Halusin vain tulla sanomaan...

Nyt alkaa tajuta, että se puoli vuotta oikeasti meni jo. En tosin juurikaan tiedä mitä siitä ajatella. Olin kuvitellut, että mökillä ollessa aika hidastuisi. Vähän jännittikin, että mitä jos siellä ehtii tulla tylsää, kun ei ole niin paljoa virikkeitä kuin kaupungissa ja juttelen kaiket päivät vain koirilleni. Mutta tuntuukin, että aika on mennyt jopa nopeammin kuin koskaan. Nimenomaan sen suhteen on ihan sanoinkuvaamattoman outo olo. Se minun oma hetki oli ja meni eikä seuraavasta ole tietoa. Melkein voisin kirjoittaa, että vapaus tuntuu valuvan sormien läpi, mutta se kuulostaa hiukan liian dramaattiselta. Tässä on kuitenkin taas kaikkea super jännää uuttakin edessä, ei vain sitä loppumista.

Vaikka en rehellisesti voisi sanoa, että on kiva palata töihin ja siihen tavalliseen arkirumbaan, se on kuitenkin ihan ok. Huomattavasti paljon siedettävämpää kuin vaikka tavallisen kesäloman jälkeen. Ja se hiukkasen ahdistava osuus ei ole itse töiden tekeminen vaan se, että joutuu taas heräämään aamuisin ja aikatauluttamaan melkein kaiken mitä tekee. Se taas auttaa sopeutumaan, että olen koko ajan tiennyt tämän loppuvan ja alkanut alitajuisesti valmistautua siitä lähtien, kun aloin katsella uutta asuntoa ja työpaikkaa. Samalla tavalla mökille asettuminen oli hyvin helppoa, kun olin jo sulatellut asiaa koko alkuvuoden. Töihin olen menossa yhteen vanhoista työpaikoistani ja sopimus tehdään tässä kohtaa vuoden loppuun. Se on oikeastaan huippu juttu, koska vaikka minun oli tänä aikana tarkoitus miettiä mitä haluaisin tulevaisuudeltani, en ole sitä juurikaan tehnyt ja nyt saan vähän aikalisää.

Mennyt kevät, kesä ja alkusyksy on ollut ehkä parasta aika toteuttaa tämänkaltainen projekti. Toinen syy on toki se, että mökkielämä on huhti-syyskuussa tosi helppoa. Toiseksi töihin palaamista helpottaa se, että kaikki muutkin ovat juuri tehneet niin. Palanneet töihin ja kouluun. Oli sekin kieltämättä kiva, että sai vielä hetkeksi aikaa jäädä lomalle, kun muut jo omiaan lopettelivat. Mutta jotenkin tämä syksyn tunnelma on maalla vielä syvempi. Moni mökki on tietenkin jo tyhjentynyt eikä järvellä näy enää niin paljon veneilijöitä tai kalastajia. Pidemmän päälle voisi tulla vähän orpo olo. On se vaan jännä, miten siihenkin tunteeseen vaikuttaa tuo valon määrä ja ehkä lämpökin. En tosiaankaan ole seurustellut niiden muiden mökkeilijöiden tai veneilijöiden kanssa, mutta kun on valoa ja lämpöä, tuntuu silti kuin ympärillä olisi enemmän elämää kuin pimeällä ja kylmällä. Onhan se sitäkin, että luonto hiljenee talvea kohden.

Uuden asunnon löytyminen oli aika hauskakin juttu. Muutama vuosi sitten, kun asuin siinä kurjimmassa kolossani Oulunkylässä, katselin aktiivisesti parempia vaihtoehtoja. Yhtenä päivänä tuli vastaan pieni erillistalo Pohjois-Helsingissä, mutta kun otin yhteyttä vuokranantajaan, olivat uudet vuokralaiset juuri löytyneet. Koska Helsingissä on hyvin vähän tarjolla vastaavia, yhdelle hengelle kohtuuhintaisia mökkejä, tuo talo jäi mieleen ja mietin nyt elokuussa, että voi kun se sattuisikin vapautumaan. Mietin jopa, että koska taloon muutti tuolloin nuori pariskunta, voisi olla mahdollista, että he saisivat näin parin vuoden jälkeen vauvan. Ja sitten yhtäkkiä talo oli vapaa ja selitys oli juuri se, että pariskunta tarvitsi tulevalle vauvalleen lisää tilaa. Eli  viime viikolla purin tänne omat tavarani. 

Se on tosi ihanaa, että pääsen taas harrastamaan mieluisia juttuja. Saan jättää uimahallissa käynnin ja kotijumpat ja alkaa taas tanssia. Pääsen myös jatkamaan maastoratsastusta lemppari tallillani. Lisäksi saan taas sopia kalenterin täyteen kaikkia kivoja menoja kavereiden kanssa. Ei kun ei. Ei pitänyt täyttää sitä kalenteria. Ennen kuin opin sen kunnolla, täytyy melkein merkitä kalenteriin niitä täysin tyhjiä päiviä. Jolloin voi sitten joko lähteä jonnekin tai jäädä kotiin katsomaan leffoja. Täytyisi nyt koettaa olla jääräpäinen tässä asiassa ja samalla ylpeä siitä mitä olen päättänyt. Että en enää suostuisi samaan tahtiin mihin olen ennen itseni ajanut.

Jääräpäisyys ja ylpeys ovat heittäneet minut monta kertaa allikkoon. En ole antanut itseni vaihtaa toiseen pääaineeseen yliopistossa, en ole antanut itseni luovuttaa töissä kuin vasta viimeisillä metreillä, en antanut itseni perua hullua ajatusta siitä, että muuttaisin mökille kirjoittamaan romaania. Niin. Mutta sitten ei oltaisi tässä. Jos en olisi opiskellut sosiaalityötä loppuun saakka, en olisi juuri tässä risteyksessä ja tässä tavallaan kivassakin valintojen vaikeudessa. Jos en olisi palanut loppuun, en olisi ehkä alkanut niin kriittiseksi ja rohkeaksi. Olisin mennyt helpommin siellä virran mukana, koska lähtökohtaisesti olen kuitenkin se ujo takapenkin tyttö. Huom! En silti suosittele kenellekään. Jos en olisi alkuvuodesta sanonut ääneen melko monellekin ihmiselle, että olen saanut päähäni muuttaa mökille, en olisi ehkä tehnyt sitä ainakaan vielä. Se on nimittäin sitä ylpeyttäni, että en kehtaa alkaa nössöillä kesken kaiken näin isossa asiassa. Eli ojaan ja allikkoon, mutta ei ainoastaan.

