Olipa kerran käsikirjoitus

Kirjan käsikirjoitus on saanut vain olla muutaman viikon. Se tuntuu oudolta sanoa ja sitäkin oudommalta kirjoittaa tähän. Että se on valmis. Olisi kiva tietää, miten muut kirjoittajat kokevat tai määrittelevät sen, että käsikirjoitus on valmis. Eihän se kuitenkaan painokunnossa vielä tässä vaiheessa ole. Itse olen käsikirjoitukseen melkoisen tyytyväinen ja koen, että en pääse siinä enää itsekseni eteenpäin. Muutaman kaverin apu on ollut tärkeää, kun he ovat lukeneet kirjaa läpi ja kommentoineet eri juttuja lähtien sanavalinnoista itse tarinaan. Vieläkin minulla riittäisi kysymyksiä  siitä voiko romaanissa ylipäätään tehdä näin ja näin ja onko kieli riittävän hyvää. Näihin kysymyksiin kaipaisin kuitenkin ammattilaisen apua ja koen, että mahdolliset muutokset olisivat enää melko pieniä. Eli käsikirjoitus on valmis.

Yksi melko rasittava piirre, jonka olen huomannut hioessani omaa kirjaani, on se, että kun nyt luen muiden kirjoja, pistän paljon enemmän merkille sellaisia juttuja, jotka olisin itse tehnyt toisin. Tai en oikeastaan lähde miettimään, miten olisin tehnyt toisin, mutta totean vain, että tässä kohtaa tökkäsi. Käännöskirjallisuudessa jotkut kieleen liittyvät jutut voivat tietysti olla myös kääntäjän ratkaisuja. Toivon todella hartaasti, että pääsen tästä pian yli. Se on ärsyttävää lukemisesta nauttimisen kannalta ja toisaalta tulee vähän tyhmä olo sen suhteen, että mikä minä harrastelija olen arvostelemaan mahdollisesti kirjallisuutta opiskelleidenkin ammattilaisten teoksia. Ja kuten olen jo maininnut, en ylipäätään tykkää siitä, että pikkuseikkoihin tartutaan. Kaikella rakkaudella, esimerkiksi se on vähän ärsyttävää, kun jotkut tuttavat tarttuvat elokuvissa pieniinkin epäkohtiin. Jotenkin se latistaa hyvää tunnelmaa, jos elokuva on kokonaisuutena toimiva. Kun itse aikaisemmin valitin, etten tykkää haaveilu ja unelmointi -käsitteistä niin sekin oli ärsyttävää, koska annoin itselleni luvan käyttäytyä…No, ärsyttävästi. Olisin mielelläni jotain suurpiirteisen ja pikkutarkan ihmisen välimaastossa. Nyt se pikkutarkkuus on pahasti päällä.

Kuten olen varmaan moneen kertaan jo todennut, niitä epävarmuuden hetkiä tulee edelleen. Sekä silloin kun lukee omaa kirjaa läpi että valmiita romaaneja lukiessa. Tällä hetkellä luen Kate Mortonin Kaukaiset Hetket -kirjaa ja sitä ennen luin häneltä Salaisen Puutarhan. Juuri näiden kirjojen kanssa on tullut sekä niitä fiiliksiä, että tuosta kohdasta en pitänyt että sellaisia pieniä kauhun hetkiä oman tekstin suhteen. Tämä nainen on kirjoittanut yli 700 sivua/kirja mukaansatempaavaa tekstiä, jossa on sekä pientä jännitystä että kauniita kuvauksia ihmiselämästä. Miten minun melkein puolta lyhyempi kirja voisi mitenkään olla samassa kirjahyllyssä hänen teostensa kanssa. Ei mitenkään! Mutta sitten kun taas palaa omaan kirjaan ja varsinkin kun pääsee siinä joihinkin lempparikohtiin, alkaa ajatella, että voisihan se olla. Ja etteihän sen nyt hyvänen aika pidä eikä se saakaan olla kuten esimerkiksi Mortonin kirjat. Hän on keksinyt sanoa jonkun asian tosi hienosti, mutta olenhan itsekin sanonut jonkun toisen. Hän on myös ammattilainen ja siihen on vielä matkaa.

