaan jos lopulliset tutkimustulokset näyttävät siltä, että apulaisesta olisi hyötyä, siinä autetaan kunnan puolelta tai jotain. Jos palkkaisimme nyt jonkun pätevän tyypin vähän niin kuin kokeiluun ja koetetaan saada hänet jatkamaan sitten myöhemminkin. Puhuin näistä tutkimuksistakin Matiaksen ja Helmin kanssa ja me olisimme varmasti valmiita maksamaan muutaman käynnin verran. Suostuisit nyt. Se helpottaisi minua, kun tietäisin, että joku käy auttelemassa.

- Minä mietin vielä. Olihan se kamala lääkäri toisaalta siinä mielessä oikeassa, että jos sen saisi myös imuroimaan niin minulle jäisi enemmän aikaa itselleni. Puhuttiinko me tosiaan minun ja Pentin treffeistä tuolla käynnillä?

- Minusta se lääkäri oli ihan ok. Alankin jo selvittää millaisia avustajia olisi tarjolla ja soitellaan sitten tarkemmin. Puhelimesi taitaa muuten soida tälläkin hetkellä.

- No niin. Onkohan se nyt se Pentti, kun en sitten ilmoitellut hänelle mitään. Ei. Jonna soittaa.

- Äiti täällä.

- Jonna tässä moi! Olen käynyt noita asuntonäyttöjä läpi, kun kavereilla kiertäminen alkaa tuntua niin raskaalta. Yhtenä aamuna nukuin pommiinkin ja sain pomolta huudot. Se minun kaverini ei käy koulussa tai töissä tai mitään niin se oli vaan näpännyt herätyksenä pois päältä. Mutta siis niitä asuntonäyttöjä on tullut kierreltyä enkä saa mitään, kun ne tarkistaa aina luottotiedot. Siis vaikka olen töissä! Ihan älytöntä. Puhuttiin Maijan kanssa, että voisin kuitenkin muuttaa sinne sinun yläkertaan. Se piti sitä tosi hyvänä ajatuksena, kun sinulla on ollut niitä muistihäiriöitäkin, tai mitä ne nyt oli. Maija taitaa olla vähän turhan paniikissa, mutta siinähän menisi vähän niin kuin kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Minä saisin kämpän, tietenkin vaan väliaikaisesti ja voisin raportoida Maijalle, että kaikki on hyvin. Taidan kantaa kamani sinne jo tänään. Jos vaan ehdit, niin voisitko vähän katsoa, onko se minun huone ihan pölyssä. Kun minulla on se astma. Ja jos vaan mitenkään saisin pariksi päiväksi ruokaa lainaan. Minulla on palkkapäivä vasta perjantaina ja menin ostamaan yhdet kengät. Ihan tyhmäähän se oli, mutta niin...Nyt täytyy mennä. Tulen sitten illalla. Moi moi!

Ei pirulauta! Tämä tästä nyt vielä puuttui. Uudet lääkärit ja tutkimukset ja jopa joku hemmetin avustaja alkoi kuulostaa älyttömän hyvältä sen rinnalla, että Jonna oli tulossa kotiin. Ehtisinköhän vielä vaihdattaa lukot tai jotain. Ja oliko muka Maija ollut tämän kannalla. Tästä pitääkin vielä keskustella.

Sossu on vähän väsynyt

Nyt on aika hieman valittaa, mutta ei anneta sen pilata päivää. Tästä alkaa kuitenkin olla jo pieni ikuisuus. Olen pyrkinyt aina ajattelemaan, että mikään ammatti ei ole toistaan tärkeämpi. Kaikkia ammattilaisia ja heidän tekemäänsä työtä tulee kunnioittaa, riippumatta koulutustasosta saatikka kulttuurisesta statusarvosta. Sitten on kuitenkin ihmisiä, jotka suojelevat työkseen lapsia. Onko mitään tärkeämpää. Voisin kirjoittaa vaikka yhden blogin verran ajatuksia siitä, millaista lastensuojelun sosiaalityö on asiakkaan kannalta, mikä lastensuojelussa on toimivaa ja mikä ei. Voisin kirjoittaa siitä, miten koko lasten suojelemiseen rakennettu järjestelmä tulisi kääntää päälaelleen ja miten yhteiskunnan pitäisi siihen oikeasti panostaa. Mutta koetan olla kirjoittamatta tästä näkökulmasta yhtään mitään, koska tässä blogissahan on pointtina vain minä, minä ja minä. Eli siis se miksi ja miten olen päätynyt tätä blogiakin kirjoittamaan. Olen nyt pyrkinyt tiivistämään yhteen postaukseen kaikki vuoteni lastensuojelussa ja se on aika mahdoton tehtävä. Sen vuoksi keskityin oikeastaan täysin siihen mikä meni pieleen. Vastaan mielellään kaikenlaisiin kysymyksiin, jos sellaisia tulee mieleen ja aina saa muutenkin kommentoida.

Tein lastensuojelussa töitä ensin avohuollon puolella eli kun lapset asuvat vielä kotonaan ja tavoitteena on, että asiat saataisiin siellä paremmalle tolalle. Pidemmän aikaa työskentelin sijaishuollossa eli huostaanotettujen lasten ja heidän perheidensä kanssa. Sijaishuollossakin toive on, jos vain suinkin mahdollista, että lapsi pystyisivät palaamaan kotiin. Kun aloitin työt, ihmettelin, miten lastensuojelu muka voisi olla niin rankkaa kuin kaikki opiskeluvuodet oli peloteltu. Silti olin vajaassa vuodessa siinä kunnossa, että jos olisin mennyt käymään työterveydessä, olisin todennäköisesti vain itkenyt. En halunnut näyttää heikkouttani, joten päätin jatkaa ja jaksaa. Ensimmäisessä työpaikassani rakenteelliset seikat menivät aika pieleen jossain kohtaa ja siinä vaiheessa sain tarpeekseni. Ihan kuin vaihtamalla paranisi.