Silti kaiken tämän jääräpäisyyden ja ylpeyden keskellä annoin kesän aikana hiukan periksi myös niissä. Tämä voi kuulostaa huvittavalta, mutta on miulle kova juttu. Aloitin nimittäin keväällä spagaattihaasteen. Etenkin koska olin puhunut siitä muutamille kavereilleni, olin ihan varma, että en luovuta ennen kuin saan sen spagaatin. Kun olin sitä kaksi kuukautta tehnyt, edennytkin toki, mutta en kuitenkaan kauhean merkittävästi, löin hanskat tiskiin. Spagaatin venyttäminen tuntuu ihan kamalalta! Eli harjoittelen nyt nössöilyä tällaisessa vähän pienemmässä jutussa ja teen niitä isoja hulluja ratkaisuja jääräpäisesti edelleen.

Blogin päivittäminen loppuu siis todennäköisesti tähän. En vanno, etten sitä harvakseltaan jatkaisi, mutta en myöskään lupaa jatkavani. Facebook ja Bloglovin’ onneksi kertovat, jos uutta tekstiä onkin syntynyt. Sitäkään ei vielä tiedä vaikka haluaisin jossain vaiheessa kirjoittaa uuden jatkotarinan tai vain yksittäisiä hahmotelmia sellaisista tarinoista, jotka eivät koskaan täysin valmistu. Niin kuin tähänkin saakka. Katsotaan :) Jotta tuo otsikkokin loppuisi jotenkin, tässä viimeiset sanat tältä erää:

…Että kiitän teitä kaikkia lukijoita aivan valtavan paljon!

Kirjoittelemisiin!

XOXO

Olipa kerran käsikirjoitus

Kirjan käsikirjoitus on saanut vain olla muutaman viikon. Se tuntuu oudolta sanoa ja sitäkin oudommalta kirjoittaa tähän. Että se on valmis. Olisi kiva tietää, miten muut kirjoittajat kokevat tai määrittelevät sen, että käsikirjoitus on valmis. Eihän se kuitenkaan painokunnossa vielä tässä vaiheessa ole. Itse olen käsikirjoitukseen melkoisen tyytyväinen ja koen, että en pääse siinä enää itsekseni eteenpäin. Muutaman kaverin apu on ollut tärkeää, kun he ovat lukeneet kirjaa läpi ja kommentoineet eri juttuja lähtien sanavalinnoista itse tarinaan. Vieläkin minulla riittäisi kysymyksiä  siitä voiko romaanissa ylipäätään tehdä näin ja näin ja onko kieli riittävän hyvää. Näihin kysymyksiin kaipaisin kuitenkin ammattilaisen apua ja koen, että mahdolliset muutokset olisivat enää melko pieniä. Eli käsikirjoitus on valmis.

Yksi melko rasittava piirre, jonka olen huomannut hioessani omaa kirjaani, on se, että kun nyt luen muiden kirjoja, pistän paljon enemmän merkille sellaisia juttuja, jotka olisin itse tehnyt toisin. Tai en oikeastaan lähde miettimään, miten olisin tehnyt toisin, mutta totean vain, että tässä kohtaa tökkäsi. Käännöskirjallisuudessa jotkut kieleen liittyvät jutut voivat tietysti olla myös kääntäjän ratkaisuja. Toivon todella hartaasti, että pääsen tästä pian yli. Se on ärsyttävää lukemisesta nauttimisen kannalta ja toisaalta tulee vähän tyhmä olo sen suhteen, että mikä minä harrastelija olen arvostelemaan mahdollisesti kirjallisuutta opiskelleidenkin ammattilaisten teoksia. Ja kuten olen jo maininnut, en ylipäätään tykkää siitä, että pikkuseikkoihin tartutaan. Kaikella rakkaudella, esimerkiksi se on vähän ärsyttävää, kun jotkut tuttavat tarttuvat elokuvissa pieniinkin epäkohtiin. Jotenkin se latistaa hyvää tunnelmaa, jos elokuva on kokonaisuutena toimiva. Kun itse aikaisemmin valitin, etten tykkää haaveilu ja unelmointi -käsitteistä niin sekin oli ärsyttävää, koska annoin itselleni luvan käyttäytyä…No, ärsyttävästi. Olisin mielelläni jotain suurpiirteisen ja pikkutarkan ihmisen välimaastossa. Nyt se pikkutarkkuus on pahasti päällä.

Kuten olen varmaan moneen kertaan jo todennut, niitä epävarmuuden hetkiä tulee edelleen. Sekä silloin kun lukee omaa kirjaa läpi että valmiita romaaneja lukiessa. Tällä hetkellä luen Kate Mortonin Kaukaiset Hetket -kirjaa ja sitä ennen luin häneltä Salaisen Puutarhan. Juuri näiden kirjojen kanssa on tullut sekä niitä fiiliksiä, että tuosta kohdasta en pitänyt että sellaisia pieniä kauhun hetkiä oman tekstin suhteen. Tämä nainen on kirjoittanut yli 700 sivua/kirja mukaansatempaavaa tekstiä, jossa on sekä pientä jännitystä että kauniita kuvauksia ihmiselämästä. Miten minun melkein puolta lyhyempi kirja voisi mitenkään olla samassa kirjahyllyssä hänen teostensa kanssa. Ei mitenkään! Mutta sitten kun taas palaa omaan kirjaan ja varsinkin kun pääsee siinä joihinkin lempparikohtiin, alkaa ajatella, että voisihan se olla. Ja etteihän sen nyt hyvänen aika pidä eikä se saakaan olla kuten esimerkiksi Mortonin kirjat. Hän on keksinyt sanoa jonkun asian tosi hienosti, mutta olenhan itsekin sanonut jonkun toisen. Hän on myös ammattilainen ja siihen on vielä matkaa.

