Mökillä

Sen ei pitäisi tulla yllätyksenä, mutta silti se aina tulee. Syksy. Vaikka jo juhannuksena hiipii mieleen, että voi ei, apua, kääk, kohta on elokuu ja tulee pimeä ja viimeistään syyskuussa viileää niin silti. Miten tässä nyt näin kävi. Nythän ollaan jo selvästi syksyn puolella, mutta se oli jotain elokuun puoliväliä, kun eräänä aamuna huomasi, että onkin jo sellainen tietty syksyn raikkaus ja jonain toisena iltana havahtui siihen, että illat todella hämärtyvät. Ihan tuosta vain.

Olen vielä joitain vuosia sitten ajatellut samoin kuin ainakin Facebookin perusteella aika monet muut. Nämä alkusyksyn kuukaudet ovat tunnelmallisia, kun laittaa takkaan tulta ja fiilistelee vaan. Värikkäät lehdet ovat kauniita ja kuulas sää kutsuu luontoon retkeilemään. Mutta sitten aloinkin arvostaa valoa ja lämpöä ihan toisella tapaa kuin ennen. Minusta tuli yhtäkkiä kesäihminen. Keväästä olin tykännyt aina ja siitä tykkään edelleen. Nyt vaikka yrittää painaa synkkiä ajatuksia talvesta jonnekin taka-alalle niin ne jotenkin jo tuossa häilyvät. Ja talvi on ihan kamala. Olen varmaan ainoa maailmassa, joka tykkää jopa vesisadetalvista enemmän kuin lumesta ja jäästä, koska jälkimmäiset tarkoittavat kylmää. Ja joo, onhan se pukeutumiskysymys, mutta kun en tykkää talvivaatteistakaan. Inhoan olla sellainen paketoitu pingviini, joka hikoilee kuollakseen työmatkan ajan. Jos saisin valita,  kaunista pakkastalvea voisi olla joulusta tammikuun loppuun ja that's it.

No niin. Nyt sitten viimeisiä vietäessä aloin kitistä. Sille vastapainoksi, että syksystäkin on tänä vuonna luvattu erityisen lämmintä ja nyt kun istun ehkä viimeistä kertaa tässä portailla kirjoittamassa, toppi päällä ja farkut tosi pahasti kuumottaen, en ihmettele yhtään. Itseasiassa koko kesä on ainakin minun mielestä ollut pelkkää aurinkoa. Joku sanoi, että on taas vaan satanut kokoajan. Onko tosiaan? Olen varmaan onnistunut ajoittamaan reissuni niin, että olen siirtynyt sateiden alta pois. Tai sitten olen oppinut jotain ihmeellistä positiivista ajattelua ja muistan vain auringon. Minusta tämä kesä on hiponut täydellistä! Jos saisin pidettyä tämän ajattelutavan niin ehkä ensi keväänä miettisin, ettei se talvikaan lopulta ollut niin paha. 

Ajatus tähän varsinaiseen tekstiin syntyi siitä, kun sain kaveriltani vinkin osallistua kirjoituskilpailuun, jonka aihe oli ”mökillä” ja toteutustapa hyvin vapaa. En sitten lopulta osallistunut, koska ajattelin, että minulta menisi liikaa aikaa tarinan kirjoittamiseen ja etenkin hiomiseen ja se kaikki olisi kirjalta pois. Nyt tässä vaiheessa huomaan, että olisin ehtinyt aivan hyvin ja jotain seuraavan kaltaista olisin kisaan lähettänyt. Jos nämä kaikki tarinoinnit ovat olleet enemmän hahmotelmien asteella niin tämä on sitä vieläkin enemmän. Olen lähdössä vielä tänään hakemaan avaimia uuteen asuntooni ja viemään ensimmäistä pienempää muuttokuormaa. Ajatukset meinaavat jo karata niihin puuhiin. Mutta toivottavasti ymmärrätte ja toivottavasti tavataan blogin merkeissä vielä ensi ja sitä seuraavana tiistaina, kun kerron mitä kirjalle lopulta kävi ja hyvästelen tältä erää. 

                                                           AAMUYÖN AIKAAN

Istun laiturilla ja uitan varpaitani viileässä, tummassa vedessä. Vesi ei liikahdakaan. Se on vakaa tanssilattia usvalle, joka leijuu lahdenpoukamassa. On niin rauhaisaa, että sitä on melkein vaikea uskoa. Usvakin tanssii varpaisillaan. Aivan hiljaa. Järvellä ja usvalla on äänetön sopimus, etteivät ne edes kuiskaa toisilleen. 