Vaihdoin töihin toiseen kuntaan, jossa rakenteet toimivat paremmin, mutta pidemmän päälle huomasin, että työ oli entistä rankempaa. Huostaanotto on niin äärimmäinen keino auttaa, että siinä vaiheessa lapsen ja/tai perheen tilanteessa on jo paljon korjattavaa. Työ oli vaativuuteensa nähden liian yksinäistä ja vastuu harteillani melkoinen. Muutaman vuoden päästä menin viimein sinne työterveyteen saakka. Työuupumusta mittaavan testin tulostaulukko ei riittänyt vastauksilleni. Eli jos vakavinta mahdollista työuupumusta kuvaisi vaikka pistemäärät 40-50, minun pistemääräni huiteli reippaasti noiden lukemien yläpuolella. Työpsykologi oli sitä mieltä, että terapiasta voisi olla hyötyä ja että todennäköisin diagnoosi, millä terapiaan pääsisin, olisi ahdistuneisuushäiriö. Kuulosti minustakin ihan todennäköiseltä ja toisaalta ihan älyttömältä. Sehän oli sairaus. Totesin kuitenkin, että olin liian väsynyt terapiaprosessiin. Työpsykologi ei pitänyt huonona ajatuksena sitäkään, että vaihtaisin työpaikkaa ja se oli sitten lopulta ratkaisuni. Vaihtamallahan paranee.

Sillä sisukkuudella ja sinnikkyydellä, jotka ovat lastensuojelussa ihan välttämättömiä luonteenpiirteitä, pärjäsin kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Ei sitä varmasti ulospäin nähnyt, miten poikki olin. En nukkunut vuosiin normaalisti. Oli joko pahoja nukahtamisvaikeuksia tai heräilyä läpi yön. Sain työterveydestä nukahtamislääkkeet, jotka eivät auttaneet lainkaan. En halunnut ottaa vastaan vahvempia lääkkeitä, joten se siitä. Minulla oli rintakipuja, toistuvaa päänsärkyä ja pientä kuumeilua, jota oli jo yliopistovuosien aikana, kun luin itseni puhki. Lisäksi minusta tuntuu, että lähimuistiini on jäänyt pysyvät jäljet ja kun kalenteri alkaa vähänkin täyttyä, panikoin. Silloin täytyy erikseen pysäyttää itsensä ja käskeä tekemään asia kerrallaan. Koettaa vakuuttaa itsensä, ettei oikeasti ole mikään hätä.

En ollut ollenkaan ainoa, joka meni töihin vaikka pää kainalossa. Hulluja nuo sossut. Onneksi on sellaisia työkavereita ja lähiesimiehiä, jotka ovat tarvittaessa pakottaneet lähtemään kotiin. Niin kauan kun ei välitä tarpeeksi itsestään, pää kainalossa nimittäin pystyy tekemään töitä. Ja tässä vaiheessa kehtaan jo sanoa ääneen, että olen tehnyt työni aina todella hyvin. Väsymys ei ole näkynyt päätöksissäni tai siinä, miten olen kohdannut asiakkaita. Jos niin olisi käynyt, olisin takuulla lopettanut jo aiemmin. Sitäkin varmaan jossain kohtaa ajattelin, että olen nähnyt niin sairaita ihmisiä, että jos lähtee vertailemaan niin eihän tilanteeni ollut vielä mitään. Pystyin käymään töissä, harrastamaan ja pitämään yllä sosiaalisia suhteita. Mutta jos sama olisi jatkunut, en olisi enää pystynyt.

Olen usein kuullut, että joku ei haluaisi ikinä työskennellä lastensuojelussa, koska ei kestäisi kuulla päivästä toiseen lapsiin kohdistuvasta kaltoinkohtelusta. Minulla se ei ollut varsinainen väsymiseen liittyvä syy, vaikka uskonkin, että ne tarinat kaivertavat jostain sisältä. Sosiaalityötä tehtäessä tunteilta ei voi eikä pidäkään välttyä, mutta tietenkään asiakkaan edessä ei voi valtoimenaan alkaa kyynelehtiä tai suuttua vanhemmalle, joka on pudotellut ainepäissään vauvaa lattialle. Sellainen vaatii jo aika äärimmäistäkin empatiaa ja ymmärrystä. Se on osa ammattitaitoa ja tietenkin myös sitä millainen ihminen perimmiltäni olen. En ainakaan muista, että olisin yhtään vanhempaa lopullisesti tuominnut, olivat he sitten kohdelleet lapsiaan huonosti vuosikausia tai uhanneet useampaan kertaan tappaa minut. Lasten eli lähinnä teini-ikäisten kohdalla se on varmaan helpommin ymmärrettävissä, että vaikka asiakas tuhoaisi elämäänsä järjestelmällisesti, ja ehkä siinä sivussa vähän muidenkin, aina miettii vain miten häntä voisi vielä auttaa. Siitä huolimatta, että tosiaankin välillä tuntuu siltä, että itselle olisi helpompaa kun voisi vain raivota ja ravistella.