Viimeksi käsikirjoituksesta kirjoittaessani kerroin, että kolmas ja neljäs kerta uudelleen lukua oli ihan mukavaa. Viides kerta toden sanoi. Se oli vähän puisevampaa touhua. Koetin lukea kirjan läpi mahdollisimman tavalliseen tapaan. Eli että luen vaan enkä jää ajattelemaan erikseen  ihan jokaista lausetta. Tämä sen vuoksi, että saisin käsityksen onko kirja kokonaisuudessaan looginen ja sujuva. Toki jotain pieniä korjailuja tuli samalla tehtyä. Niitä varmaan voisi tehdä vielä sadannellakin lukukerralla. Mutta jotenkin alkoi lukiessa tuntua, että jos aion itsekseni kirjaa vielä muokata, tarvitsen siihen ensin vähän etäisyyttä. Toisten kirjoja en koskaan lue kuin kerran läpi, olisivat ne sitten kuinka hyviä tahansa. Joten ei se sinänsä ole ihme, että tuo teksti alkaa jo tietyllä tapaa tylsistyttää, kun sitä on niin intensiivisesti tehnyt puolisen vuotta. 

Omasta mielestäni kirjani alkaa mielenkiintoisesti, mutta kuitenkin paranee koko ajan loppua kohden. Kaikki olennaiset asiat eivät paljastu vielä kirjan alussa, joten salaperäisyyttäkin siinä on. Ne ovat sellaisia juttuja, joista itse kirjoissa tykkään ja jotka oikeastaan tulivat tähän käsikirjoitukseen kuin vahingossa ja itsestään. Se on aika hämmästyttävää, miten tällainen luova projekti etenee. Osittain tuntuu siltä, että asioita on tapahtunut ilman, että on edes itse tajunnut tai tietoisesti niitä tehnyt. Kauhean vaikea selittää, mutta kun kirjan kokonaisuus on ollut kasassa ja sitä on lukenut läpi, on tullut sellaisia hetkiä, että miten ihmeessä olenkin saanut nämä asiat loksahtamaan näin hyvin paikoilleen. Tai miten tänne on syntynyt näin hyviä viittauksia jo johonkin aikaisemmin kirjoittamaani tai edellisessä luvussa esille tulleisiin juttuihin, vaikken ole varsinaisesti niin suunnitellut tekeväni. Niin, en osaa tosiaan selittää. Ehkä tätä tarkoittamaani hämmästystä ymmärtää, jos on itse kirjoittanut jotain vastaavaa.

Sen jälkeen, kun jätin kirjan hautumaan, aloin miettiä seuraavaa askelta. Käytännössä kävin eri kustantamoiden kustannusohjelmia ja tyylejä läpi ja koetin saada selvää mihin käsikirjoitus kannattaisi lähettää. Lueskelin myös blogeja ja muita hyviä ohjeita, joita netistä löysin käsikirjoituksen lähettämiseen liittyen. Sitten vain annoin mennä ja nyt odotellaan. Toinen vaihtoehtoni oli lähettää käsikirjoitus ensin arvostelupalveluun, josta olen tainnut aikaisemminkin mainita, mutta kuoppasin ajatuksen tässä vaiheessa. Toisaalta kaipaisin niitä ammattilaisen vinkkejä, mutta jokin siinä ajatuksessa nyt häiritsee tai ehkä vain jännittää. Ehkä se on sitä, että pelkään saavani jotain tosi suurta kritiikkiä vain yhden sellaisen ihmisen suusta, joka ei ole kirjaa kuitenkaan kustantamassa ja menetän osan rohkeudestani sen vuoksi. Se ei todennäköisesti ole viisasta, mutta tällä hetkellä tuntuu, että mieluummin menen suoraan suden suuhun kuin otan väliaskeleita. Jos nämä ensimmäiset kustantamot eivät kiinnostu kirjasta niin seuraavaksi mietin löytyisikö vielä joitain mahdollisia paikkoja. Sitä seuraavaksi alan laskeskella, riittäisivätkö rahat siihen, että palkkaisin ammattiapua, jolloin kirjasta voisi saada vähän paremman omakustanteen kuin että heittää sen vain suorilta käsin nettiin. Onhan sekin mahdollista, että kirja jää pöytälaatikkoon. Että ei ole ainakaan vaihtoehdot vähissä.

Miltä tämä nyt sitten tuntuu. Tosi oudolta ja epätodelliselta, jos alkaa varsinaisesti ajatella, että se on siinä. Koko homma lähti kuitenkin vain parista novellin alusta ja pikkuriikkisestä ideasta, joka on aika paljon jalostunut matkan varrella. Aloitin huhtikuun alussa, silloin tekstiä oli joku kolmekymmentä sivua. Eikä niistä sivuista ole varmaan juurikaan enää jäljellä. Enintään joku lause siellä täällä. Vähän ihmettelee, että miten tällaisen sai ylipäätään aikaiseksi. Vähän tuntee ylpeyttäkin. Silleen salaa.

Mökillä

Sen ei pitäisi tulla yllätyksenä, mutta silti se aina tulee. Syksy. Vaikka jo juhannuksena hiipii mieleen, että voi ei, apua, kääk, kohta on elokuu ja tulee pimeä ja viimeistään syyskuussa viileää niin silti. Miten tässä nyt näin kävi. Nythän ollaan jo selvästi syksyn puolella, mutta se oli jotain elokuun puoliväliä, kun eräänä aamuna huomasi, että onkin jo sellainen tietty syksyn raikkaus ja jonain toisena iltana havahtui siihen, että illat todella hämärtyvät. Ihan tuosta vain.

Olen vielä joitain vuosia sitten ajatellut samoin kuin ainakin Facebookin perusteella aika monet muut. Nämä alkusyksyn kuukaudet ovat tunnelmallisia, kun laittaa takkaan tulta ja fiilistelee vaan. Värikkäät lehdet ovat kauniita ja kuulas sää kutsuu luontoon retkeilemään. Mutta sitten aloinkin arvostaa valoa ja lämpöä ihan toisella tapaa kuin ennen. Minusta tuli yhtäkkiä kesäihminen. Keväästä olin tykännyt aina ja siitä tykkään edelleen. Nyt vaikka yrittää painaa synkkiä ajatuksia talvesta jonnekin taka-alalle niin ne jotenkin jo tuossa häilyvät. Ja talvi on ihan kamala. Olen varmaan ainoa maailmassa, joka tykkää jopa vesisadetalvista enemmän kuin lumesta ja jäästä, koska jälkimmäiset tarkoittavat kylmää. Ja joo, onhan se pukeutumiskysymys, mutta kun en tykkää talvivaatteistakaan. Inhoan olla sellainen paketoitu pingviini, joka hikoilee kuollakseen työmatkan ajan. Jos saisin valita,  kaunista pakkastalvea voisi olla joulusta tammikuun loppuun ja that's it.

No niin. Nyt sitten viimeisiä vietäessä aloin kitistä. Sille vastapainoksi, että syksystäkin on tänä vuonna luvattu erityisen lämmintä ja nyt kun istun ehkä viimeistä kertaa tässä portailla kirjoittamassa, toppi päällä ja farkut tosi pahasti kuumottaen, en ihmettele yhtään. Itseasiassa koko kesä on ainakin minun mielestä ollut pelkkää aurinkoa. Joku sanoi, että on taas vaan satanut kokoajan. Onko tosiaan? Olen varmaan onnistunut ajoittamaan reissuni niin, että olen siirtynyt sateiden alta pois. Tai sitten olen oppinut jotain ihmeellistä positiivista ajattelua ja muistan vain auringon. Minusta tämä kesä on hiponut täydellistä! Jos saisin pidettyä tämän ajattelutavan niin ehkä ensi keväänä miettisin, ettei se talvikaan lopulta ollut niin paha. 

Ajatus tähän varsinaiseen tekstiin syntyi siitä, kun sain kaveriltani vinkin osallistua kirjoituskilpailuun, jonka aihe oli ”mökillä” ja toteutustapa hyvin vapaa. En sitten lopulta osallistunut, koska ajattelin, että minulta menisi liikaa aikaa tarinan kirjoittamiseen ja etenkin hiomiseen ja se kaikki olisi kirjalta pois. Nyt tässä vaiheessa huomaan, että olisin ehtinyt aivan hyvin ja jotain seuraavan kaltaista olisin kisaan lähettänyt. Jos nämä kaikki tarinoinnit ovat olleet enemmän hahmotelmien asteella niin tämä on sitä vieläkin enemmän. Olen lähdössä vielä tänään hakemaan avaimia uuteen asuntooni ja viemään ensimmäistä pienempää muuttokuormaa. Ajatukset meinaavat jo karata niihin puuhiin. Mutta toivottavasti ymmärrätte ja toivottavasti tavataan blogin merkeissä vielä ensi ja sitä seuraavana tiistaina, kun kerron mitä kirjalle lopulta kävi ja hyvästelen tältä erää. 

                                                           AAMUYÖN AIKAAN

Istun laiturilla ja uitan varpaitani viileässä, tummassa vedessä. Vesi ei liikahdakaan. Se on vakaa tanssilattia usvalle, joka leijuu lahdenpoukamassa. On niin rauhaisaa, että sitä on melkein vaikea uskoa. Usvakin tanssii varpaisillaan. Aivan hiljaa. Järvellä ja usvalla on äänetön sopimus, etteivät ne edes kuiskaa toisilleen. 

Välillä lähellä hypähtää pieni kala. Se pakottaa hetkeksi järven ääneen. Kala kutsuu usvaa leikkimään kanssa, mutta ei saa vastakaikua. Usvalla ei ole enää paljoa aikaa. Se haluaa olla oman hetkensä tähti. Näyttämön kaunein ballerina näinä aamuyön tunteina. Lahdella yöpynyt nuori joutsen antaa usvan tanssia. Se vain lipuu aivan hiljaa rantoja myöten.

Joutsen saapui lahdelle äänekkäästi. Oli vasta ilta, kun se ilmoitti jo kaukaa tulostaan. Syöksyi veteen nuoren linnun kaikella ylpeydellä. Pitäen huolta, ettei kukaan jättäisi sitä huomaamatta. Mutta aamuyöstä se on hiljaa. Kuuntelee kanssani vaimeaa musiikkia, jota muutamat sen ystävät tuottavat. Kuulen kahden linnun laulavan. Kuikka ja toinen pienempi. Hyttynen inisee hieman, mutta ei tee tällä kertaa kiusaa. Ja sitten se pieni polskahdus, kun kala hyppää jälleen. Se muistuttaa riemusta ja ilosta. 

Niityllä lampaat seuraavat unisina usvan säestettyä tanssia. Ne ovat juuri päässeet kesälaitumelle. Nauttimaan vapaudesta. Lampaat eivät ota vapauttaan vastaan riehakkaasti. Ne mutustavat sitä ruohotuppo kerrallaan, kaikessa rauhassa. Tänä yönä ymmärrän, että ne taitavat tehdä siinä aivan oikein.

Olen istunut laiturilla jo hetken. Kaikki muut nukkuvat mökissä loivan rinteen päällä. Ihmiset ja koirat. Aurinko on vain käväissyt horisontin takana ja nyt se alkaa jälleen nousta. Se on yksi kesän ihmeistä. Kun ei ole koskaan pimeää. 

Näitä öitä kokee niin harvoin. Kun ei ole pakko nousta varhain seuraavana aamuna. Kun saa valvoa auringonnousuun. Kun saa olla ainoa ihminen koko maailmassa. Kun tuntee itsensä luonnon vieraaksi. Vieraaksi, jonka täytyy käyttäytyä kunnioittaen. Joka saa tulla seuraamaan esitystä, mutta ei saa olla häiriöksi. Joka otetaan pehmein ottein vastaan, mutta jonka aika ei ole nyt. Koska on usvan aika.

Maisema on muuttunut lyhyessä ajassa kuin aivan toiseksi. Tumman sininen yötaivas on väistynyt vaaleampien sävyjen tieltä. Siinä vaiheessa, kun joutsen on kiertänyt koko lahden, alkavat auringon ensisäteet herätellä pihan pikkuväkeä. Hyönteisiä, joille avautuu taas monta uutta kukkaa. Jyrsijöitä, jotka touhottavat pesiensä kanssa. Niin paljon puuhaa. Mutta joutsenella on vielä tovi matkaa jäljellä. Kuin tietäen sen, se ui varoen. Nauttien siitä hetkestä, kun sen ei tarvitse esiintyä rehvakkaasti muiden nuorten keskellä. Kun sen ei tarvitse kilpailla tulevasta puolisosta. Nyt se saa vain olla. Usvan seassa turvassa. Aivan kuin pienenä vanhempien siipien suojassa.

Nousen seisomaan ja astun märillä jaloillani oransseihin saappaisiin. Katsahdan vielä kerran järvelle ja hengitän syvään. Vedän sisääni järven tuoksua, johon sekoittuu raikasta vettä ja pehmeää mutaa. Järvellä elävien eläinten ja kasvien ominaisia tuoksuja. 

Juuri tällaista yötä ei tule toista. Ymmärrän sen nyt. Tulee kauniita öitä, mutta ei usvaa tai tulee kauniita usvaisia öitä, mutta olen nukkumassa. Tulee kauniita usvaisia öitä, jolloin seison jälleen laiturilla, mutta kala ei hypikään tai joutsen on vaihtanut seutua. 

Hyvästelen usvan, joutsenen ja leikkisän kalan. Kävelen varovasti pois laiturilta. Jo seisomaan nouseminen tuntuu siltä kuin siihen kaikkeen syntyisi särö. Mutta kun astelee aivan varovasti ja hiljaa, se ei kasva liian suureksi. Usva ei sekoa askeleissaan. Se on kuitenkin jo alkanut tanssia pois.

Astun polulle, joka vie takaisin mökille. Lintujen konsertti on voimistumassa. Ne kaksi ovat saaneet seuraa. Linnut kutsuvat aurinkoa. Nouse jo, että saamme yhdessä herätellä koko tienoon. Kaikki pienet puuhaajat ja mökissä nukkuvat ihmiset. 

Vasemmalle puolelleni jää sauna. Mahtaako kiukaan pesässä edelleen hohkaa pieni lämpö illan jäljiltä. Onko saunatontulle jäänyt lämmintä pesuvettä. Sauna ei ole kovinkaan vanha. Se on hiljattain rakennettu alkuperäisen tilalle. Sauna kuitenkin seisoo paikoillaan niin varmana ja tärkeänä, että melkein voisi luulla sen olleen siinä aina. Se katselee järvelle tyytyväisenä siitä, kuinka paljon hyvää oloa se pystyy antamaan. Sen ainoa tehtävä on tuottaa raukeita, onnellisia ilmeitä. Ja siinä se onnistuu aina. Se auttaa sulattamaan synkimmätkin ajatukset ja kipeimmätkin kohdat. Se pesee pois kiireen ja hermostuneisuuden. Se tekee sen mielellään.

Saunan kohdalla polku kaventuu vielä hieman. Siinä ei pysty kävellä kaksi kerrallaan. Polkua kävelee yksin silloin, kun haluaakin olla itsekseen. Mutta sitä kävelee yksin myös silloin kun tarvitsisi jonkun vierelleen. Silloin kun yksin on liian vaikeaa. Polku ei kuitenkaan tarkoita mitään pahaa. Se vain on sellainen. Eikä se kuitenkaan kestä loputtomiin. Polun päässä voi taas tarttua toista kädestä. 

Polkua reunustaa jo pitkäksi kasvanut ruoho ja villit kukkaset. Kukkia tulee vielä lisää, kun kesä pääsee kunnolla valloilleen. Vielä se hieman arastelee, kuten jokaisena vuonna. Mutta pikkuhiljaa. Kasvusto on kasteen peitossa. Kävelen hiljaa eteenpäin saappaideni kastuessa. Korkeimmat ruohot kastelevat myös jalkojani ja niihin tarttuu siemeniä. Kaste on viileää, mutta suloista. Se tekee märäksi, mutta samalla pehmeällä tavalla mikä hallitsee aamuyötä muutenkin. 

Lintujen lauluun sekoittuu nyt ruohon kohina. Ruohon kohinaan sekoittuu välillä jonkin kukkasen kumautus saapasta vasten. Vaikka ääntä on nyt enemmän, se ei ole liikaa. Luonnon äänet eivät koskaan ole liikaa. Ne ovat ihmisen sielunmaisema.

Olen ollut tällä polulla monta kertaa. Vasta nyt minusta tuntuu, että kiinnitän siihen huomiota. Tunnustelen polkua ja sen ympäristöä tarkemmin. Tunnen kaiken vahvemmin. Kuten myös kuulen, näen, haistan ja maistankin. Olen pysähtynyt aistimuksiini, aistimiseen. Nyt minulla on ollut siihen riittävästi aikaa. Tuntuu, että nyt kaikki painuu mieleeni paremmin. Menee jonnekin tosi syvälle ja jää sinne. Ehkä niin että talven tai elämänkin synkimpinäkin hetkinä voi palata näihin tuntemuksiin. Koskettaa niitä uudelleen, vaikka mökki olisi silloin jo kaukana.

On joko kovin myöhä tai kovin varhainen. Olen saapunut mökin pihaan. Näen jonkin pienen juoksevan talon alta. Kaikista aikaisin touhuaja. Tekisi mieli katsahtaa vielä kerran taakse, mutta en tee niin. Haluan pitää muiston sellaisena kuin se on. Nyt siitä tulisi jo erilainen. 

Aurinko nousee selkäni takana. Aivan pian sen ensisäteet ulottuvat pihaan saakka. Sitä ennen haluan hakeutua mökin hämärään. Haluan pitää sen taianomaisimman hetken. Ja kun myöhemmin herään, aurinko saa painaa mieleeni oman hetkensä. Ihanan, lämpöisen ja keltaisen hetken mökin portailla. Silloin aurinko saa antaa kaikkensa. 

Nyt avaan mökin oven varovasti. Niin ettei kukaan muu heräisi ja ihmettelisi missä olen ollut. Että saisin vain astua omaan pesääni siinä samassa rauhassa mikä on ympäröinyt minua tämän yön. Jotta ei syntyisi sellaista säröä, josta nämä muistot pääsisivät valumaan pois. Muistot kesäyöstä mökillä.

Kymmenen vuoden päästä

Olen 41-vuotias ja mitäs sitten. Tämä tuntui alun alkaen tosi hauskalta julkaisun aiheelta. Varmaan se onkin, mutta kauhean vaikea. Tähän saakka pisin työsuhteeni ei ole kestänyt kolmeakaan vuotta. Yhdessä asunnossa kolme vuotta taisi tulla täyteen, muttei yhtään sen enempää. Loppujen lopuksi suurin syy näihin on se, etten osaa pysähtyä aloilleni ja kyllästyn helposti. Saa nähdä tapahtuuko tulevina vuosina jokin mullistava muutos, kun periaatteessa kai pitäisi alkaa aikuistua. Edes vähän. Koetan seuraavaksi kuvitella muutaman kivan vaihtoehdon tuonne kymmenen vuoden päähän. Kaikkea kurjaakin voi ehtiä käydä, mutta niitä ei varmaan kannata etukäteen miettiä.

* Olen töissä eräässä yksityisessä yrityksessä mikä on tällä hetkellä hieman haaveena. En ollut koskaan ajatellut, että haluaisin ns. mennä urallani eteenpäin tai ylentyä, mutta tässä kyseisessä työssä olen halunnut ja se on ollut mahdollista. Elämä on mennyt minun mittakaavallani jopa aika tavanomaisesti. On suhteellisen tavallinen työ ja ne samat rakkaat harrastukset kuin kymmenen vuotta aikaisemmin. Omistusasuntoon en ole vieläkään pystynyt sitoutumaan. Mies on kuitenkin löytynyt ja lapsia on kaksi. Kolmelle lapselle olisi vielä nimet jemmassa, mutta sinne ne saavat jäädäkin. Joka tapauksessa en ole urautunut tähän kaikkeen. Vanhemmuuden ja kodinkin voi hoitaa hauskasti. Arkea toki eletään tasaisesti, mutta lasten kanssa myös mennään ja koetaan. Välillä mennään ilman heitäkin. Vaikka työpaikka on viimein pysynyt samana, jaksan edelleen miettiä, miten asiat voisi tehdä toisin ja paremmin. Uskallan tehdä entistä rohkeampia kokeiluja ja antaa kalkkiutuneille tavoille ja tottumuksille huutia.

* Olen opiskellut klinikkaeläinhoitajaksi eli työskentelen eläinlääkärin apuna. Tähän on kuitenkin edellytyksenä riittävän varakas mies, koska muutoin minulla ei olisi ollut varaa edes opiskella saatikka elää Etelä-Suomessa tuosta työstä saatavalla palkalla. Muistan vielä kuinka osallistuin yliopistoaikoina opintomatkalle Riikaan ja siellä paikalliset sosiaalialan opiskelijat kertoivat, että ilman elättäjää sen alan töiden tekeminen Latviassa on mahdotonta. Ihan niin ei toki tämän oman haaveeni kanssa ole, mutta näine harrastusmenoineni kyllä. Eli siis tässä kuvitelmassa on löytynyt hyvätuloinen, älykäs ja persoonallinen mies, joka ymmärtää, etten halua olla edustusvaimo enkä elää rintamamiestaloa hulppeammissa olosuhteissa. Silloin voisin kymmenen vuoden päästä auttaa lemmikkejä ja ihan siinä sivussa vaan ihmisiä, jotka ovat omistaan huolissaan. Varakas mies mahdollistaisi senkin, että pääsisin matkustelemaan monta kertaa vuodessa.

* Olen perustanut yrityksen. Mahdollisesti jonkun kavereistani kanssa, koska yritysideoista on vuosien mittaan puhuttu porukalla. Yritys voisi olla esimerkiksi koirahoitola, jossa toiset koirat käyvät päivähoidossa ja toiset omistajiensa lomamatkojen aikana. Hoitolassa tarjottaisiin koirille myös homeopatiaa ja/tai osteopatiaa, hierontaa ja muita terveys-/hyvinvointipalveluja. Vaihtoehtona yritykselle voisi olla teehuone, johon olen saanut kaverini kanssa innostuksen ulkomailta. Itseasiassa myöskin Riiasta. Teehuoneessa olisi tietenkin tarjolla kymmeniä eri vaihtoehtoja perinteisistä teelaaduista omiin sekoituksiimme. Tee juotaisiin perinteisesti pöytien ääressä tai lattialla patjojen ja tyynyjen päällä makoillen. Teekannut ja -kupit olisivat kaikki erilaisia ja kerätty matkoilta ympäri maailman. Toisaalta olisimme voineet perustaa kahvilan, johon taas olemme saaneet idean eräästä Tallinnalaisesta  lemppari paikasta. Hyvin persoonallinen, boheemi ja kotoisa sisustus, josta ei kuitenkaan näe, että jokainen yksityiskohta on tarkkaan harkittu vaan erilaiset esineet ovat vain löytäneet paikkansa. Kynttilöitä ja söpö pianonsoittaja nurkassa. Joinain päivinä ehkä saksofonisti. Neljäs ihan kelpo vaihtoehto yrittämiselle voisi olla freelancer-assistentti ja siinä sivussa jonkinmoinen vapaa kirjoittaja. Novelleja, lehtijuttuja, tiedotteita, jotain.

* Olen kirjailija. Jatko-osat ensimmäiseen kirjaan on kirjoitettu jo tovi sitten. Ne eivät ole saaneet niin suurta suosiota kuin esikoinen, mutta vieneet kuitenkin osaltaan uraa eteenpäin ja olleet vannoutuneimpien fanien mieleen. Uusi romaani on jälleen tekeillä ja se poikkeaa kolmesta edellisestä selvästi. Vuosien saatossa olen ehtinyt tehdä myös monenlaisia yhteistyöprojekteja. Esikoiskirjasta on tehty elokuva ja sen ympärillä tein myös yhteistyötä erään suomalaisen räppärin kanssa. Pienehkökään julkisuus ei ole koskaan alkanut tuntua kaikkein luontevimmalta, mutta siihen on jollain tapaa tottunut ja esiintymiseen liittyvät jännitykset lieventyneet rutiinin myötä. Uusia ihmisiä on toki aina mukava tavata, mutta se pitää edelleen paikkansa, että kirjoitan, koska se on minulle mieluisin tapa kommunikoida vieraiden ihmisten kanssa.

* Olen tehnyt kymmenen vuotta töitä, ehkä sosiaalityötä, ehkä kokeillut erilaisia projekteja. Päätän downshiftata uudelleen ja kirjoittaa samalla romaanille jatko-osan. Tällä kertaa olen toteuttanut suunnitelmani kirjoittaa ulkomailla. Joko pienessä, vaatimattomassa mökissä Länsi-Ranskassa, Skotlannin ylämailla tai jossain päin Islantia. Perillä odottaa ensin pieniä vastoinkäymisiä ja tietenkin paljon hämmentäviä kulttuurien kohtaamisia, kuten kaikissa hyvissä draamoissa. Palkinto on kuitenkin joko rouhea viinitilan perijä, Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjan Jamie tai jonkinlainen hipsteri-viikinki. Ja tietenkin myös se valmis kirja. Se jää sitten nähtäväksi asetunko vallan aloilleni valitsemaani mökkipahaseen vai palaanko Suomeen mukanani joko sujuva ranskankielen taito, laatikollinen viskiä tai pörröinen islanninhevonen. Tämän skenaarion selvin lopputulema on se, että teen saman ratkaisun vielä kolmannen kerran, ehkä viidenkympin kriisin kourissa. Kirjasarjaa ei toki jätetä kesken, kun ideoita riittäisi jo tällä hetkellä kaikkiin kolmeen.

Tai sitten ei sinnepäinkään mitään näistä. Se on kivaa ja jännää, ettei voi tietää eikä osaa tehdä kauaskantoisia suunnitelmia. Toki ajoittain myös ahdistaa se, että ei tunne löytäneensä mitään yhtä juttua elämälleen. Uudet alut kun ovat sekä ihania että raskaita. Vaikka kuinka muutos olisi parempaan, ne vievät aina voimia. Mutta jos ja oikeastaan kun pitää valita, valitsen ainakin toistaiseksi tämän, etten oikein tiedä. Enkä osaa päättää enkä asettua. Silloin voin ainakin kokeilla kaikenlaista. Ihan kovin radikaaleja ratkaisuja en usko tekeväni, koska arvostan kuitenkin joitain mukavuuteen liittyviä seikkoja. Ja koetan pysyä edes omalla mittakaavallani järkevänä. Se ei jokaisessa valinnassani ole mitenkään paljon järkeä, mutta...

Tämä taitaa olla noin suunnilleen neljänneksi viimeinen julkaisu tässä blogissa. Tai ainakin jos en kokonaan lopeta bloggaamista niin jatkan sitä vain harvakseltaan ja epäsäännöllisesti. Yllätys yllätys, etten ole osannut päättää. Kun nyt kerta olen päästänyt mielikuvitukseni valloilleen näiden postaustenkin suhteen niin ensi viikolla tulee vielä tarinointia. Sen jälkeen alan lopetella kertomalla kirjaprojektin viimeisistä vaiheista ja yleisesti tunnelmista tämän puolen vuoden jälkeen. Ja tietenkin fiiliksistä (lähi)tulevaisuuden suhteen. Värikästä, syksyistä viikkoa!

Hullu mummo X

Jonna oli ryöstetty, häntä oli satutettu ja oli lähellä, ettei myös raiskattu asunnottomien asuntolassa. Matias oli tönäissyt humalassa Maijan siten, että tämä oli kaatunut Veikon päälle. Taaperon pää osui niin lujaa sohvapöytään, että häneltä murtui kallo. Maija itse joutui tikattavaksi. Helmi oli jo valmiiksi riidoissa Jonnan kanssa ja nyt hän oli hermostunut Maijaan, kun tämä oli jäänyt pienten lasten kanssa raivohulluksi nimittämänsä Matiaksen luo. Kuin salama kirkkaalta taivaalta, tyttäreni olivat yhtäkkiä rikki revittyjä ja irrallaan. Eivätkä he edes vielä tienneet pahinta. Että heidän oma äitinsä oli tähän kaikkeen syyllinen.

Päivä joka seurasi sairaalassa vietettyä iltaa, alkoi myös huonoissa merkeissä. Sain ikäviä uutisia omalta lääkäriltäni. Olin lääkärin soittaessa sen verran väsynyt ja sekavassa mielentilassa, etten muista kovin tarkkaan mitä hän puhui. Tai sitten en muista muuten vain. Minulla epäiltiin jonkinlaista etenevää dementiaa. Ajattelin puhelun jälkeen, että mikä sairaus se sitten olikaan, sillä ei ollut juuri merkitystä. Se oli vain oikein minulle. Minulla ei ollut tällaisessa tilanteessa oikeutta surra omaa kohtaloani. Ja silti lääkärin soitto pyrki uudelleen ja uudelleen mieleeni. Menettäisin hitaasti mutta varmasti muistini. Menettäisin itseni ja perheeni siinä samalla. Eihän niin voinut tapahtua.

Kävelin levottomana ympäri taloamme. Oli jälleen yö. Kodissamme jokainen pienikin yksityiskohta huokui muistoja. Olimme mieheni kanssa ehtineet ostaa talon ennen Helmin syntymää. Olimme ehtineet myös naimisiin, vaikka tiukoille se meni. Varmasti useimmat ihmiset olivat katsoneet pahalla vatsani pyöristymistä, kun minä ja mieheni olimme juuri ja juuri ehtineet kihloihin ennen kuin asia täytyi jo julkistaa. Helmi oli yllätys, mutta onnellinen sellainen. Kuten kaikki kolme tytärtä. En koskaan lakannut yllättymästä niistä tunteista mitä nuo pienet punaposkiset pullukat minussa herättivät. Nyt minusta tuntui, että olin pettänyt heidät kaikki. Itsekkäät ajatukseni olivat johtaneet niin kamaliin asioihin, että niitä oli vaikea edes miettiä. Se sattui jokaisessa kohdassa kehoani.

Ajatukseni pyörivät sen ympärillä, etten voisi koskaan antaa itselleni anteeksi. Olin käsittänyt, että Veikon vamma ei lopulta ollut kovin vakava. Se paranisi itsestään. Lapsille joskus sattui sellaista. Mutta se, miten vamma oli syntynyt, tuntui käsittämättömältä. Jostain syystä näin ainoaksi syylliseksi itseni. Minun olisi pitänyt olla auttamassa Maijaa. Näin pahasti ei olisi käynyt, jos hän ja Matias olisivat päässeet terapiaansa. Minä kuitenkin kävin hyvillä mielin käsityökerhossa sillä aikaa, kun tilanne Maijan ja Matiaksen välillä kiristyi entisestään. Vieläkin parempi äiti olisi huomannut, ettei pariterapia pidemmän päälle ratkaissut mitään. En tiedä miten, mutta jotenkin minun olisi pitänyt nähdä ja kuulla enemmän. Olla Maijan tukena sellaisissa ratkaisuissa mihin hän ei ollut yksin pystynyt.

Minun ei tietenkään missään nimessä olisi pitänyt antaa Jonnan lähteä. En ollut koskaan nähnyt sellaista asuntolaa mistä hän oli petipaikan saanut, mutta mitä olin oikein kuvitellut. Että se olisi täynnä Jonnan kaltaisia tavallisia nuoria, joilla oli vain maailmanrauha mielessään. Itsekkyyttäni en ollut kuvitellut oikeastaan yhtään mitään. Olin vain ajatellut, että ehkä Jonna viimein oppisi jotain. Kaiken tämän keskellä olin miltei unohtanut Helmin. En kai ollut koskaan ymmärtänyt häntä niin hyvin kuin hänen isänsä ja olin antanut hänen lipua käsistäni. Mutta myös häntä sattui aivan samalla tavalla kuin muita tyttäriäni. Ja koska en ymmärtänyt, hän oli nyt täysin ulkopuolella.

Kun mietin mitä tehdä, palasin aina samaan pisteeseen. En voinut tehdä enää mitään. Liikaa oli jo tapahtunut. Minusta alkoi tuntua, etten voisi enää jäädä tänne. Koko maailmaan. Olin aiheuttanut tyttärieni elämään liikaa surua ja murhetta. Ensin olin tappanut heidän isänsä. Minähän se olin ratissa ollut, vaikka vastaantuleva auto oli ajanut suoraan meitä päin. Oli mennyt aikaa ennen kuin annoin syyllisyyden tunteen mennä. Melkein kauemmin kuin mieheni kuoleman murehtimiseen. Nyt sekin syyllisyys tuli takaisin. Olin jälleen satuttanut meitä kaikkia. Olin kuin epäonni ihmisen kehossa ja aiheutin vain pahaa. Mitä kaikkea vielä saisin aikaan, kun höperöityisin ihan oikeasti vuosi vuodelta. Vai olisiko se kuukausi kuukaudelta. En tosiaan ollut kuunnellut sitä lääkäriä.

Löysin pitkästä aikaa itsestäni hassun hulluttelijan lisäksi todella synkän puolen. En ollut voinut kuvitella, että saisin koskaan päähäni tehdä itsemurhaa. Nyt vain tuntui, ettei minun kuuluisi enää elää. Kaikki tapahtui niin nopeasti. Ensin maailman raskain asia oli istua Pentin luona kahvikuppi kädessä ja kuunnella hänen jorinoitaan. Seuraavaksi kuulin Jonnan kertovan nyyhkytyksen lomassa, miten hänen koskemattomuuttaan oli loukattu. Samaan aikaan tiesin, että sairaalassa minua odotti uusi onnettomuus. Maailman raskain asia olinkin minä itse. Olin viettänyt tuntikausia aikaa Maijan ja Jonnan kanssa. Ehtinyt ainoastaan miettiä, että minun pitäisi ottaa myös Helmiin yhteyttä. Mutta nyt olin  ehtinyt jo niin pitkälle, että suunnittelin, miten lähtisin. Tiesin paikan, jossa ei tarvitsisi ottaa kuin yksi askel ja olisin poissa. Vielä minun täytyisi keksiä, miten selittäisin asian tyttärilleni. Mistä kaikki oli alkanut ja miksi. Koettaisin selittää, miten loputtoman pahoillani olin.

Mutta kun olin jo aivan varma, en yhtäkkiä enää ollutkaan. En tiedä oliko se talo, kaikki ne muistot, mieheni vai kuitenkin jokin minussa, joka totesi hyvin topakasti, että olin typerys. Tyttärenihän tarvitsivat minua. Mikään paperin pala ei riittäisi kertomaan heille mitä olin tehnyt viimeiset kuukaudet. Olisi täysin mahdollista, että tytöt ryöpyttäisivät minua syytöksillä ymmärtäessään, että olin ensinnäkin valehdellut heille ja toisekseen aiheuttanut viime aikaiset tapahtumat. Saattaisi olla, että he eivät haluaisi enää koskaan nähdä minua. Saattaisin menettää muistini kaikessa rauhassa jonkin hoitokodin kolkossa huoneessa. Siitäkin huolimatta tai juuri sen vuoksi minun piti kuitenkin olla olemassa. Minun pitäisi olla olemassa, jotta tytöillä olisi joko syntipukki tai parhain mahdollinen tuki ja turva.

Jonnaa tarvitsisi paljon tukea, jotta hän voisi jättää kokemuksensa taakseen ja löytäisi edes hetkeksi etsimänsä rauhan. Tarkoitti se sitten omaa asuntoa ja palaamista töihin sairasloman jälkeen tai uutta enemmän ja vähemmän hengellistä matkaa Aasiaan. Maija oli tehnyt eropäätöksen, mutta se tarkoittaisi vielä pitkäksi aikaa tuskaa ja murhetta. Helmi tuli saada takaisin. Olin vasta nyt tajunnut, että omalla tavallaan hän oli meistä herkin. Se purkautui milloin mitenkin, mutta me tarvitsimme häntä ja hän meitä yhtä lailla. Tällaisia olivat ajatukset, jotka voittivat halun paeta. Ne syntyivät rakkaudesta ja siitä siteestä, jota ei voinut noin vain katkaista. Sen sijaan, että olisin astunut ulos ovesta ja lyönyt sen viimeisen kerran kiinni, astuin takaisin elämään. Elämään joka meillä oli ollut ja oli edelleen. Elämään, jonka peruspilareita oli neljä, minä ja tyttäreni. Päätin siis järjestää tapaamisen, joka oli jäänyt välistä sinä kamalana iltana.

                                                                  LOPPU