Hullu mummo I

Äidistä oli tullut todella rasittava. Ei voinut koskaan tietää, milloin sen kanssa pystyi keskustella normaalisti. Niitä hetkiä tuntui olevan koko ajan vähemmän. Ja niinä toisina hetkinä sille ei kannattanut koettaa puhua järkevästi. Eikä oikeastaan edes höpöttää täyttä puppua. Ei kannattanut puhua mitään. Aina sai vastaukseksi vain typerän, ymmärtämättömän hymyn. Tai sitten hän alkoi yhtäkkiä puhua nuoruutensa ajoista. Kuinka hän oli humpannut juhannustansseissa helmat hulmuten. Kuinka hän oli tavannut ensirakkautensa Taunon. Ja joka seuraavalla kerralla saattoi olla Matti tai Jussi. Minusta tuntui, että tämä sekava puoli hänessä ei ollut äitini ollenkaan. Se oli piru, joka yritti ottaa vallan yhdestä rakkaimmista ihmisistäni. Ja kun se oli valloillaan, minun äitini ei ollut täällä vaan jossain kaukana tavoittamattomissa.

Minua raastoi se, että kaikki oli tapahtunut niin nopeasti. Äiti oli ollut elämänsä kunnossa vielä puoli vuotta sitten. Hän oli oikeasti osallistunut minun ja sisarusteni elämään, pystynyt auttamaan lasten kanssa ja tukenut minua, kun minulla ja miehelläni meni huonommin. Kukaan ei olisi uskonut, että äiti oli sairastumassa. Ja välillä minusta tuntui, että olin ainoa, joka sen oli oikeasti tajunnut. Toinen sisaristani oli ikuinen haahuilija ja toinen ei ollut koskaan käynyt niin paljon äidin luona kuin minä. Kai hän yhtä paljon äidistä välitti, mutta oli aina elänyt itsenäisempää elämää kuin me muut. Hän rauhoitteli minua sillä, että kävihän äiti säännöllisesti lääkärissä ja kaikenlaisissa vanhusten tapahtumissa. Kyllähän joku muukin huomaisi, jos tilanne olisi oikeasti tosi paha. Varmaan äidillä oli vain jotain ihan tavallista dementiaa. Minusta se oli pötypuhetta.

Siitä huolimatta, että taakka sydämessäni kasvoi kerta kerran jälkeen, kävin viikoittain äitiä tapaamassa. Rakkaudesta, huolesta, hämmästyksestä. Varmaan kaikkien näiden vuoksi. Jokaisen vierailun jälkeen pihisin kiukusta tai itkin olohuoneen nurkassa. Mieheni koetti puhua minulle, että ottaisin hieman etäisyyttä koko tilanteeseen. Jättäisin vaikka välillä käymättä. Että minun murheeni vaikuttaisivat koko meidän perheeseen. Suutuin vain lisää. Miten hän kehtasi, oli kyse omasta äidistäni! Mutta pian mietin, että hän saattoi olla oikeassa. Tilanne ei voisi olla vain minun käsissäni. Mietin pääni puhki, miksei kukaan muu tehnyt mitään. Äiti olisi ehdottomasti kuulunut hoitoon, vanhainkotiin. Joskus minulle tuli mieleen, että jopa mielisairaala olisi hänelle parempi paikka kuin oma koti. Ei tämä voinut olla enää turvallista. En käsittänyt miten esimerkiksi lääkärit eivät tehneet asialle mitään. Näkihän sen, että äiti, lasteni isoäiti, oli hullu.

Niin tyttäreni minusta ajattelivat. Maija kaikista voimakkaammin. Muut pitivät vain vähän huonomuistisena. Ja he keskustelivat asiasta keskenään siten, että kuulin varsin hyvin viereiseen huoneeseen. Luulivat kai niin höpsähtäneeksi, etten ymmärtäisi. No. Sehän oli tietysti tarkoituskin.