Minulle ongelmat syntyivät kaikista eniten siitä, että kun resurssit ovat olleet aivan liian pienet sekä lastensuojelussa että peruspalveluissa, työtä on ollut pakko tehdä vähän sinnepäin. Oman etiikan ja oman näkemyksen vastaisesti. Lastensuojelussa pystyi tarjoamaan vähän jotain tuolle perheelle ja vähän toista tuolle, mutta ei kenellekään riittävästi. Kun suurin osa työajasta meni akuuttien kriisien hoitamiseen, ei jäänyt aikaa esimerkiksi siihen, että olisi tutustunut lapsiin ihan oikeasti. En ole tavannut yhtäkään lastensuojelun työntekijää, joka ei välittäisi aidosti ja haluaisi tehdä parhaansa perheiden eteen. Töistä joutuu vain välillä lähtemään niissä mietteissä, että toivottavasti siellä lapsen kotona ei nyt vain sattuisi mitään. Työtä riittäisi vaikka toimistolla ja kotikäynneillä hosuisi 24/7. Ylitöitä lastensuojelussa tehtiin jatkuvasti.

Töitähän tehdään toki kaikilla aloilla nykyään valtavia määriä, mutta siinä on vielä eronsa, kun työ on emotionaalisesti raskasta. Silloin se virka-aikakin riittää siihen, että kohta ei välitä enää itsestään eikä jaksa kuunnella mitä huolia ja murheita läheisillä on. Ei oikeastaan aina edes niitä mukavia kuulumisia. Se olikin yksi pahimmista asioista. Vaikka työ olisi kuinka tärkeää, olen vuosien saatossa oppinut arvostamaan omaa elämääni ja siihen kuuluvia ihmisiä enemmän kuin työtä. Se hämmästyttää minua edelleen, koska olen tottunut antamaan kaiken muille. Sitten yksi hetki sitä vain tajusi, että on myös tämä oma ainutkertainen juttu ja se voi päättyä huonosti, jos on koko ajan puristava tunne rinnassa ja jokainen työpäivä tuntuu kidutukselta. En sitten halunnut menettää terveyttäni työni vuoksi. Mitä se lopulta olisi ketään muutakaan hyödyttänyt.

Yksi mitä välillä joutuu miettimään on se, että tietyllä tapaa oma maailmankuva on  alkanut vääristymään. Kun joskus kertoi tuttaville ihan yleisesti ottaen asioista, joita joutui työpäiviensä aikana kohtaamaan, saattoivat kuulijat olla aivan järkyttyneitä. Sanoivat, etteivät oikeastaan halunneet edes kuulla. Itse totesi siihen jotain, että ”niin joo” ja mietti mielessään, että eihän tämä ollut vielä mitään. Ei niitä pahimpia voinut edes kertoa. Vasta jossain kohtaa tajusi pakittaa hieman taaksepäin ja miettiä kokonaisuutta. En pidä siitä, että ihmisiä luokitellaan ja marginalisoidaan. Se syö kuitenkin mieltä, jos alkaa elää todellisuudessa, jossa melkein kaikissa perheissä on väkivaltaa tai päihteitä tai vakavia mielenterveysongelmia. Piti siis todeta itsensä kanssa ääneen, että se on se pieni osa kaikista, joilla näin on.

Tietysti näihin kaikkiin vuosiin sisältyi myös perussäätöä omassa elämässä. Minulla ei ollut eikä ole vieläkään omaa perhettä ja asunnot ovat vaihtuneet niin tiheään, että se on jo aika farssi. Se millä olen selvinnyt ovat tietenkin harrastukset, läheiset ihmiset ja se, että jokainen kolmesta työyhteisöstäni on ollut aivan mahtava. Työkavereilta on saanut voimaa sekä hyvästä yhteishengestä että valtavasta määrästä (mustaa) huumoria. Toisaalta on pystynyt jakamaan väsymisen kokemusta ja toisaalta muutamia työkavereita katsellessa on todennut, että noin pitkälle en ole valmis menemään. En kauheasti viitsi tänne noista koiristani kirjoittaa, koska eläinaiheet aina jakavat mielipiteitä niin voimakkaasti. Mutta sanonpa sen, että koirani olivat todennäköisesti syy siihen miksi en masentunut etelään muuttoni jälkeen. Kaiken muun lisäksi olin alkuun tosi yksinäinen, kun läheiseni asuivat pitkin poikin maata. Koirien ansiosta kotona oli vastassa joku joka välitti ja jolle sai kertoa murheensa. Kirjoitan vielä ensi tai sitä seuraavalla viikolla yhden tekstin siitä, minne siirryin töihin lastensuojelusta ja miten se oli yksi parhaimpia päätöksiäni, vihdoinkin. Sen tekstin jälkeen ollaan jo ihan mökillä. Nyt täällä paistaa jälleen aurinko, on vuoden pisin päivä ja viikonloppuna pääsee maailman pienimpiin ja söpöimpiin juhannustansseihin tuohon lähikylälle. Huippua!

Paris, je t'aime

”I’ve seen you, beauty, and you belong to me now, whoever you are waiting for and if I never see you again, I thought. You belong to me and all Paris belongs to me and I belong to this notebook and this pencil.” – Ernest Hemingway

Palasin Pariisista myöhään lauantaina ja jo seuraavana aamuna heräsin koiranäyttelyreissuun. Ehkä sen vuoksi tällä hetkellä tuntuu hieman epätodelliselta, että koko matkaa olikaan. Arki tuli vastaan niin yllättäin. Täytyy tässä lähiaikoina nostaa pöydälle kaikki matkalta tuomamme herkut, katsella valokuvia ja kertoilla matkasta vähän muillekin, että saisi sen kaiken hetkeksi takaisin. Suunnittelimme matkan yllätyksenä pikkusiskolleni. Hän sai juuri peruskoulun päätökseen ja on hulluna matkustamiseen, mitä ei ole kuitenkaan vielä paljoa päässyt tekemään. Itse olen ollut Pariisissa ensimmäisen kerran vuosia sitten ja kaipaus takaisin jäi jo silloin. 

Koska ajan ja rahan vuoksi olen pystynyt tekemään vain yhden naapurimaita pidemmän lomamatkan vuodessa, olen pyrkinyt tekemään matkoja eri maihin, jotta näkisin maailmaa mahdollisimman paljon. Ranska on ainoa maa, johon olen silti halunnut palata kerta toisensa jälkeen. Itseasiassa jossain vaiheessa mietin, että lähtisin kirjoittamaan romaaniani Ranskan maaseudulle, mutta se jäi ainakin tässä kohtaa. Nyt on tietysti taas kauhea hinku jatkaa ranskan kielen opiskelua. Se oli jo ennestään selvää, että EM-jalkapallossa suosikkini on Les Bleues. Yhtenä iltana hotellissa oli pakko vähän selata Ranskan Tinderiä ja juuri tätä kirjoittaessani, Pierre-Vincentistä tuli minulle match. Hahhaa, ehkä hän vielä purjehtii tuolla kuvansa veneellä minua hakemaan.

En nyt kirjoitakaan matkareportaasia, koska se olisi vain lisää tätä samaa, tykkään, ihailen, rakastan sitä, tätä ja tuota Pariisissa. Kirjoitan sen sijaan jonkinlaisen luonnoksen tarinasta, johon idea syntyi reissun aikana. Siinä kuljetaan hieman samoja reittejä kuin me siskon kanssa ja mikä oli minusta kauhean hyvä älynväläys, se liittyy ihan pikkuisen tuohon kirjoittamaani romaaniin. Varoitan vaan, että postaus on nyt tarinan vuoksi tosi pitkä. Jos toivot mieluummin matkakertomusta, sitä löytyy kuvien muodossa Instagramista.

”There is an atmosphere of spiritual effort here. No other city is quite like it. I wake early, often at 5 o'clock, and start writing at once.” – James Joyce

                                                           YKSIN - YHDESSÄ

Join aamukahviani kaikessa rauhassa pöydässä istuen ja katselin ohitseni viilettäviä pariisilaisia. He hakivat kahvin mukaansa tai hörppäsivät espresson seisten tiskin edessä. Heillä oli jo kiire töihin. Itse olin jumiutunut paikalleni ja samalla ajatuksiini. Käytännössä en edes katsellut noita pariisilaisia vaan jonnekin heidän ohitseen ja lävitseen. Koetin keskittyä tekemään päätöstä siitä, lähtisinkö päiväksi museoihin vai Versaillesin linnaan. Rakastin taidetta, joten museot olisivat tavallisesti olleet varma valinta. Nyt kuitenkin vaikutti siltä, etten pystyisi keskittymään tarpeeksi. En haluaisi kokea esimerkiksi Louvrea sellaisena haamuna, joka olin ollut viimeiset kuukaudet ja tunnit. Haamuna, jolle mitään ei mennyt sisään eikä oikein mitään järkevää tullut uloskaan. Versaillesissa voisin vain hengittää sisään menneiden aikojen kuninkaallista ilmaa ja käyskennellä puutarhassa tuntikaudet ihan niin sekavassa mielentilassa kuin olinkin.

Olin saapunut Pariisiin jo kaksi yötä sitten. Olimme yhdessä varanneet lennot varhaiseen aamuun, jotta ehtisimme jo ensimmäisenä päivänä tutustua muutamaan nähtävyyteen. Aamu oli sumuinen ja kaunis, mutta kun astuin kaupunkiin vievään junaan, minut valtasi paniikki ja ahdistus. Olin tullut yksin. Olin tosiaan tullut yksin kaupunkiin, jonka piti olla meidän. Olin lähtenyt yksin matkalle, joka oli ollut yhteinen haaveemme ja jota olimme suunnitelleet suorastaan järjettömän kauan. Meillä oli ollut tapana vuorotellen etsiä tyhjänpäiväistä knoppitietoa Pariisin nähtävyyksistä ja historiasta. Olimme opetelleet yhdessä lausumaan turistin tärkeimpiä sanontoja ja nauraneet katketaksemme, kun se ei meinannut onnistua. Mutta kun olin istunut junaan, kaikki tuo tyhjeni päästäni. Kuin kaikki oppimamme olisi ollut meidän yhteisessä muistissamme ja kun toista puoliskoa ei enää ollut, ei ollut opittuakaan. Olin miettinyt kauhuissani, että olin tehnyt elämäni suurimman virheen astumalla lentokoneeseen. Se tuntui vain korostavan ja alleviivaavan sitä, että olin jäänyt yksin. Hyvin suunnittelemamme ensimmäinen päivä meni lopulta niin, että nukuin sen hotellissa. Nukuin yli vuorokauden. Aivan kuin olin nukkunut ja nukkunut saatuani tietää, ettei meitä enää ollut.

Nyt kahvikupin ääressä mieleni sekoitti kuitenkin aivan jokin muu. En ollut vieläkään ymmärtänyt mitä eilen oli tapahtunut. Oliko sitä kaikkea tapahtunut ollenkaan. Kalenterini totesi kiistämättä, että olin Pariisissa kolmatta päivää. Palaneet olkapääni ja hieman kolottavat jalkani kertoivat, etten ollut vain uneksinut eilisestä. Minulla oli lompakossani pahoin rypistynyt Riemukaaren kuitti, jonka toiselle puolelle olin kirjoittanut runon istuessani yöllä metrossa. Runo oli sekä rakkaalleni että sille  vieraalle miehelle, jonka olin tavannut. Olin puristanut kuittia kädessäni edelleen, kun heräsin uuteen aamuun.

Jos tuo kaikki oli totta, se oli mennyt suunnilleen seuraavasti. Heräsin hotellissa bussien ja henkilöautojen kasvavaan meluun ikkunani alla. Oloni oli kauhea. Olin nukkunut iäisyyden ja tokkurainen pääni oli sitä mieltä, että minun tulisi nukkua vielä toinen samanmoinen. Ehkä ikuisesti. Käskytin kuitenkin itseni ylös. Voisinhan ostaa jo samalle päivälle lentolipun kotiin, niin pääsisin tästä piinasta. Arki oli kuitenkin jo jotenkuten siedettävää, vaikka suru piikittikin rintaa säännöllisin väliajoin. Rutiinit pitivät kasassa ja liikkeessä. Liika vapaus ja juuri tämä kaupunki tuntuivat huutavan, ettei minulla ollut enää ketään ja että yksin olin vain säälittävä irvikuva entisestäni.

Suihkun jälkeen olo helpottui hieman ja viivästytin päätöstäni aikaistetusta kotimatkasta. Vaikka olin ennen matkaa ajatellut, etten kävisi yhdessäkään kirkossa, päätin kävellä Sacré-Coeurille. Pyhän Sydämen basilika oli vain pienen kipuamisen päässä. Tajusin vasta nyt, kuinka kaunis Montmartren kaupunginosa oli ja pystyin jo kuvitella kirkolta näkyvän maiseman kaupungin jokaisen katon ylle. Vaikka ajat olivat muuttuneet, pystyin myös kuvittelemaan Montmartren boheemin ilmapiirin, absintista viisastuneet kirjailijat pieniin huoneisiinsa kapean kadun yläpuolelle, viinistä humaltuneet iloittelijat kapakoihin tanssahtelemaan ja kaduille nauramaan sekä haitarin samalla kaihoisan ja riehakkaan soinnin muutaman kadunkulman päähän. Muistin Friedrich Nietzschen lausahduksen: ”An artist has no home in Europe except in Paris.” Minusta alkoi tuntua, että hän oli ollut oikeassa. Rakkaani ei olisi välittänyt tästä kaikesta, eikä ihan ymmärtänytkään. Hänessä ei ollut samaa kaihoisaa sielua kuin minussa.

Päästessäni Sacré-Coeurille, hämmästyin sen aiheuttamasta vahvasta tunnereaktiosta. Se oli yksinkertaisesti upea ja näytti siltä, kuin olisi hallinnut koko kaupunkia. Se ei hallinnut raivolla ja verellä, joita se oli joutunut näkemään ensimmäiset vuosikymmenensä maailmansotien keskellä. Kirkko piti hellästi sylissään kaikkia kaupunkilaisia ja muita kaupunkiin eksyneitä. Minusta tuntui kuin se olisi antanut siunauksensa sillekin, että olin saapunut Pariisiin juuri nyt. En mennyt heti sisälle vaan jäin nojailemaan kaiteeseen kirkon edessä. Kaupungissa oli satanut rankasti viime aikoina ja nyt sitä peitti sankka sumu. Tuntui melkein kuin olisin katsellut kaupungin kattoja pilven päältä. Olin pitkästä aikaa aidosti läsnä.

Tuon hetken keskeytti miesääni, joka tervehti minua aivan lähelläni. Ensimmäinen reaktioni oli siirtää laukkuani kauemmas. Pysyin myös hiljaa ja ärsyynnyin. En kaivannut ketään. En varsinkaan vierasta ihmistä. En varsinkaan miestä. Hän jäi kuitenkin viereeni seisomaan ja kyseli vointiani. Sanoi, ettei halunnut mitään pahaa. Hän oli nähnyt jo kaukaa, että olin menettänyt jotain. Hän oli myös tuntenut menetyksen tuskan. Mies puhui ensin joitain harkittuja lauseita ja sitten hän oli aivan hiljaa. Seisoimme vieretysten ja katselimme suoraan eteenpäin. En tiedä miksi, mutta jotenkin suojakuoreni suli. Jokin miehessä aiheutti sen. Unohdin pelon ja siinä samalla järjenkin. Ja siksi lähdin hänen mukaansa, kun hän ehdotti, että voisi esitellä kaupunkia. Vain tämän yhden päivän. Sitten hän olisi ja pysyisi poissa.

Kerroin miehelle vain nimeni ja annoin hänen puhua. Kävelimme alas kukkulalta ja vielä alemmas metroon. Mies kertoi Pariisista ja pariisilaisista. Minua satuttivat kohdat, jotka olivat jo tuttuja. Niitä olimme päntänneet yhdessä rakkaimpani kanssa. Mutta miehen ääni oli pehmeä ja rauhoittava. Metro vei meidät Seinen varrelle, lähelle Musèe d´Orsayta. Mies sanoi, ettei oikein ymmärtänyt taiteesta. Vastasin, että minulle oli tuttua, että jaoin taiteen vain itseni kanssa. Voisin käydä museossa myöhemmin. Tulvan merkit näkyivät joessa selvästi. Risteilyveneillä ei ollut mitään mahdollisuutta päästä kulkemaan siltojen alta. Luonto oli jälleen näyttänyt armottomuutensa. Aivan kuten se oli näyttänyt minullekin.

Kävelimme Seinen vartta verkkaisesti. Mies oli ostanut meille täytetyt patongit ja näykin omaani hieman. Patonki oli hyvää, mutta ruokahaluni oli ollut jo pitkään huono. Mies kehotti minua isällisesti syömään, etten pyörtyisi auringon paahteeseen. Saavuimme Pariisin vanhimmalle Seinen ylittävälle sillalle ja sen toinen pää osoittautui olevan täynnä rakkauslukkoja. Mies kertoi, että lukkoja oli aikaisemmin kiinnitetty sillalle nimeltä Pont des Arts, mutta lukkojen paino oli saanut sillan osittain romahtamaan. Mietin mielessäni, että tiesin jo tämän kaiken, mutta en sanonut mitään. Tiesin myös, että lukkojen määrä oli kasvanut valtaiseksi sen jälkeen, kun Sinkkuelämää-sarjan pääpari oli kohdannut kyseisellä sillalla. Se oli ollut yksi rakkaimpani lempifaktoista. Hän olisi varmaan itse sortunut siihenkin, että meidän yhteinen lukkomme roikkuisi nyt Pont-Neufin kaiteessa. Ajatus sai minut hymyilemään ensimmäisen kerran matkan aikana. Olimme olleet niin erilaisia, mutta parhaimmillamme yhdessä.

Matkamme jatkui Notre-Damelle. Mies pahoitteli kuullessaan, etten ollut ehtinyt käydä sisällä Sacré-Coeurissa. Hän ei ollut ollenkaan ajatellut. Sen vuoksi oli kuulemma erityisen tärkeää, että menisimme nyt sisään. Notre-Damen hieman karun kuoren alta löytyisi minulle kimaltava aarre. Jouduimme jonottamaan ja olin edelleen vaitonainen. Mutta kun etenimme lähemmäs kirkkoa, en pystynyt enää pidättelemään. En välittänyt muista ympärillä olevista enkä siitä, etten ollut tuntenut seuralaistani paria tuntia kauempaa. Kerroin, että olin yksin Pariisissa, koska rakkaani oli kuollut syöpään. Hän oli saanut tietää sairaudestaan aivan yhtäkkiä ja vasta viime hetkillä. Olimme luulleet oireita tavalliseksi vatsataudiksi. Itseasiassa luulin sairautta vatsataudiksi sen jälkeenkin, kun rakkaani oli jo saanut tietää. Hän piti kaiken salaisuutena aivan liian kauan. Kun hän kertoi, aikaa valmistautumiseen tuntui olevan liian vähän. Hän ei suostunut ottamaan kuin kipulääkkeitä. Lopullista parannuskeinoa ei ollut eikä hän halunnut kitua viikkojen sijaan kuukausia. Hän pahoitteli sitä kaikkea päivittäin ja minä raivosin ja itkin vuorotellen. Miten hän saattoi, miten syöpä saattoi, miten luoja saattoi. Avopuolisoni kuihtui silmissä, muuttui melkein tuntemattomaksi, katosi ja hajosi pois. Vain minä jäin.

Kun olin kertonut kaiken, mies katsoi minua syvälle silmiin. Oikeastaan jotenkin vielä syvemmälle, ja pahoitteli jälleen. Hän kertoi, että oli myös menettänyt kaikista rakkaimpansa, mutta ei yhtään enempää. Mietin, että ennen kuin päivä olisi ohi, saisin tietää. Olin tuonut esille raskaimman elämänkokemukseni ja olisi vain kohtuus, että hänkin kertoisi omastaan.

Notre-Dame todella oli kuin aarrearkku. Kuljimme sen käytäviä toisaalta vieretysten ja kuitenkin erillämme. Kumpikin varmaan ajatteli omaa menetystään. Ennen poistumistamme halusin sytyttää rakkaalleni kynttilän. Kynttilän sydän taisteli vastaan, en meinannut saada sitä syttymään ja purskahdin itkuun. Itkin hiljaa, mutta hillittömästä. Luulin, etten saisi kyyneleitäni loppumaan ennen kuin ne sulattaisivat minut siihen paikkaan. Mies käveli viereeni ja laittoi käden ympärilleni. Itkin vielä lisää, kun hän sytytti kynttiläni. Siinä hetkessä siitä tuli meidän kynttilämme. Ei kuolleiden läheistemme, vaan meidän elämää jatkavien kynttilä.

Lopulta se, että olin kertonut ja se, että olin itkenyt, vapautti minusta jotain ja aloin tuntea oloni hieman paremmaksi. Astuessamme takaisin aurinkoon olin kiusaantunut purkauksestani. Mies oli kuitenkin kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut ja ehdotti, että kävisimme läheisessä kahvilassa. Sitten voisimme jatkaa Tuileries’n puutarhaan ja Champs-Èlysèelle. Kahvilassa mies sai minut nauramaan kertomuksillaan ja minä jopa vastasin samalla mitalla. En ollut nauranut montaa kertaa sen jälkeen, kun sairaalasta oltiin soitettu. Kävelimme Jardin des Tuileries’n päästä päähän ja iloinen mielentilani riitti niin pitkälle, että halusin käydä Concorden aukion maailmanpyörässä.

Astuessamme Champs-Élyséelle, mies alkoi kertoilla kaikista liikkeistä, joita sen varrella sijaitsi. Katsoin häntä kummissani. Olinko muka tavannut jo toisen maailman harvoista shoppailua rakastavista miehistä. Rakkaani oli tehnyt suorastaan listan kaikista kaupoista, joissa hän halusi käydä ja miettinyt millaisissa vaatteissa hän kehtaisi kävellä sisään kalliimpiin muotiliikkeisiin. Koska tiesin, että rakkaani olisi arvostanut Montmartren taiteilijakortteleita minun vuokseni, olisin parhaani mukaan pysynyt positiivisena kokonaisen päivän putiikeissa ja ostoskeskuksissa.

Vaikka juuri nyt kauppoihin pistäytyminen ei houkutellut, Champs-Élysée oli loistelias ja toisessa päässä sijaitseva Arc de Triomphe juuri oikea päätös päivälle. Aurinko oli alkanut hivuttautua alaspäin, kun astuimme maan alle jonottamaan lippuja. Kun vihdoin nousimme rappuset takaisin maanpinnalle ja ylös Riemukaaren päälle, aurinko oli värjännyt koko läntisen taivaanrannan kirkkaan oranssiksi. Turisteja riitti, mutta puheensorina oli yllättävän hiljaista ja harrasta. Kaikki osasivat kunnioittaa kauneutta. Lopultahan luonto oli suurimmaksi osaksi juuri sitä.

Näköalatasanteen toiselta puolelta näimme Eiffel-tornin. Otimme sen edessä ensimmäisen ja viimeisen yhteisen valokuvamme. Kun olin jo astumassa alas korokkeelta, mies nosti kätensä kasvoilleni ja suuteli minua pitkään. Minua alkoi taas itkettää, mutta taistelin sitä vastaan. Se hetki tuntui väärältä ja silti niin hyvältä, välttämättömältä. Kun se oli ohi, pidin edelleen silmiäni kiinni. En halunnut päästää tuota hetkeä pois enkä uskaltanut katsahtaa miestä silmiin. Halusin olla vielä hetken aikaa pilven hattaralla, katsella maailmaa ja Pariisia korkealta ylhäältä päin.

Hätkähdin, kun tarjoilija tuli kysymään, halusinko vielä jotain muuta. Näytin varmaan varsinaiselta hölmöltä enkä saanut sanaa suustani. Olin päässyt niin lähelle samaa tunnetta kuin illalla. Pystyin haistamaan miehen tuoksun ympärilläni. Hän oli tuoksunut samalle kuin rakkaani. Kun olin avannut silmäni, mies oli ollut poissa. Olin tuntenut hänen lämpönsä siihen saakka, mutta nyt tuulenvire nosti ihoni kananlihalle. Lähdin laskeutumaan portaita kiireen vilkkaa, jos vielä tavoittaisin miehen. Tämä oli luvannut kadota, mutta enää en halunnut sitä.

En tietenkään nähnyt miestä enää missään. Astelin lopulta metroon, mietin häntä koko kotimatkan ja kirjoitin sen pienen runonpätkän. Mietin miestä pitkälle yöhön pyöriessäni sängyssä, unessani aamuyön tunteina ja edelleen nyt tässä kahvilassa. Oliko se kaikki ollut harhaa. Olinko vain kuvitellut hänet. Oliko hän ollut rakkaani. Ei. Sehän oli mahdotonta. Samassa tajusin, että olimme  tosiaan ottaneet kuvan yhdessä. Mihin olinkaan laittanut puhelimeni…

Hullu mummo IV

- Moi Maija!
- No moi! Oletko kovin kiireinen?
- En oikeastaan. Pääsin jo töistäkin.
- Soittelin vaan, kun olen miettinyt äitiä aika paljon. Oletko huomannut, että äidin vointi on mennyt koko ajan huonommaksi?

- Nooh. Välillä äiti unohtelee asioita, mutta eiköhän se ole normaalia, kun ihminen vanhenee. Meinaa sillä vähän lähteä jutut käsistä, mutta kai sitä tuossa vaiheessa alkaa helposti muistella kadotettua nuoruuttaan.

- Äiti on välillä kyllä ihan omissa maailmoissaan. Noita unohtelujakin alkaa tulla koko ajan enemmän. Se on aina ollut niin tarkka lasten kanssa ja kun viimeksi hain heidät, Veikolla oli vaippa vaihtamatta. Kotona Vilma sanoi, että äiti oli koettanut laittaa vaippaa sille. Kun soitin äidille muutaman päivän päästä lasten kyläilystä, hän sanoi odottavansa lapsia hoitoon sinä päivänä. Vaikka ne olivat juuri olleet. Eilen se oli jollain bussiretkellä häirinnyt muita vanhuksia. Oli ottanut viskipullonkin mukaan. Seurakunnan retkelle. Eihän se edes juo! Olen huolissani, pärjääkö se yksin siellä kotona. Enkä tietenkään voi jättää lapsia sinne enää. En tiedä kuka niitä nyt hoitaisi. Minun ja Matiaksen pitäisi päästä käymään siellä vastaanotolla joka viikko.

- Ei sinun kannata olla niin huolissasi. Minä kysyn vielä kerran, että voisinko muuttaa sinne yläkertaan. Olisin siellä vähän katsomassa äidin perään. Jos se kieltäytyy, niin voisin varmaan muuttaa silti. Nythän sille on hyvä syy, jos se on vähän sekaisin.

- Onkohan sekään nyt ihan hyvä idea. Lisää stressiä sille äidille ja...

