Viikonloppuna kaveri kysyi, kauanko olen jo ollut täällä
maalla. Heitin, että olisiko kolmas viikko lopuillaan ja hän vastasi, että
ihanko totta, onpa aika mennyt nopeasti. Tuossa kun katsoin kalenteria, niin
totuus on, että tämä on jo viides viikko. Eli jos se puolisen vuotta tulen
täällä olemaan niin enää viisi kuukautta jäljellä. Apua! Pitää saada sitä ja
tätä valmiiksi. Ja silti pitää jo kohta alkaa etsiä uutta asuntoa ja
työpaikkaa. Ja vain noin vähän aikaa. Pitäisikö alkaa stressata...
Niin. Juuri tällaiseen ajatusketjuun lähden tosi helposti.
Aika kuluu, en ehdi mitään. Täytyy alkaa kalenteroida ja suunnitella vielä paremmin.
Täytyy käyttää aika tehokkaammin. Jokainen minuutti on tärkeä. Ja juuri tätä olen
tullut hetkeksi karkuun. Ei pitänyt olla tiukkoja aikatauluja, ei kiirettä.
Siitä en pääse, ettenkö haluaisi jonkinlaista kirjoitusaikataulua ja sen olen
laatinut. Kaipaan myös joitain muita rutiineja, joten olen miettinyt itselleni
liikuntaohjelman ja käyn koirien kanssa päivittäin metsässä. Mutta kun ne rutiinit olivat oikeastaan
tässä, päivässä on ihan tarpeeksi tunteja niitä varten. Viikkoja, kuukausia,
niitä riittää.
Eli hengitä syvään ja anna olla. Siinä ohje minulta minulle. Olen vuosien mittaan jo oppinutkin olemaan paremmin tässä hetkessä.
Nuorempana olin vielä pahempi suorittaja. Sitten huomasin, että pidemmän päälle
siitä sekoaa sekä mieli että kroppa. En usko, että pystyisin varsinaisesti harjoittamaan
meditaatiota tai ottaisin mindfulness -harjoitukset osaksi arkea. Täysi
pysähtyminen olisi jo liikaa. Mutta ihan perustasollakin läsnäolo kaipaa vielä
treenaamista. Ettei koko ajan miettisi, että mitä seuraavaksi. Kirjoitan juuri nyt
tätä tekstiä ja vasta sitten alan miettiä lähdenkö käymään kaupassa tänään vai
huomenna. Kirjoitan juuri tätä sanaa ja vasta sitten seuraavaa. Ja
vasta sitten kirjoitan lauseen loppuun. Tämä olisi juuri sitä mitä haluaisin
viedä kaupunkiin mukanani. Mutta varmaan voin antaa itselleni anteeksi senkin,
että se vauhti mikä on jäänyt päälle, ei katoa noin vain silmänräpäyksessä. On
tässä vielä aikaa harjoitella.
Huomaan, että kirjoitan nyt ihan muusta mistä alunperin piti. Minun piti kertoa mökkielämän ensifiiliksistä. Onneksi sain edellisestä työpaikastani läksiäislahjaksi muistikirjan.
Siihen voin heittää nopeasti kaikki ideani sekä kirjasta että blogista, muuttaa
niitä, yliviivata ja piirtää nuolia sinne tänne, yliviivata taas ja kirjoittaa
uusiksi. Jos kaiken tämän sekasotkun joutuisi sanelemaan ihmiselle, hän menettäisi
nopeasti hermonsa. Muistikirja auttaa mielellään siinä, että en mene itse
oikosulkuun. Sen sijaan, että tarvitsisi pinnistellä muistaakseen ihan kaiken,
voi sysätä asioita sivuun ja palata niihin myöhemmin. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tosi helpottavaa. Ehkä siis viikon päästä pääsen siihen, miten täällä on
alkanut mennä.
Torstaina julkaisen tänne ensimmäisen osan jatkokertomuksesta
nimeltä Hullu mummo. Se jännittää paljon enemmän kuin nämä muut kirjoittelut.
Tarina ei ole läheskään valmis vaan sitä pitäisi saada aikaan tämän muun ohella,
joka toinen viikko. Koko idea tuntuu myös vähän hassulta, enkä oikein tiedä
mihin suuntaan se on menossa. Mutta lupauksien pitäminen on minulle
tärkeää eli saa nähdä mihin liemeen olen taas itseni saattanut...Joka tapauksessa, ylihuomiseen ja hauskaa, toivottavasti aurinkoista vappua!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti