Kymmenen vuoden päästä

Olen 41-vuotias ja mitäs sitten. Tämä tuntui alun alkaen tosi hauskalta julkaisun aiheelta. Varmaan se onkin, mutta kauhean vaikea. Tähän saakka pisin työsuhteeni ei ole kestänyt kolmeakaan vuotta. Yhdessä asunnossa kolme vuotta taisi tulla täyteen, muttei yhtään sen enempää. Loppujen lopuksi suurin syy näihin on se, etten osaa pysähtyä aloilleni ja kyllästyn helposti. Saa nähdä tapahtuuko tulevina vuosina jokin mullistava muutos, kun periaatteessa kai pitäisi alkaa aikuistua. Edes vähän. Koetan seuraavaksi kuvitella muutaman kivan vaihtoehdon tuonne kymmenen vuoden päähän. Kaikkea kurjaakin voi ehtiä käydä, mutta niitä ei varmaan kannata etukäteen miettiä.

* Olen töissä eräässä yksityisessä yrityksessä mikä on tällä hetkellä hieman haaveena. En ollut koskaan ajatellut, että haluaisin ns. mennä urallani eteenpäin tai ylentyä, mutta tässä kyseisessä työssä olen halunnut ja se on ollut mahdollista. Elämä on mennyt minun mittakaavallani jopa aika tavanomaisesti. On suhteellisen tavallinen työ ja ne samat rakkaat harrastukset kuin kymmenen vuotta aikaisemmin. Omistusasuntoon en ole vieläkään pystynyt sitoutumaan. Mies on kuitenkin löytynyt ja lapsia on kaksi. Kolmelle lapselle olisi vielä nimet jemmassa, mutta sinne ne saavat jäädäkin. Joka tapauksessa en ole urautunut tähän kaikkeen. Vanhemmuuden ja kodinkin voi hoitaa hauskasti. Arkea toki eletään tasaisesti, mutta lasten kanssa myös mennään ja koetaan. Välillä mennään ilman heitäkin. Vaikka työpaikka on viimein pysynyt samana, jaksan edelleen miettiä, miten asiat voisi tehdä toisin ja paremmin. Uskallan tehdä entistä rohkeampia kokeiluja ja antaa kalkkiutuneille tavoille ja tottumuksille huutia.

* Olen opiskellut klinikkaeläinhoitajaksi eli työskentelen eläinlääkärin apuna. Tähän on kuitenkin edellytyksenä riittävän varakas mies, koska muutoin minulla ei olisi ollut varaa edes opiskella saatikka elää Etelä-Suomessa tuosta työstä saatavalla palkalla. Muistan vielä kuinka osallistuin yliopistoaikoina opintomatkalle Riikaan ja siellä paikalliset sosiaalialan opiskelijat kertoivat, että ilman elättäjää sen alan töiden tekeminen Latviassa on mahdotonta. Ihan niin ei toki tämän oman haaveeni kanssa ole, mutta näine harrastusmenoineni kyllä. Eli siis tässä kuvitelmassa on löytynyt hyvätuloinen, älykäs ja persoonallinen mies, joka ymmärtää, etten halua olla edustusvaimo enkä elää rintamamiestaloa hulppeammissa olosuhteissa. Silloin voisin kymmenen vuoden päästä auttaa lemmikkejä ja ihan siinä sivussa vaan ihmisiä, jotka ovat omistaan huolissaan. Varakas mies mahdollistaisi senkin, että pääsisin matkustelemaan monta kertaa vuodessa.

* Olen perustanut yrityksen. Mahdollisesti jonkun kavereistani kanssa, koska yritysideoista on vuosien mittaan puhuttu porukalla. Yritys voisi olla esimerkiksi koirahoitola, jossa toiset koirat käyvät päivähoidossa ja toiset omistajiensa lomamatkojen aikana. Hoitolassa tarjottaisiin koirille myös homeopatiaa ja/tai osteopatiaa, hierontaa ja muita terveys-/hyvinvointipalveluja. Vaihtoehtona yritykselle voisi olla teehuone, johon olen saanut kaverini kanssa innostuksen ulkomailta. Itseasiassa myöskin Riiasta. Teehuoneessa olisi tietenkin tarjolla kymmeniä eri vaihtoehtoja perinteisistä teelaaduista omiin sekoituksiimme. Tee juotaisiin perinteisesti pöytien ääressä tai lattialla patjojen ja tyynyjen päällä makoillen. Teekannut ja -kupit olisivat kaikki erilaisia ja kerätty matkoilta ympäri maailman. Toisaalta olisimme voineet perustaa kahvilan, johon taas olemme saaneet idean eräästä Tallinnalaisesta  lemppari paikasta. Hyvin persoonallinen, boheemi ja kotoisa sisustus, josta ei kuitenkaan näe, että jokainen yksityiskohta on tarkkaan harkittu vaan erilaiset esineet ovat vain löytäneet paikkansa. Kynttilöitä ja söpö pianonsoittaja nurkassa. Joinain päivinä ehkä saksofonisti. Neljäs ihan kelpo vaihtoehto yrittämiselle voisi olla freelancer-assistentti ja siinä sivussa jonkinmoinen vapaa kirjoittaja. Novelleja, lehtijuttuja, tiedotteita, jotain.