- Ai minusta vai? Höpöhöpö. Mutta sinun sen sijaan pitää etsiä sellainen ihan oikea lastenhoitaja. Onhan niitä varmaan pilvin pimein. Mutta kuule, minun pitää nyt mennä. Käyn vielä katsomassa yhden asuntonäytön. Se alkaakin ihan juuri. Moi moi!

Eihän sillä pitänyt olla kiire mihinkään. Miten minulla oli käynyt edes mielessä, että Jonnasta saattaisi olla jotain apua tai tukea. Ei se ottanut vakavissaan edes omia asioitaan niin saatikka nyt sitten muiden. Se ei varmaan ollut nähnyt äitiä niin pahana kuin minä olin. Silti ei tuntunut hyvältä ajatukselta, että se muuttaisi äidin luokse. Se oli niin sotkuinen eikä varmasti täyttäisi jääkaappia samaan tahtiin kuin tyhjensi. Se valvoi myöhään ja kolistelisi miettimättä yhtään sen enempää. Äidin tila voisi mennä vain pahemmaksi, jos se joutuisi hoitamaan päivittäin aikuista lastaan.

Olinko tosiaan kuvitellut, että Jonna voisi auttaa minua Vilman ja Veikon kanssa. Eihän se edes tullut Vilman syntymäpäiville edellisellä kerralla, kun oli jossain retriitissä. Siihen tarvittaisiin aika monta retriittiä, että Jonna löytäisi itsensä ja paikkansa. Pitää kai vaan alkaa etsiä lastenhoitajaa. Siihen menisikin aikaa. Viimeisin palkattu hoitaja oli vaikuttanut kaikin puolin hyvältä. Lopulta oli selvinnyt, että lasten mentyä nukkumaan, hän pössytteli pilveä takapihalla ja joko riiteli tai leperteli kovaan ääneen puhelimessa poikaystävänsä kanssa. Naapurit olisivat voineet sanoa siitä vähän aikaisemmin. Kyllä ne yhteisestä aidasta huomauttivat, jos emme tasoittaneet sitä heti lumien lähdettyä. Olin irtisanonut hoitajan saman tien kun sain tietää. Äiti oli luvannut hoitaa lapsia, kunnes löytäisin uuden. Äidin kanssa kaikki vaan sujui niin hyvin, että etsiminen oli jäänyt.

Minusta alkoi tuntua, että kaikki oli kaatumassa päälleni. Jälleen. Matiaksen kanssa syntyi riitoja jatkuvasti. Eilen olimme riidelleet siitä, kun Matias saapui firman tilaisuudesta kunnon humalassa. Ei hän yleensä niin käyttäytynyt, mutta nyt samanlaisia tilanteita oli ollut kaksi ihan lähiaikoina. Olin huomauttanut asiasta melko kitkerästi ja Matias oli vastannut, ettei hän jaksanut katsoa tympivää naamaani selvinpäin. Arvostelimme toisiamme jonkin aikaa, kunnes tajusin, että äänenvoimakkuus alkoi nousta niin, että pian se kuuluisi lastenhuoneisiin. Käskin Matiaksen nukkumaan sohvalle, mihin hän onneksi tyytyi. Sen jälkeen kun oli ensin tönäissyt minua ohi mennessään. Sitä olin kokenut viimeksi muutama vuosi sitten.

Olimme käyneet Matiaksen kanssa pariterapiassa jo aikaisemmin, Vilman ollessa taapero. Tuolloin emme haukkuneet toisiamme, emme huutaneet. Meillä ei oikeastaan juuri ollut kommunikaatiota. Matias kävi töissä ja minä olin vielä kotona. Emme osanneet sovittaa kahta niin erilaista elämää yhteen. Minä en ymmärtänyt Matiaksen väsymystä hänen oltuaan töiden jälkeen golfaamassa kavereidensa kanssa eikä Matias ymmärtänyt minun väsymystäni, kun olin saanut olla kotona koko päivän. Joten olimme väsyneitä erikseen ja yksinämme. Terapia päättyi sinällään onnellisesti, että tulin toisen kerran raskaaksi. Nyt kun Veikko on taapero, olemme jälleen samassa tilanteessa. Kolmatta kertaa en takuulla tulisi raskaaksi, mutta jostain syystä olin edelleen valmis taistelemaan kokonaisen perheemme eteen. Toivoin, että Matiaskin oli. Tuo päihteiden käyttö ja hänen ruma käytöksensä minua kohtaan ei vain oikein vakuuttanut siitä.

En voisi soittaa Helmillekään. Hän saattaisi ottaa lapsia silloin tällöin, mutta en jaksaisi kuunnella hänen vuodatustaan siitä, kuinka minun tulisi jättää Matias. Tarvitsin nyt tukijaa, en saarnaajaa. Etenkään, kun oman perheeni lisäksi minun piti huolehtia äidistä. Oli ollut hyvä ajatus varata se lääkäriaika. Mielestäni äiti tarvitsi perusteellisia tutkimuksia, mutta toisaalta vähin mitä toivoin, oli toinen mielipide äidin tilanteesta. Jos tämäkin lääkäri toteaisi, ettei äidillä ollut hätää, saattaisi mieleni rauhoittua hieman. Nyt pitäisi ottaa asia kerrallaan. Voisin perua muutaman terapia-ajan, että saisin kunnolla aikaa etsiä hoitajaa. Olemme olleet Matiaksen kanssa yhdessä niin kauan, ettei se muutamasta viikosta voisi olla kiinni.