Hullu mummo I

Äidistä oli tullut todella rasittava. Ei voinut koskaan tietää, milloin sen kanssa pystyi keskustella normaalisti. Niitä hetkiä tuntui olevan koko ajan vähemmän. Ja niinä toisina hetkinä sille ei kannattanut koettaa puhua järkevästi. Eikä oikeastaan edes höpöttää täyttä puppua. Ei kannattanut puhua mitään. Aina sai vastaukseksi vain typerän, ymmärtämättömän hymyn. Tai sitten hän alkoi yhtäkkiä puhua nuoruutensa ajoista. Kuinka hän oli humpannut juhannustansseissa helmat hulmuten. Kuinka hän oli tavannut ensirakkautensa Taunon. Ja joka seuraavalla kerralla saattoi olla Matti tai Jussi. Minusta tuntui, että tämä sekava puoli hänessä ei ollut äitini ollenkaan. Se oli piru, joka yritti ottaa vallan yhdestä rakkaimmista ihmisistäni. Ja kun se oli valloillaan, minun äitini ei ollut täällä vaan jossain kaukana tavoittamattomissa.

Minua raastoi se, että kaikki oli tapahtunut niin nopeasti. Äiti oli ollut elämänsä kunnossa vielä puoli vuotta sitten. Hän oli oikeasti osallistunut minun ja sisarusteni elämään, pystynyt auttamaan lasten kanssa ja tukenut minua, kun minulla ja miehelläni meni huonommin. Kukaan ei olisi uskonut, että äiti oli sairastumassa. Ja välillä minusta tuntui, että olin ainoa, joka sen oli oikeasti tajunnut. Toinen sisaristani oli ikuinen haahuilija ja toinen ei ollut koskaan käynyt niin paljon äidin luona kuin minä. Kai hän yhtä paljon äidistä välitti, mutta oli aina elänyt itsenäisempää elämää kuin me muut. Hän rauhoitteli minua sillä, että kävihän äiti säännöllisesti lääkärissä ja kaikenlaisissa vanhusten tapahtumissa. Kyllähän joku muukin huomaisi, jos tilanne olisi oikeasti tosi paha. Varmaan äidillä oli vain jotain ihan tavallista dementiaa. Minusta se oli pötypuhetta.

Siitä huolimatta, että taakka sydämessäni kasvoi kerta kerran jälkeen, kävin viikoittain äitiä tapaamassa. Rakkaudesta, huolesta, hämmästyksestä. Varmaan kaikkien näiden vuoksi. Jokaisen vierailun jälkeen pihisin kiukusta tai itkin olohuoneen nurkassa. Mieheni koetti puhua minulle, että ottaisin hieman etäisyyttä koko tilanteeseen. Jättäisin vaikka välillä käymättä. Että minun murheeni vaikuttaisivat koko meidän perheeseen. Suutuin vain lisää. Miten hän kehtasi, oli kyse omasta äidistäni! Mutta pian mietin, että hän saattoi olla oikeassa. Tilanne ei voisi olla vain minun käsissäni. Mietin pääni puhki, miksei kukaan muu tehnyt mitään. Äiti olisi ehdottomasti kuulunut hoitoon, vanhainkotiin. Joskus minulle tuli mieleen, että jopa mielisairaala olisi hänelle parempi paikka kuin oma koti. Ei tämä voinut olla enää turvallista. En käsittänyt miten esimerkiksi lääkärit eivät tehneet asialle mitään. Näkihän sen, että äiti, lasteni isoäiti, oli hullu.

Niin tyttäreni minusta ajattelivat. Maija kaikista voimakkaammin. Muut pitivät vain vähän huonomuistisena. Ja he keskustelivat asiasta keskenään siten, että kuulin varsin hyvin viereiseen huoneeseen. Luulivat kai niin höpsähtäneeksi, etten ymmärtäisi. No. Sehän oli tietysti tarkoituskin.

Hetki kerrallaan...Niin vaikeaa!

Viikonloppuna kaveri kysyi, kauanko olen jo ollut täällä maalla. Heitin, että olisiko kolmas viikko lopuillaan ja hän vastasi, että ihanko totta, onpa aika mennyt nopeasti. Tuossa kun katsoin kalenteria, niin totuus on, että tämä on jo viides viikko. Eli jos se puolisen vuotta tulen täällä olemaan niin enää viisi kuukautta jäljellä. Apua! Pitää saada sitä ja tätä valmiiksi. Ja silti pitää jo kohta alkaa etsiä uutta asuntoa ja työpaikkaa. Ja vain noin vähän aikaa. Pitäisikö alkaa stressata...

Niin. Juuri tällaiseen ajatusketjuun lähden tosi helposti. Aika kuluu, en ehdi mitään. Täytyy alkaa kalenteroida ja suunnitella vielä paremmin. Täytyy käyttää aika tehokkaammin. Jokainen minuutti on tärkeä. Ja juuri tätä olen tullut hetkeksi karkuun. Ei pitänyt olla tiukkoja aikatauluja, ei kiirettä. Siitä en pääse, ettenkö haluaisi jonkinlaista kirjoitusaikataulua ja sen olen laatinut. Kaipaan myös joitain muita rutiineja, joten olen miettinyt itselleni liikuntaohjelman ja käyn koirien kanssa päivittäin metsässä. Mutta kun ne rutiinit olivat oikeastaan tässä, päivässä on ihan tarpeeksi tunteja niitä varten. Viikkoja, kuukausia, niitä riittää.

Eli hengitä syvään ja anna olla. Siinä ohje minulta minulle. Olen vuosien mittaan jo oppinutkin olemaan paremmin tässä hetkessä. Nuorempana olin vielä pahempi suorittaja. Sitten huomasin, että pidemmän päälle siitä sekoaa sekä mieli että kroppa. En usko, että pystyisin varsinaisesti harjoittamaan meditaatiota tai ottaisin mindfulness -harjoitukset osaksi arkea. Täysi pysähtyminen olisi jo liikaa. Mutta ihan perustasollakin läsnäolo kaipaa vielä treenaamista. Ettei koko ajan miettisi, että mitä seuraavaksi. Kirjoitan juuri nyt tätä tekstiä ja vasta sitten alan miettiä lähdenkö käymään kaupassa tänään vai huomenna. Kirjoitan juuri tätä sanaa ja vasta sitten seuraavaa. Ja vasta sitten kirjoitan lauseen loppuun. Tämä olisi juuri sitä mitä haluaisin viedä kaupunkiin mukanani. Mutta varmaan voin antaa itselleni anteeksi senkin, että se vauhti mikä on jäänyt päälle, ei katoa noin vain silmänräpäyksessä. On tässä vielä aikaa harjoitella.

Huomaan, että kirjoitan nyt ihan muusta mistä alunperin piti. Minun piti kertoa mökkielämän  ensifiiliksistä. Onneksi sain edellisestä työpaikastani läksiäislahjaksi muistikirjan. Siihen voin heittää nopeasti kaikki ideani sekä kirjasta että blogista, muuttaa niitä, yliviivata ja piirtää nuolia sinne tänne, yliviivata taas ja kirjoittaa uusiksi. Jos kaiken tämän sekasotkun joutuisi sanelemaan ihmiselle, hän menettäisi nopeasti hermonsa. Muistikirja auttaa mielellään siinä, että en mene itse oikosulkuun. Sen sijaan, että tarvitsisi pinnistellä muistaakseen ihan kaiken, voi sysätä asioita sivuun ja palata niihin myöhemmin. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tosi helpottavaa. Ehkä siis viikon päästä pääsen siihen, miten täällä on alkanut mennä.

Torstaina julkaisen tänne ensimmäisen osan jatkokertomuksesta nimeltä Hullu mummo. Se jännittää paljon enemmän kuin nämä muut kirjoittelut. Tarina ei ole läheskään valmis vaan sitä pitäisi saada aikaan tämän muun ohella, joka toinen viikko. Koko idea tuntuu myös vähän hassulta, enkä oikein tiedä mihin suuntaan se on menossa. Mutta lupauksien pitäminen on minulle tärkeää eli saa nähdä mihin liemeen olen taas itseni saattanut...Joka tapauksessa, ylihuomiseen ja hauskaa, toivottavasti aurinkoista vappua!

Muutin mökkiin vailla asukkii

Jätin vakituisen työni. Muutin mökille. Aloin kirjoittamaan romaania. Siinä olisi alku tälle blogille.

Kirjoittamisen lisäksi minun tarvitsi tehdä näin siksi, että saisin aikaa miettiä mitä haluaisin ja pystyisin tehdä seuraavaksi. Palaanko vielä samaan työhön ja rutiiniin vai voinko löytää jotain uutta suuntaa elämälleni.

Joskus aikaisemmin olisin saattanut kuulla kommentteja tyyliin: Oletko tullut hulluksi? Miten voit jättää työsi? Eihän niin voi tehdä! Varsinkaan tällaisina aikoina…

Onneksi oman ajan ottamisesta, downshiftaamisesta, pienistä linkoloistakin on tullut sen verran tavallisempaa, että sain päätöksestäni paljon positiivista palautetta. Kiitos siitä! Olisin tehnyt saman ratkaisun kaikesta huolimatta, mutta toki se lämmittää ja rauhoittaa mieltä, kun saa kannustusta.

Tulevista kirjoituksistani muodostuu selkeästi lifestyle blogi, koska en aio keskittyä tiukasti yhteen aihealueeseen vaan kirjoittaa milloin mistäkin mitä eteen tulee. Pikkuhiljaa blogin aikana päästään varmasti taustoihini ja siihen, miten päädyin Helsingin sykkeestä Keski-Suomeen maaseudun syvään rauhaan. Lisäksi uskon purkavani mietteitä siitä, millaista pienessä kylässä nyt sitten on pääkaupunkiin nähden, millaista juuri minun elämäni täällä on.

Vien myös itseni ja toivottavasti teidätkin pienelle matkalle siihen, miten kirjoitusprojektini etenee. Jos vähän tarkennan ensimmäisiä lauseitani, olen aloittanut kirjoittamaan tätä kirjaa yli kuusi vuotta sitten. Työn ohessa kirjoittaminen on vain takunnut mitä suurimmissa määrin. Nyt on ihana päästä tekstiin kunnolla käsiksi ja katsoa kuinka pitkälle idea kantaa.

Kirjoitan blogia kerran viikossa, sillä koetan jättää mahdollisimman paljon aikaa itse kirjaa varten. Koetan myös pysyä tiistaissa, niin tiedätte vähän mitä odottaa. Lisäksi aloittelen jatkokertomusta. Kertomuksen oli alun perin tarkoitus olla mukana romaanissa, mutta huomasin, että se poikkeaa ihan liikaa kaikista muista. Se tulkoon nyt tänne kevennykseksi. Jatkokertomusta pyrin julkaisemaan torstaisin, kerran kahdessa viikossa.

Tällaiselle polulle olen siis astunut. Se mihin se viekään ei voi olla huono juttu mitä ikinä vastaan tuleekaan tai jää tulematta. Tästä ajatuksesta koetan lähteä. Toivottavasti pysyt tässä kaikessa mukana, se olisi ihan älyttömän kivaa!