Viimeksi käsikirjoituksesta kirjoittaessani kerroin, että kolmas ja neljäs kerta uudelleen lukua oli ihan mukavaa. Viides kerta toden sanoi. Se oli vähän puisevampaa touhua. Koetin lukea kirjan läpi mahdollisimman tavalliseen tapaan. Eli että luen vaan enkä jää ajattelemaan erikseen  ihan jokaista lausetta. Tämä sen vuoksi, että saisin käsityksen onko kirja kokonaisuudessaan looginen ja sujuva. Toki jotain pieniä korjailuja tuli samalla tehtyä. Niitä varmaan voisi tehdä vielä sadannellakin lukukerralla. Mutta jotenkin alkoi lukiessa tuntua, että jos aion itsekseni kirjaa vielä muokata, tarvitsen siihen ensin vähän etäisyyttä. Toisten kirjoja en koskaan lue kuin kerran läpi, olisivat ne sitten kuinka hyviä tahansa. Joten ei se sinänsä ole ihme, että tuo teksti alkaa jo tietyllä tapaa tylsistyttää, kun sitä on niin intensiivisesti tehnyt puolisen vuotta. 

Omasta mielestäni kirjani alkaa mielenkiintoisesti, mutta kuitenkin paranee koko ajan loppua kohden. Kaikki olennaiset asiat eivät paljastu vielä kirjan alussa, joten salaperäisyyttäkin siinä on. Ne ovat sellaisia juttuja, joista itse kirjoissa tykkään ja jotka oikeastaan tulivat tähän käsikirjoitukseen kuin vahingossa ja itsestään. Se on aika hämmästyttävää, miten tällainen luova projekti etenee. Osittain tuntuu siltä, että asioita on tapahtunut ilman, että on edes itse tajunnut tai tietoisesti niitä tehnyt. Kauhean vaikea selittää, mutta kun kirjan kokonaisuus on ollut kasassa ja sitä on lukenut läpi, on tullut sellaisia hetkiä, että miten ihmeessä olenkin saanut nämä asiat loksahtamaan näin hyvin paikoilleen. Tai miten tänne on syntynyt näin hyviä viittauksia jo johonkin aikaisemmin kirjoittamaani tai edellisessä luvussa esille tulleisiin juttuihin, vaikken ole varsinaisesti niin suunnitellut tekeväni. Niin, en osaa tosiaan selittää. Ehkä tätä tarkoittamaani hämmästystä ymmärtää, jos on itse kirjoittanut jotain vastaavaa.

Sen jälkeen, kun jätin kirjan hautumaan, aloin miettiä seuraavaa askelta. Käytännössä kävin eri kustantamoiden kustannusohjelmia ja tyylejä läpi ja koetin saada selvää mihin käsikirjoitus kannattaisi lähettää. Lueskelin myös blogeja ja muita hyviä ohjeita, joita netistä löysin käsikirjoituksen lähettämiseen liittyen. Sitten vain annoin mennä ja nyt odotellaan. Toinen vaihtoehtoni oli lähettää käsikirjoitus ensin arvostelupalveluun, josta olen tainnut aikaisemminkin mainita, mutta kuoppasin ajatuksen tässä vaiheessa. Toisaalta kaipaisin niitä ammattilaisen vinkkejä, mutta jokin siinä ajatuksessa nyt häiritsee tai ehkä vain jännittää. Ehkä se on sitä, että pelkään saavani jotain tosi suurta kritiikkiä vain yhden sellaisen ihmisen suusta, joka ei ole kirjaa kuitenkaan kustantamassa ja menetän osan rohkeudestani sen vuoksi. Se ei todennäköisesti ole viisasta, mutta tällä hetkellä tuntuu, että mieluummin menen suoraan suden suuhun kuin otan väliaskeleita. Jos nämä ensimmäiset kustantamot eivät kiinnostu kirjasta niin seuraavaksi mietin löytyisikö vielä joitain mahdollisia paikkoja. Sitä seuraavaksi alan laskeskella, riittäisivätkö rahat siihen, että palkkaisin ammattiapua, jolloin kirjasta voisi saada vähän paremman omakustanteen kuin että heittää sen vain suorilta käsin nettiin. Onhan sekin mahdollista, että kirja jää pöytälaatikkoon. Että ei ole ainakaan vaihtoehdot vähissä.

Miltä tämä nyt sitten tuntuu. Tosi oudolta ja epätodelliselta, jos alkaa varsinaisesti ajatella, että se on siinä. Koko homma lähti kuitenkin vain parista novellin alusta ja pikkuriikkisestä ideasta, joka on aika paljon jalostunut matkan varrella. Aloitin huhtikuun alussa, silloin tekstiä oli joku kolmekymmentä sivua. Eikä niistä sivuista ole varmaan juurikaan enää jäljellä. Enintään joku lause siellä täällä. Vähän ihmettelee, että miten tällaisen sai ylipäätään aikaiseksi. Vähän tuntee ylpeyttäkin. Silleen salaa.