* Olen kirjailija. Jatko-osat ensimmäiseen kirjaan on kirjoitettu jo tovi sitten. Ne eivät ole saaneet niin suurta suosiota kuin esikoinen, mutta vieneet kuitenkin osaltaan uraa eteenpäin ja olleet vannoutuneimpien fanien mieleen. Uusi romaani on jälleen tekeillä ja se poikkeaa kolmesta edellisestä selvästi. Vuosien saatossa olen ehtinyt tehdä myös monenlaisia yhteistyöprojekteja. Esikoiskirjasta on tehty elokuva ja sen ympärillä tein myös yhteistyötä erään suomalaisen räppärin kanssa. Pienehkökään julkisuus ei ole koskaan alkanut tuntua kaikkein luontevimmalta, mutta siihen on jollain tapaa tottunut ja esiintymiseen liittyvät jännitykset lieventyneet rutiinin myötä. Uusia ihmisiä on toki aina mukava tavata, mutta se pitää edelleen paikkansa, että kirjoitan, koska se on minulle mieluisin tapa kommunikoida vieraiden ihmisten kanssa.

* Olen tehnyt kymmenen vuotta töitä, ehkä sosiaalityötä, ehkä kokeillut erilaisia projekteja. Päätän downshiftata uudelleen ja kirjoittaa samalla romaanille jatko-osan. Tällä kertaa olen toteuttanut suunnitelmani kirjoittaa ulkomailla. Joko pienessä, vaatimattomassa mökissä Länsi-Ranskassa, Skotlannin ylämailla tai jossain päin Islantia. Perillä odottaa ensin pieniä vastoinkäymisiä ja tietenkin paljon hämmentäviä kulttuurien kohtaamisia, kuten kaikissa hyvissä draamoissa. Palkinto on kuitenkin joko rouhea viinitilan perijä, Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjan Jamie tai jonkinlainen hipsteri-viikinki. Ja tietenkin myös se valmis kirja. Se jää sitten nähtäväksi asetunko vallan aloilleni valitsemaani mökkipahaseen vai palaanko Suomeen mukanani joko sujuva ranskankielen taito, laatikollinen viskiä tai pörröinen islanninhevonen. Tämän skenaarion selvin lopputulema on se, että teen saman ratkaisun vielä kolmannen kerran, ehkä viidenkympin kriisin kourissa. Kirjasarjaa ei toki jätetä kesken, kun ideoita riittäisi jo tällä hetkellä kaikkiin kolmeen.

Tai sitten ei sinnepäinkään mitään näistä. Se on kivaa ja jännää, ettei voi tietää eikä osaa tehdä kauaskantoisia suunnitelmia. Toki ajoittain myös ahdistaa se, että ei tunne löytäneensä mitään yhtä juttua elämälleen. Uudet alut kun ovat sekä ihania että raskaita. Vaikka kuinka muutos olisi parempaan, ne vievät aina voimia. Mutta jos ja oikeastaan kun pitää valita, valitsen ainakin toistaiseksi tämän, etten oikein tiedä. Enkä osaa päättää enkä asettua. Silloin voin ainakin kokeilla kaikenlaista. Ihan kovin radikaaleja ratkaisuja en usko tekeväni, koska arvostan kuitenkin joitain mukavuuteen liittyviä seikkoja. Ja koetan pysyä edes omalla mittakaavallani järkevänä. Se ei jokaisessa valinnassani ole mitenkään paljon järkeä, mutta...

Tämä taitaa olla noin suunnilleen neljänneksi viimeinen julkaisu tässä blogissa. Tai ainakin jos en kokonaan lopeta bloggaamista niin jatkan sitä vain harvakseltaan ja epäsäännöllisesti. Yllätys yllätys, etten ole osannut päättää. Kun nyt kerta olen päästänyt mielikuvitukseni valloilleen näiden postaustenkin suhteen niin ensi viikolla tulee vielä tarinointia. Sen jälkeen alan lopetella kertomalla kirjaprojektin viimeisistä vaiheista ja yleisesti tunnelmista tämän puolen vuoden jälkeen. Ja tietenkin fiiliksistä (lähi)tulevaisuuden suhteen. Värikästä, syksyistä viikkoa!