Välillä lähellä hypähtää pieni kala. Se pakottaa hetkeksi järven ääneen. Kala kutsuu usvaa leikkimään kanssa, mutta ei saa vastakaikua. Usvalla ei ole enää paljoa aikaa. Se haluaa olla oman hetkensä tähti. Näyttämön kaunein ballerina näinä aamuyön tunteina. Lahdella yöpynyt nuori joutsen antaa usvan tanssia. Se vain lipuu aivan hiljaa rantoja myöten.

Joutsen saapui lahdelle äänekkäästi. Oli vasta ilta, kun se ilmoitti jo kaukaa tulostaan. Syöksyi veteen nuoren linnun kaikella ylpeydellä. Pitäen huolta, ettei kukaan jättäisi sitä huomaamatta. Mutta aamuyöstä se on hiljaa. Kuuntelee kanssani vaimeaa musiikkia, jota muutamat sen ystävät tuottavat. Kuulen kahden linnun laulavan. Kuikka ja toinen pienempi. Hyttynen inisee hieman, mutta ei tee tällä kertaa kiusaa. Ja sitten se pieni polskahdus, kun kala hyppää jälleen. Se muistuttaa riemusta ja ilosta. 

Niityllä lampaat seuraavat unisina usvan säestettyä tanssia. Ne ovat juuri päässeet kesälaitumelle. Nauttimaan vapaudesta. Lampaat eivät ota vapauttaan vastaan riehakkaasti. Ne mutustavat sitä ruohotuppo kerrallaan, kaikessa rauhassa. Tänä yönä ymmärrän, että ne taitavat tehdä siinä aivan oikein.

Olen istunut laiturilla jo hetken. Kaikki muut nukkuvat mökissä loivan rinteen päällä. Ihmiset ja koirat. Aurinko on vain käväissyt horisontin takana ja nyt se alkaa jälleen nousta. Se on yksi kesän ihmeistä. Kun ei ole koskaan pimeää. 

Näitä öitä kokee niin harvoin. Kun ei ole pakko nousta varhain seuraavana aamuna. Kun saa valvoa auringonnousuun. Kun saa olla ainoa ihminen koko maailmassa. Kun tuntee itsensä luonnon vieraaksi. Vieraaksi, jonka täytyy käyttäytyä kunnioittaen. Joka saa tulla seuraamaan esitystä, mutta ei saa olla häiriöksi. Joka otetaan pehmein ottein vastaan, mutta jonka aika ei ole nyt. Koska on usvan aika.

Maisema on muuttunut lyhyessä ajassa kuin aivan toiseksi. Tumman sininen yötaivas on väistynyt vaaleampien sävyjen tieltä. Siinä vaiheessa, kun joutsen on kiertänyt koko lahden, alkavat auringon ensisäteet herätellä pihan pikkuväkeä. Hyönteisiä, joille avautuu taas monta uutta kukkaa. Jyrsijöitä, jotka touhottavat pesiensä kanssa. Niin paljon puuhaa. Mutta joutsenella on vielä tovi matkaa jäljellä. Kuin tietäen sen, se ui varoen. Nauttien siitä hetkestä, kun sen ei tarvitse esiintyä rehvakkaasti muiden nuorten keskellä. Kun sen ei tarvitse kilpailla tulevasta puolisosta. Nyt se saa vain olla. Usvan seassa turvassa. Aivan kuin pienenä vanhempien siipien suojassa.

Nousen seisomaan ja astun märillä jaloillani oransseihin saappaisiin. Katsahdan vielä kerran järvelle ja hengitän syvään. Vedän sisääni järven tuoksua, johon sekoittuu raikasta vettä ja pehmeää mutaa. Järvellä elävien eläinten ja kasvien ominaisia tuoksuja. 

Juuri tällaista yötä ei tule toista. Ymmärrän sen nyt. Tulee kauniita öitä, mutta ei usvaa tai tulee kauniita usvaisia öitä, mutta olen nukkumassa. Tulee kauniita usvaisia öitä, jolloin seison jälleen laiturilla, mutta kala ei hypikään tai joutsen on vaihtanut seutua. 

Hyvästelen usvan, joutsenen ja leikkisän kalan. Kävelen varovasti pois laiturilta. Jo seisomaan nouseminen tuntuu siltä kuin siihen kaikkeen syntyisi särö. Mutta kun astelee aivan varovasti ja hiljaa, se ei kasva liian suureksi. Usva ei sekoa askeleissaan. Se on kuitenkin jo alkanut tanssia pois.

Astun polulle, joka vie takaisin mökille. Lintujen konsertti on voimistumassa. Ne kaksi ovat saaneet seuraa. Linnut kutsuvat aurinkoa. Nouse jo, että saamme yhdessä herätellä koko tienoon. Kaikki pienet puuhaajat ja mökissä nukkuvat ihmiset. 

Vasemmalle puolelleni jää sauna. Mahtaako kiukaan pesässä edelleen hohkaa pieni lämpö illan jäljiltä. Onko saunatontulle jäänyt lämmintä pesuvettä. Sauna ei ole kovinkaan vanha. Se on hiljattain rakennettu alkuperäisen tilalle. Sauna kuitenkin seisoo paikoillaan niin varmana ja tärkeänä, että melkein voisi luulla sen olleen siinä aina. Se katselee järvelle tyytyväisenä siitä, kuinka paljon hyvää oloa se pystyy antamaan. Sen ainoa tehtävä on tuottaa raukeita, onnellisia ilmeitä. Ja siinä se onnistuu aina. Se auttaa sulattamaan synkimmätkin ajatukset ja kipeimmätkin kohdat. Se pesee pois kiireen ja hermostuneisuuden. Se tekee sen mielellään.

Saunan kohdalla polku kaventuu vielä hieman. Siinä ei pysty kävellä kaksi kerrallaan. Polkua kävelee yksin silloin, kun haluaakin olla itsekseen. Mutta sitä kävelee yksin myös silloin kun tarvitsisi jonkun vierelleen. Silloin kun yksin on liian vaikeaa. Polku ei kuitenkaan tarkoita mitään pahaa. Se vain on sellainen. Eikä se kuitenkaan kestä loputtomiin. Polun päässä voi taas tarttua toista kädestä. 

Polkua reunustaa jo pitkäksi kasvanut ruoho ja villit kukkaset. Kukkia tulee vielä lisää, kun kesä pääsee kunnolla valloilleen. Vielä se hieman arastelee, kuten jokaisena vuonna. Mutta pikkuhiljaa. Kasvusto on kasteen peitossa. Kävelen hiljaa eteenpäin saappaideni kastuessa. Korkeimmat ruohot kastelevat myös jalkojani ja niihin tarttuu siemeniä. Kaste on viileää, mutta suloista. Se tekee märäksi, mutta samalla pehmeällä tavalla mikä hallitsee aamuyötä muutenkin. 

Lintujen lauluun sekoittuu nyt ruohon kohina. Ruohon kohinaan sekoittuu välillä jonkin kukkasen kumautus saapasta vasten. Vaikka ääntä on nyt enemmän, se ei ole liikaa. Luonnon äänet eivät koskaan ole liikaa. Ne ovat ihmisen sielunmaisema.

Olen ollut tällä polulla monta kertaa. Vasta nyt minusta tuntuu, että kiinnitän siihen huomiota. Tunnustelen polkua ja sen ympäristöä tarkemmin. Tunnen kaiken vahvemmin. Kuten myös kuulen, näen, haistan ja maistankin. Olen pysähtynyt aistimuksiini, aistimiseen. Nyt minulla on ollut siihen riittävästi aikaa. Tuntuu, että nyt kaikki painuu mieleeni paremmin. Menee jonnekin tosi syvälle ja jää sinne. Ehkä niin että talven tai elämänkin synkimpinäkin hetkinä voi palata näihin tuntemuksiin. Koskettaa niitä uudelleen, vaikka mökki olisi silloin jo kaukana.

On joko kovin myöhä tai kovin varhainen. Olen saapunut mökin pihaan. Näen jonkin pienen juoksevan talon alta. Kaikista aikaisin touhuaja. Tekisi mieli katsahtaa vielä kerran taakse, mutta en tee niin. Haluan pitää muiston sellaisena kuin se on. Nyt siitä tulisi jo erilainen. 

Aurinko nousee selkäni takana. Aivan pian sen ensisäteet ulottuvat pihaan saakka. Sitä ennen haluan hakeutua mökin hämärään. Haluan pitää sen taianomaisimman hetken. Ja kun myöhemmin herään, aurinko saa painaa mieleeni oman hetkensä. Ihanan, lämpöisen ja keltaisen hetken mökin portailla. Silloin aurinko saa antaa kaikkensa. 

Nyt avaan mökin oven varovasti. Niin ettei kukaan muu heräisi ja ihmettelisi missä olen ollut. Että saisin vain astua omaan pesääni siinä samassa rauhassa mikä on ympäröinyt minua tämän yön. Jotta ei syntyisi sellaista säröä, josta nämä muistot pääsisivät valumaan pois. Muistot kesäyöstä mökillä.